2Hel/15Off

Hattu päästä Tommi Paakkolanvaaralle

Paakkolanvaara14112014Pelicansista pois myyty Tommi Paakkolanvaara on niin huono jääkiekkoilija, että hän joutui loppukaudeksi Sveitsin liigassa viidentenä olevan HC Luganon riveihin.

Harva pelaaja on profeetta omalla maallaan. Sellainen ei ole myöskään Tommi Paakkolanvaara, joka kansan mielissä lähetettiin ilomielin pois Liigan pohjasakkaa edustavasta Pelicansista. Jotain hänessä kuitenkin nähtiin sveitsiläisessä HC Luganossa ja todennäköisesti ensi kaudella Oulun Kärpissä, jotka molemmat edustavat liigoissaan TOP5-tason seuroja.

Luganossa "Paakkis" saa joukkuekavereikseen sarjan pistepörssiä johtavat Fredrik Pettersonin ja Linus Klasenin, sekä Ilari Filppulan ja tukun Sveitsin maajoukkuepelaajia. He miehittävät ne ykkös-kakkoskenttien avainroolit, joita Paakkolanvaarasta itsestään ei ollut Lahdessa täyttämään.

Ja koska olemme Suomessa, peittää kriittinen länkytys pelaajan puutteista kaiken sen hyvän, jonka hän taitaa erinomaisesti. Eihän tämä muuten olisi Suomi, mikäli hahmottaisimme kunnolla pelaajan tuoman lisäarvon joukkueelleen.

Siksi Paakkolanvaara on perimätiedossa se puukätinen keskushyökkääjä, josta ei ollut nousemaan ykkösketjun kiekolliseksi liideriksi. Tämä mielipide pysyy ainakin siihen asti, kunnes meillä kaikilla tulee hänen panostaan ikävä, eli todennäköisesti takit kääntyvät ensi syyskuussa.

Toden totta, Paakkolanvaara pelasi kuuden kauden aikana Pelicansissa pudotuspelit mukaan lukien 320 ottelua ja teki niissä ainoastaan tehopisteet 43+85=128. Pistekeskiarvoksi muutettuna tämä tekee 0,40 per ottelu, eli 24 pistettä 60 ottelun kaudessa. Kiekollisen sentterin viittaa soviteltiin harteille useampaankin otteeseen, mutta hetkittäisistä välätytyksistä huolimatta Kärppä-kasvatti ei onnistunut nousemaan lopullisesti uudelle tasolle 30-40 tehopisteen pelaajaksi.

Vielä isommin kuluneena syksynä harteille aseteltiin vastuuta koko Pelicansin umpisurkeasta pelaamisesta, mihin otin kantaa marraskuun lopulla. Moni tuntui odottavan, että yksi ykkössentteri kääntäisi koko huonosti organisoidun laivan. Tehtävä, jossa ei ole onnistunut pelintekijävelhona pidetty ja täysin ilman kritiikkiä haahuileva Tyler Redenbachkaan. Huonona joukkueena Pelicans yksinkertaisesti häviää vähintään puolet otteluistaan, sitä kurssia ei yksi pelaajayksilö muuta.

Tästä huolimatta Paakkolanvaara on Liigan eliittiä siinä roolissa, joka hänelle parhaiten sopii. Ei liene väärin, mikäli pelaajalla oli halua yrittää rahkeitaan mahdollisimman suuressa roolissa ja Pelicansilla kiinnostusta se kortti katsoa. Silloin, kun Paakkolanvaara enimmäkseen pelasi omassa kolmos-nelosketjun ja alivoimien erikoisroolissaan, hän hoiti sen erinomaisesti. Ja juuri sellaisen jokainen finaalitason joukkuekin haluaa omalle puolelleen.

Eikä pelaajaa pelkällä hyvällä tahdolla nosteta kolmeksi kaudeksi kapteenistoon ja mainita erikseen Jan Latvalan rinnalla johtavana pelaajana, joka omalla päivittäisellä toiminnallaan kaukalossa ja sen ulkopuolella näyttää ammattimaista esimerkkiä joukkueen nuorisokaartille. Se, että Paakkolanvaara syksyllä myönsi MTV:n haastattelussa jättäneensä rilluttelun vähemmälle ja keskittyneensä tiukemmin harjoitteluun, on yksi suoraselkäisimpiä kommentteja Lahti-kiekossa viimeisen 10 vuoden aikana.

Kolme mestaruutta ja kolme hopeeta, hei. Tuosta litaniasta me lahtelaiset voimme vain unelmoida.

 

Edellinen kirjoitus >> 15 Pelicans-pelaajaa, jotka olit jo unohtanut

27Tam/15Off

Kumman kaa: Henri Heino vai Antti Tyrväinen?

HeinoTyrvainen27012015

Normaalisti tähän aikaan vuodesta sanoisin, että eletään tätä hetkeä ja pelataan tätä kautta. Nyt kun pudotuspelipaikka vaatisi Pelicansilta 2,2 pisteen keskiarvon jäljellä olevissa peleissä, on ensi kauden ennakointi jo perusteltua.

Mielenkiintoista porinaa meneillään turkoosissa vesilasissa. Minkälainen veskari hankitaan Janne Juvosen aisapariksi? Miten saataisiin kokoon kaksi laadukasta pakkiparia? Riittääkö Tyler Redenbach ykkössentteriksi, entä voisiko Teddy Da Costasta olla edes pienen sadekuuron tekijäksi sentteriosastolla?

Huhut uumoilevat Antti Tyrväisen paluuta Lahteen, ja sitäkin vahvemmat huhut tai puolitotuudet Henri Heinoa takaisin. Kumman sinä ottaisit, jos pitäisi valita kahdesta?

Suora vertailu on tietenkin turhaa, kun puhutaan kahdesta täysin eri pelipaikan ja tyylin pelaajasta. Ihannetilanteessa molemmat kaapattaisiin isommin kyselemättä kotikonnuille, mutta tiukentuvassa taloustilanteessa saatetaan olla valintatilanteessa, johon periaatteen tasolla sisältyy isoja suuntaviivoja Tomi Lämsän Pelicansin kohtalosta.

Minun jääkiekkoilullisessa maailmankuvassani joukkue tarvitsee aina tietyn määrän tasapainottavia pelaajia, joiden joukossa Henri Heino edustaa priimusluokkaa. Nämä pelaajat työskentelevät aina ja ainoastaan joukkueelle, eivät sooloile tai hölmöile, ja kykenevät kaukalossa säilyttämään vaikeillakin hetkillä tietyn laatutason ratkaisuissaan. Tätä ei pidä tulkita, että nämä yksilöt olisivat täydellisen virheettömiä, mutta pitkässä juoksussa on jättimäinen ero sillä, onko pelaajan ratkaisujen onnistumisprosentti esimerkiksi 50 vai 65, vaikka ensin mainittu kykenisi hetkittäin uskomattomiin jalkakikkoihin tai muihin erikoisominaisuuksiin.

Nämä jälkimmäiset ovat yleensä niitä ihmemiehiä, jotka mystisesti tekevät kenttäkavereistaan parempia.

Tässä Pelicansin ylivoimainen mestari on Jan Latvala. Lisäksi Tommi Paakkolanvaara tullee jättämään tähän kategoriaan ammottavan aukon ja Hannes Björninen on siihen vasta kasvamassa. Tällaisiin pelaajiin sisältyy tietynlainen tylsän konemaisuuden leima, mutta ilman heitä keittiö käy vaikeilla hetkillä liian kuumaksi.

Edelleen heidän arvonsa korostuu nyt, kun valmennuksen kyky organisoida joukkuetta on varovastikin arvioituna kyseenalainen.

Kumman kaa? -kysymyksen vastaus on siis ilmiselvästi Henri Heino, jota tarvittaisiin ensi kaudella enemmän kuin ehkä koskaan Henkan Pelicans-vuosien aikana. Antti Tyrväinen olisi hyvä erikoistyökalu valmiiksi balanssissa olevaan joukkueeseen, mutta tässä kohtaa vene keinuu ja liitokset natisevat tarpeeksi jo ennestään.

Pelicans on pirullisen dilemman edessä. Pelitapa on räätälöity atleettisen luisteluvoimaisia rakkikoiria varten, mutta kehnosta viisikkopelaamisesta johtuen tarvittaisiinkin yhtä kipeästi peliälykkäitä, kiekollisesti ja kiekottomana taitavia sekä kokeneita pelaajia, jotka kykenevät voittamaan niitä satoja 1vs1-tilanteita huomattavasti suuremmalla prosentilla kuin tähän asti.

Nimittäin mitä huonommalla tolalla on yhteistyön jääkiekko, sitä isommat vaatimukset kohdistuvat yksilöön. Se on aidosti yksi suurimmista syistä tämän kauden konttaamiseen.

 

Edellinen kirjoitus >> Näin Pelicansin sarjapisteet ovat kertyneet

9Tam/15Off

Miksi Jordan Smothermania paapotaan?

Tuoreimmat huhut vievät Jordan Smothermia takaisin rapakon taakse Ruotsiin. Jenkki nauttii Lahessa pumpulinpehmeää kohtelua, mutta pelillisesti siirrossa ei paljoa hävittäisi.

Smotherman12012014Smotherman on tällä kaudella päässyt ihmeen vähällä kritiikillä. Useita johtavia pelaajia, kuten Tommi Paakkolanvaaraa ja Michal Repikiä, ruoskittiin varsinkin alkukaudella kovalla kädellä jopa silloin, kun nämä parhaansa mukaan kannattelivat joukkuetta hyökkäyspelaamisellaan tai ollen ilman tehojakin alati vaarallisia.

Smotherman puolestaan auttaa joukkuetta vain yksittäisten otteluiden suonenvedoilla, hiipuen välittömästi pitkäksi aikaa takaisin varjoihin.

Pelaajan puolustukseksi on todettava, että 37 ottelun jälkeen tehot 11+9=20 ovat Allsvenskan-taustaiselta hyökkääjältä varsin odotusten ja potentiaalin mukaiset, olosuhteisiin nähden jopa hyvät. Ne satunnaiset onnistumiset maalien tai syöttöjen muodossa ovat usein myös näyttäviä suorituksia.

Smothermanin pelaamisessa mättää kuitenkin perinteinen yhdistelmä, eli olematon pelinluku yhdistettynä yliyrittämiseen. Kun tähän lisätään pelätyn heikko jalkanopeus, on tuloksena massiivinen määrä hukattuja kiekkoja ja hävittyjä kaksinkamppailuja.

Jos näitä julkisesti tilastoitaisiin, olen varma, että Smothermanin kiekollisten ratkaisujen onnistumisprosentti olisi Pelicansin hyökkääjistä huonoin. Syyskaudella suorastaan bravuuriksi muodostui epätoivoinen helppo laukaus heti siniviivalta maalivahdin räpylään, josta vastustaja sai kiekon ilmaiseksi haltuun. Repikiä kritisoitiin itse rakentamistaan laukauisuyrityksistä hyviltä sektoreilta. Tässä on räikeä ristiriita.

Vastaavasti Smotherman on ollut alkukaudella täysin hukassa oman päädyn pelaamisessa. Vasemman laitahyökkääjän löytää liian usein jostakin oikean puolustajan tonteilta, kun yliyrittäminen ja koheltaminen vievät voiton. Smotherman tarkoittaa hyvää, mutta samalla oma merkattava vastustajan puolustaja seisoo siniviivalla vapaana ja laukaisuvalmiina.

Ja jotta tämä kaikki ei olisi vielä tarpeeksi, ei Smotherman tuo jättimäisestä koostaan huolimatta minkäänlaista fyysistä elementtiä Pelicansiin. Taklauspaikat jäävät käyttämättä ja vastustajan naamat hieromatta.

Kyse on ilmeisesti siitä, että amerikkalaisuudestaan huolimatta Smotherman on ns. "hampaaton kanukki", jonka näennäistä alkukantaisuutta suomalaiset ja lahtelaiset rakastavat. Joten vaikka Smotherman on pelillisesti paska, häntä paapotaan silkkihansikkain vailla minkäänlaista ulkomaalaisvahvistuksen vaatimustasoa ja todellisten kenttätapahtumien seurantaa.

 

PS. Smotherman on yhdestoista amerikkalaispelaaja Pelicansin liigahistoriassa. Kukaan edeltäjistä ei ole pelannut joukkueessa yhtä kautta pidempään. Tehopisteissä edellä ovat Ryan Lasch (62), Dwight Helminen (28), Mike York (27) ja tasoissa Brett Lievers (20).

 

Edellinen kirjoitus >> Jaatisen näytöt

14Mar/14Off

Tommi Paakkolanvaara – kultainen syntipukki

Tommi Paakkolanvaara. Siihen sanapariin ovat muutamissa kommenteissa tiivistyneet Pelicansin alkukauden ongelmat. Mutta mikä loppujen lopuksi on yhden yksilön vaikutus joukkueen kokonaiskuvaan?

Paakkolanvaara14112014Ykkösketjun keskushyökkääjä on maalivahdin jälkeen joukkueen tärkein pelaaja, joten Paakkolanvaaran roolia Pelicansin eri osa-alueiden toimivuudessa ei voi väheksyä. Häneen kohdistuva kritiikki paukkuu kuitenkin usein ohi päätyplekseihin.

Kritiikissä tiivistyy se, kuinka hukassa ”jääkiekkoa ymmärtävät” ihmiset usein voivat olla. Paakkolanvaaran kymmenen tehtyä maalia vaientavat huutelun, vaikka Pelicansin kautta linjan sakkaava hyökkäyspelaaminen säilyy ennallaan.

Kokonaiskuva alkukaudesta voidaan muodostaa vasta sairaslistan (toivottavasti) tyhjennyttyä. Toinen merkittävä ongelma on ollut yhteispelaaminen – yhteistyön jääkiekko. Joukkueen esityksiin on tullut paljon valmennuksen lupaamia elementtejä, mutta samalla akilleen kantapääksi uumoiltu pelin organisoiminen jäänyt todella heikoksi. Oman maalin varjeleminen onnistuu kohtuullisesti (rikkominen on aina helpompaa kuin pelin rakentaminen), kun taas hyökkäysten käynnistämisessä ja maalipaikkoihin murtautumisessa Pelicans on Liigan pohjasakkaa.

Tärkeiden pelaajien loukkaantumiset selittävät siitä osan, mutta eivät kaikkea. Siinä kohtaa Paakkolanvaaran ja muidenkin pelaajien vaikutusmahdollisuus on vain yhden yksilön suuruinen.

Pelicansin 15-vuotisella liigataipaleella voidaan puhua Elorannan, Aravirran ja Suikkasen ajasta. Niihin tiivistyy se menestymisen oppi, josta tulevaisuuteen ammennetaan. Pelaajamateriaalit olivat tuolloinkin keskinkertaiset, mutta ne pelasivat parhaimmillaan hyvin yhteen oman aikansa edistyksellistä jääkiekkoa.

Silloin onnistuttiin siinä, mikä on joukkuepelaamisen ja pelin organisoimisen tarkoitus: saada yksilöt ylisuorittamaan, korostaa joukkueen vahvuuksia ja peittää heikkouksia.

Tälläkin kaudella pelaajamateriaali on keskinkertainen, ja vain harva pelaaja saa itsestään parasta irti. On todella vaikeaa loistaa, jos vierellä pelaavasta viisikosta ei saa tukea ja peli on systemaattisuuden sijaan enemmänkin improvisointia. Improvisointi näkyy kaukalossa epäröintinä, hitautena ja pelin näennäisenä hallintana. Vastaavasti ylisuorittajia saa oikein etsimällä etsiä.

Paakkolanvaaraan kiteytyy vääränlainen tapa henkilöidä koko joukkueen ongelmia. Silloin etsitään yksinkertaisin selitys kaukalossa nähtäville seurauksille, ja ummistetaan silmät todellisilta syiltä. Toki, jos "Paakkis" olisi Aaron Gagnonin tai Eric Perrinin kaltainen primusmoottori, olisi Pelicans luultavasti kääntänyt yhden tai kaksi voittoa enemmän. Mutta sitä puutetta sekään ei peittäisi, että tällä suorittamisella Pelicansista on vaikeaa povata joukkuetta, joka lähitulevaisuudessa menestyisi pitkälle pudotuspeleissä.

Prosessi on kuitenkin vasta alussa. Ja siinä prosessissa kahdella miehellä on käsissään 20 narua jokaisessa palaverissa, jokaisessa harjoituksessa ja jokaisessa ottelussa. Ne kaksi miestä ovat Tomi Lämsä ja Mikko Saarinen.

Ja niistä 20 narusta muodostuvat ne negatiiviset syy-seuraussuhteet, joita joissain kommenteissa on pitkälti sysätty Tommi Paakkolanvaaran ja milloin kenenkin niskoille.

 

Edellinen kirjoitus >> Yleisökato tekee jääkiekolle hyvää

7Lok/14Off

Jatkoaika väittää – Kiekkoaktivisti vastaa

Pelicansin osio Jatkoaika.comin keskustelupalstalla näyttää heränneen mukavasti tähän kauteen. Tässä vastataan muutamaan palstalla esitettyyn väitteeseen.

Niille, jotka eivät sitä vielä tiedä, Jatkoaika on jo yli kymmenen vuotta toiminut jääkiekon nettiraamattu, joka aikoinaan perustettiin periaatteella faneilta faneille, mutta joka on viime vuosina noussut journalismistaan palkituksi ja kenties uskottavimmaksi jääkiekkomediaksi Suomessa. Sivuston kruununjalokivi on tietenkin keskustelupalsta, jonka Liiga-kategoriasta myös Pelicansin oma osio löytyy ja sieltä alla olevat lainaukset.

1) "Peliä kuitenkin käännettiin tänään nopeasti, eikä jääty turhaan kiekottelemaan puolustusalueelle."

Aravirran ja Suikkasen perinnöistä ei tainnut jäädä paljoa käteen. Heidän aikanaan koko joukkue osasi parhaimmillaan salamannopeasti lukea kentällä milloin kannattaa kääntää peliä nopeasti pystyyn (mahdollisuus esimerkiksi ylivoimahyökkäykseen) ja milloin "peruutella" omaan päätyyn esimerkiksi vaihtotilanteessa. Nopea kääntäminen on Tomi Lämsän Pelicansin kulmakiviä ja selkeä valittu linja, mutta se ei ole automaattinen kehu tai avain onneen. Aivan vastaavasti (nykyjääkiekossa) alivoimalla paineistetaan silloin, kun vastustajalla ei ole kiekko kunnolla hallussa, mutta jos vastustaja onnistuu rauhoittamaan, vetäydytään tiiviiseen neliöön. Väärässä kohtaa tehty paineistus johtaa kahdessa sekunnissa vastustajan maalintekopaikkaan. On kaikkien pallopelien lainalaisuus, että yhdellä hetkellä vastustajalle voidaan aiheuttaa sekasortoa aktiivisuudella, mutta toisella hetkellä on viisainta pelata passiivisemmin. Tällä hetkellä Pelicansin pelaamisessa on vain hiuksenhieno ero siinä, käännetäänkö nopeasti ja hyvin pystyyn (saadaan painopiste toiseen päätyyn) vai ajaudutaanko hätäisen avaus- ja syöttöpelaamisen myötä tarpeettomaan kiekonmenetykseen.

 2) "Huolestuttavaa edelleen kolmikko Sopanen, Repik, Redenbach. Ei tuossa hurraamista ole kenenkään osalta."

Jos tarkastellaan Pelicansin alkukautta, niin kuinka moni kenttäpelaaja joukkueessa ylipäätään pelaa omalla hyvällä tasollaan tai ylisuorittaa? Perusduunarit Tyrväisen ja Rohtlan johdolla hoitavat ruutunsa, mutta eikö isojen kellojen pitäisi kalkattaa, kun suurin osa avainpelaajista makaa keskinkertaisten kategoriassa? Puolustajat näyttäytyvät virhealttiina ja epävarmoina, parhaat hyökkääjät kärsivät tehottomuudesta - joskin Pelicansin tehtyjen ja päästettyjen maalien suhde on ollut varsin mainio. Kommentissa mainitulle kolmikolle mukavuusaluetta olisi tiivis viisikkopelaaminen, näppärä syöttelypeli ja pelitila isolla jäällä. Nyt joukkueen surkeahko avauspelaaminen ja keskialueen ylittäminen aiheuttavat koko pelaamiseen tietynlaista pakottamista, vaivalloisia siirtokiekkoja ylöspäin ja lopulta parhaat taiturimme kuluttavat energiansa kulmapaineihin pääsemättä kunnolla dominoimaan pelivälineen avulla. Epämukavuusalueella harvemmin hurrataan.

3) "Kai te muutkin näette miten huonosti Paakkis pelaa? Oikeasti? Peli kuolee niin turhauttavan usein juuri siihen että se jää pyörimään kiekon kanssa."

"Unelmatilannehan olisi, jos saataisiin se kiekollinen kakkossentteri, joka osaisi ehkä tehdä myös maaleja."

Tommi Paakkolanvaara on kestosylkykuppi Pelicans-aiheisissa keskusteluissa. Alkukaudesta on ollut jopa pelejä, joissa koko joukkueen kiekollinen toiminta on ollut edellisessä kappaleessa kuvattua takkuamista, mutta kaikki loka kaadetaan yhden Paakkolanvaaran niskaan. Jatkoaika mukaan lukien keskustelu pyörii niin orjallisesti yksilöiden, yksittäisten pelitilanteiden ja otteluiden lopputulosten ympärillä, että Pelicansin kokonaiskuvassa ei nähdä metsää, vaikka seistään ensimmäisten puiden kohdalla. Oleellinen kysymys on: miksi Pelicansin kaikki keskushyökkääjät ovat (ylivoimapeliä lukuun ottamatta) pelillisesti pimennossa? Joukkue puolustaa uhrautuvasti ja taistellen, mutta jos kuvitellaan, että yksi kakkossentteri ratkaisee kaikki kiekollisen pelin rakenteen ongelmat, ollaan luuloissa pahasti hakoteillä. Valmentamisen ja joukkuepelaamisen ydinasia on ratkaista nämä ongelmat ja saada joukkueeseen kuuluvista yksilöistä paras irti, vaikka kaikki pelaajat eivät aina pelaisikaan omimmalla pelipaikallaan.

 

Edellinen kirjoitus >> Lauritsalan ihme II – Kiitos 79-36

3Syy/14Off

Pelicans oli huono

Lamsa042014

Lämsällä riittää töitä tehtävänä, jotta joukkueesta saadaan irti täysi 60-minuuuttinen.

Vilkaisematta paikallislehden tai Jatkoajan raporttiin heitän näkemykseni eilisestä Pelicans-JYP -ottelusta.

Tiivistettynä Pelicans oli huono. Ulkona maalipaikoilta ja aivan liian pitkiä pätkiä JYPin talutusnuorassa. Tomi Lämsä kutsui joukot aikalisälle 24 minuutin kohdalla, mutta kurssi ei juurikaan kääntynyt. Jäähyillä on oma merkityksensä, ja pelin hallinta vaihteli kummankin niiden mukaisesti puolin ja toisin, mutta kokonaisuutena nähtiin mikä on todennäköisen kärkijoukkueen ja keskikastin ero.

Tosin tässä nimenomaisessa harjoitusottelussa näytti siltä, että Pelicans lähti tappelemaan voitosta käyttäen JYPin omia aseita, ja siinä leikissä todennäköisyydet voitolle eivät korkeita ole, niin eri taustoilla joukkueet ovat kauteen lähdössä. Muistaa täytyy myös Pelicansin pitkä poissaolijoiden lista, mutta puuttuivatpa JYPiltäkin Tuomas Tarkki, Mikko Mäenpää ja Anssi Löfman. Toisaalta JYP on myös CHL:ssä saanut kovia otteluita alleen, joten paketti lienee virittynyt hieman valmiimmaksi.

Tasapeli oli silti tuloksena hyvää vastustajaa vastaan, joten aivan luokaton tämä kotipelien kenraaliharjoitus ei ollut. Harmaita pilviä on silti huolestuttavan paljon ilmassa jo aivan realistisestikin tarkasteltuna. Pelicansin paketti ei tällä hetkellä ole lähelläkään täyttä 60 minuuttia.

Pelicansilla on varmasti erinomainen tarkoitusperä tehdä töitä ja pitää yllä tempoa, mutta tietynlaisen kenttätasapainon ja pelin hallinnan kanssa ollaan vielä pahasti vaiheessa. Puolustuskonsepti on suhteellisen hyvissä kantimissa, mutta ainakin nähdyillä otteilla tuskaa tuottaa vastustajan siniviivan ylittäminen, keskialueen keskikaistan hyödyntäminen ja hallittujen syöttöketjujen luominen. Tämän myötä hyökkääjät ajautuvat kaikessa suoraviivaisuudessaan kovin usein 1vs2 tai 1vs3-tilanteisiin, mitkä ovat tekemättömiä paikkoja ilman maailmanluokan yksilötaitoa.

Pointit matsista

  • Tommi Paakkolanvaara sai osumaa nilkkaansa ajautuessaan päin laitaa. Saapa nähdä kuinka pahasti tässäkin kävi.
  • Taavi Vartiainen onnistui tällä kertaa hermostuttamaan itse Eric Perrinin.
  • Miska Siikonen näytti rankkareissa pitkää nenää epäilleelle blogistille. Komea granlundmainen harhautus kämmenelle ja jäitä pitkin lätty nuottaan.
  • Jääkiekon lainalaisuudet opitaan nuorena. Katsomossa isä sanoi pienelle tyttärelleen, että Pelicansin vastustaja teki juuri maalin. Vastakysymys kuului: "Ai tuomari?

 

Edellinen kirjoitus >> Suolaa haavoihin ja suunnitelmat uusiksi

20Hel/13Off

Duunariosaston esiinmarssi

Viime viikolla Pöyhönen ja Paakkolanvaara, eilen Ritamäki ja Pikkarainen. Haalariosaston onnistumiset tulevat tarpeeseen, sillä Pelicansin hyökkäyspeli ja maalinteko eivät viime aikoina ole olleet mitään erityisen räiskyvää. Tosin ennen IFK-vierailua oli paukuteltu 10 matsissa mainiot 27 häkkiä, eli samaa tahtia mitä kärkipään joukkueet koko kauden. Yhdessä tiiviin puolustuspelin kanssa se jo keskimäärin tuottaa enemmän voittamista kuin häviämistä.

Eräänlaisia pudotuspelejä on tahkottu paineen alla jo jonkin aikaa ja tällä harjoittelulla nippu on taatusti valmis niihin oikeisiin playoffeihin. Jos "säälipleijareita" sellaisiksi voi laskea, ja jos kympin sakkiin ylipäätään onnistutaan kampeamaan. Olen melko skeptinen sen suhteen kuinka paljon tämä runkosarjan lopun armoton taistelu altavastaajana jättää energiaa ja mahdollisuuksia niihin tosipeleihin, mutta jo pudotuspeleihin pääsy säästäisi tämän sesongin totaaliselta flopilta.

Jäljellä on otteluita kotona viisi ja reissun päällä kolme, joten pelkkä vieraissa voittaminen ei enää riitä. Haastatellessani Marko Pöyhöstä tämän päivän Uuteen Lahteen "Pöde" tarjoili kotipeleihin lääkkeeksi suoraviivaisuutta, kuinkas muutenkaan. Se sana on Pöyhösen työmaakypärässä pleksiin tatuoituna. Pelicans on elementissään vierasotteluissa, kun on lupa rakentaa puolustusmuuri ja iskeä vastahyökkäyksillä mahdollisimman simppelisti.

Lahdessa vierasjoukkueet asettuvat samaan rooliin ja Pelicansin viisikoiden kiekollinen peli ei ole oikein missään vaiheessa kautta asettunut dominoivaan muottiin. Olemus on koko ajan enemmän pakottamista kuin rentoa hallintaa. Viime kauteen verrattuna nyt pelataan konstailematonta duunarilätkää ja keväällä näiden duunareiden arvo nousee entisestään. Aiemminkin on Pelicansissa nähty, että kun taitopelin neppailijat hyytyvät, jatkaa haalariosasto suoraviivaista hommaansa ja nousee jopa pelin sieluksi - legendaarisimpana vitjana Sihvonen - Heino - Komarov.

Pari asiaa joita näiltä nykyisiltä - Joni Isomäki mukaan lukien - odottaisin, on aggressiivisuus ja ilkeys. Komarov ei aikanaan jättänyt vetämättä tilanteita loppuun asti, eikä jätä edes NHL:ssä. Leksalla on myös kyky hoitaa roolinsa täsmälleen oikein.  Pikkarainen on fyysisesti valmis tähän, henkisesti ja maineensa vuoksi ei niinkään. Heinolan miehet Ritamäki ja Isomäki pelaavat ihan kivaa näkymätöntä peliä, mutta jos herrat aikovat pidempää liigauraa luoda, pitää ruveta löytymään särmää. Täysillä tilanteisiin, mehut pois vastustajan puolustajista, suorinta reittiä maskiin ja pelikatkolla hanskan hierontaa naamaan.

Isojen poikien pitää pelata kuin isot pojat, muuten ei tässä sarjassa suurvoittoja oteta. Lisätietoja Miika Lahdelta.

2Kes/12Off

”Ketäs meillä on jäljellä?”

Ryan Lasch vielä viimeisenä pariovista ulos. Kaikki jotka päättyneen kauden joukkueesta johonkin kelpasivat, ovat lähteneet. Onneksi tällä kertaa viimeinen ei sammuta valoja lähtiessään, mutta tietty hämäryys Pelicansin ensi kauden yllä nyt uhkaavasti leijailee.

76 ottelua 29 + 49 = 78 (kuva: © sm-liiga.fi)

Toiveissa oli jatkaa samoilla höyryillä uuteen kauteen, mutta eipäs onnistunutkaan, kun NHL:n perkele tuli väliin ja ryösti kultakimpaleemme pilkkahintaan, viimeisimpänä käsittämättömät 78 pinnaa naputtanut Ryan Lasch. Viime kaudella kaikki kävikin niin helposti ja 99% asioista meni putkeen. Viimeiseen prosenttiin mahtui Hovisen lonkkaa, viimeistelyongelmaa ja kärkipelaajien kokemattomuutta, mikä riitti tekemään eron mestaruuden ja hopean välille.

Erään asiaa kommentoineen tapaan taidan kuitenkin liittyä siihen pieneen vähemmistöön, joka jollain kieroutuneella tavalla nauttii vallitsevasta tilanteesta ja sen asettamasta haasteesta. Playstation-peleissäkin tapanani on aina ollut asettua altavastaajan riveihin kaatamaan suuria ennakkosuosikkeja. Sitä samaa myös Pelicansin seuraaminen on vuosien saatossa ollut.

Nyt palattiin siis lähtöpisteeseen kasaamaan melko keskinkertaisesta nipusta playoff-menestyjää. Sehän meille ja Suikkaselle sopii. Vaikeutta lisää se, että heikentymisestä huolimatta Pelicansin päänahka on muiden joukkueiden silmissä yhä arvokas.

Ei tule parempaa tilaisuutta näyttää, että Pelicansissa on oikeasti homma hanskassa ja ettei viime kausi ollut vain yksittäinen onnenpotku.

Maalilla ja hyökkäyksessä ei pitäisi olla hätää, mutta koko Pelicansin hyökkäyksen sielu katosi pelaajasiirtojen myötä. Jäljellä on lähinnä perässähiihtäjiä, ei niinkään kivireen vetäjiä, ehkä Tommi Paakkolanvaaraa lukuunottamatta. Nykyisten pelaajien pitäisi siis nostaa tasoaan ja uusia tehotykkejä hankkia, mutta millä hinnalla?

Teoriassa varaa olisi käyttää uuteen ykkösketjuun lähemmäs miljoona euroa, mutta kun ei kannata. Se ei ole Ilkka Kaarnan Pelicansia. Pelicansin juttu on, ja pitää olla, jatkossakin pelaajien kehittäminen. Parhaiten tämä konkretisoituu maalivahtiosastolla, jossa Nupen käsissä on koulittu jo kaksi Mestis-kassaria NHL:ään asti. Ensin ansaitaan pelillinen panos, sitten taloudellinen voitto. Nyt olisi klassinen paikka ryhtyä rahaseuraksi ja hankkia 300 000 euron kausipalkoilla valmiita tähtiä, mutta eiköhän Kaarnan inhorealistinen talouskuri jatku vastakin. Nyt saadut voitot kannattaa säästää puskuriksi pahan päivän varalle ja investoida organisaation rakenteiden vahvistamiseen.

Kieltämättä herkullinen asetelma olisi myös ollut lähteä tulevaan kauteen ennakkosuosikkina hyvin säilyneellä joukkueella. Haastajan asemassa on aina se helpotus, että ei kuulunutkaan voittaa. Ennakkosuosikilla sitä pakoreittiä ei ole.

10Tou/12Off

Toukokuista paniikkia koko rahalla

Eipä tarvinut kauaa mennyttä kautta sulatella, kun on jo solkenaan huolta ja murhetta ilmassa. Jos ei muuten, niin hätäisimpien näppäimistöillä. Joonas Järvinen ja Ryan Lasch ovat kovaa vauhtia pelaamassa itseään isompiin ympyröihin. Tero Koskirantakin lähti tilipussin perässä Turkuun.

Joku TPS-fani iloitsi peliä tekevän sentterin hankinnasta, mutta enemmänkin kyse on erittäin laadukkaasta yleismiehestä, josta Pelicansin ei kannattanut liikaa maksaa. Mahdollisesti molempien ketjukavereiden lähdettyä Koskirannassa oli vahva väliinputoajan uhka, ja myös hinku pois Pelicansista oli syystä tai toisesta ilmeisen kova.

Sekin on hyvä muistaa, että mahdollisille lähtijöille ei voi korvaajia hankkia ennen kuin siirto on tapahtunut. Toimitusjohtaja Kaarna otti keskiviikon Uudessa Lahdessa varsin terveen näkökulman asioihin. Jos rahakkaat ulkomaansiirrot ovat menestyksen hinta, niin olkoon. Hyvässä lykyssä Pelicans kuittaa neljästä lähtevästä tähtipelaajasta yli puoli miljoonaa euroa budjetoimatonta voittoa. Toki siirtokorvaukset tulevat vasta jälkikäteen ja niitä ei kannata välittömästi hassata uusiin pelaajiin, mutta tämä lienee kuitenkin rutkasti onnellisempi tilanne kuin se, että ei menestyttäisi ja pelaajat lähtisivät ilmaiseksi.

Samalla lähtee signaali maailmalle, että näiden 20-26-vuotiaiden puolivalmiiden pelaajien kannattaa hypätä ponnahduslaudalle Pelicansiin.

Puoli miljoonaa löysää budjetissa, puoli miljoonaa siirtokorvauksia - eiköhän näillä eväillä voi melko huoletta lähteä ensi kautta rakentamaan. Pahasti vajaalla sentteriosastollakin Paakkolanvaaralla ja Immosella on potentiaalia viime kauden roolia ylemmäs, jos nyt eivät aivan ykkösketjun tasoa olekaan. Nyt vain tähtäin 80-luvun lopulla syntyneisiin ulkomaalaispelaajiin, joilla putki kulkee ja isoimmat tavoitteet ovat vielä edessä. Radek Smolenakin jatko olisi myös ihan tervetullut uutinen.

Suurin haaste on löytää hyökkääjiä, joilla olisi edeltäjiensä tasoiset yksilötaidot. Perässähiihtäjät eivät nyt riitä, vaan täsmähankintojen on oltava ratkaisijatyyppiä, jotka nostavat ketjukavereidensa tasoa. Kannattaa silti jo varautua siihen, että samanlaisia kahvituksia ja jalkaveivejä ei tulla näkemään, kuin mitä poikkeusyksilöt #16 ja #19 esittivät.

Tosin kun katsoo mestarijoukkueen ykkösketjua Tuppurainen-Perrin-Pesonen, niin senkin troikan peli perustui ennen kaikkea monipuolisuuteen ja perussuoritusten laadukkuuteen. Kärkikynät ovat siihen nähden vai viihdyttävä lisä, ei sen enempää.

- - -

Lahtelaisittain siirtorintamalla kuuluu myös sellaista, että Jani Forsström siirtyy Italian Alleghesta Ruotsin Allsvenskanin Tingsrydiin, jossa Jari Kauppila menneen kauden pelasi. Tingsryd sijoittui sarjassa 3. viimeiseksi ja vältti karsinnat. "Fogusta" odotetaan taitavaa ylivoimapuolustajaa, joten tehopisteet lienevät vähän sokaisseet Tingsrydin scoutingia...

Toinen Kiekkoreippaan kasvatti Niko Tuhkanen puolestaan suorittaa melko lyhyen lauttamatkan vaihtaessaan uumajalaisesta Björklövenistä Vaasan Sportiin. Sport teki odotetusti kovat hankinnat kaapatessaan Tuhkasen lisäksi Toni Jalon TUTOsta, Tomi Pekkalan Tapparasta ja maalivahti Jonathan Iilahden Bluesin organisaatiosta.

20Maa/12Off

Pientä lämpöä playoffs-kuumemittarissa – kirjaimellisesti

Liekö ultimaattisen lätkäjätkän merkki, kun Kärppien ja Tepsin säälipleijarisarjan ratkettua nosti pienen kuumeen ja kurkkukivun päälle? Sen johdosta blogikin oli muutaman päivän telakalla ja suunnitellut julkaisuaikataulut lensivät roskakoriin, kun fysiologista aikalisää viittoiltiin pyytämättä ja yllättäen. Onneksi kuntohuippua on vielä reilu vuorokausi aikaa nykiä koneesta ulos.

Joka tapauksessa keräilyerät on nyt höntsäilty ja alkaa tosipelien aika. KalPakin sai onneksi vastustajakseen tunnetusti keljun espoolaisen soturilauman, eikä juoksukyvyttömiksi pullalla syötettyjä raumalaisia tarhakettuja, joten kuopiolaiset saavat uuvuttaa itseään ensimmäisellä kierroksella mahdollisimman paljon.

Nyt kuitenkin katseet kohti Kärpät-sarjaa. Sen verran terveyttä piti maanantai-aamuna uhmata, että Pelicansin tavallista pidemmät aamuharjoitukset tuli katsottua läpi ja samalla päivitettyä Lämärin ikkunaparlamentin uusimmat puheenaiheet. Lentoja pitäisi varailla Ouluun ja toivoa vielä ratkaisua varsinaisella peliajalla iltakonetta varten. Fanilauman "apinavankkureihin" ei tuntunut suurta intoa olevan.

Kovat odotukset nelinkertaiselle mestarille (kuva: © sm-liiga.fi)

Maanantain normaalin aamujään perään joukkue jauhoi jäänhöyläyksen jälkeen vielä hartaasti ylivoimaa. Huonoja uutisia: ei toimi. Ei edes viiskolmonen. Noppavitonen pyörii kyllä kivasti, mutta menee liikaa hinkkaamiseksi ja pakkien vedot sekä lähtevät 3-4 metriä kauempaa kuin pitäisi, että ovat myös av-kolmion helposti blokattavissa. Koskiranta etsii Luttista kolmion keskeltä, mutta ahdasta on. Tähän jo tammikuun taktiikkataulun jälki-istunnossa otin kantaa, että puolustajien paikanvaihto puuttuu, jota taas Aran Kärpät tuntuvat käyttävän. Ylipäätään pitäisi pyörittää peliä maalin taitse ja imeä kolmio lähemmäksi maalia, jolloin tilaa vedoille syntyy.

Koko pitkä ylivoimaharjoitus oli suoraan sanottuna paskaa, mikä on huolestuttava asia pudotuspelejä ajatellen. Liikaa lasketaan Seikolan ja Pikkaraisen onetimerien varaan, jotka ovat vastustajille helppoja scoutata.

Myös suomenmestaruuksia voittaneet pelaajat olivat parlamentin käsittelyssä. Niitä on kuulema viisi. Paakkolanvaara ja Järvinen löytyivät nopeasti, Wärn pienen miettimisen jälkeen. Pekka Jormakka edusti 17 pelin verran JYPin mestarijoukkuetta kaudella 08-09. Kiekkoaktivisti päätyi lopputulokseen neljä mestaria, ainakin jos miesten SM-liigasta puhutaan.

"Kuumat pelaa"

39,5 Justin Hodgman - Kovemmat pistekeskiarvot kuin runkosarjassa. MVP-ainesta, kestääkö kuuppa?

39,0 Jan Latvala - Kovassa kunnossa ja ääretön kokemus. Jämäkkyys ja rentous sopivassa suhteessa.

38,0 Ryan Lasch - Tulikuuma Elitserienin karsintasarjassa. Muuten kokematon. Erikoisvartioinnissa ja keppiä tulee.
38,0 Tommi Paakkolanvaara - Arvo sen kuin nousee kevättä kohti. Elintärkeä pelaaja.
38,0 Arttu Luttinen - Köyhän miehen Peltonen. Näytöt puhuvat puolestaan ja hallitsee sota-aluetta.
38,0 Joonas Järvinen - Tiedostettua isompi rooli. Oman sota-alueen valtias. Keep it simple.
38,0 Niko Hovinen - Pilviä taivaalla, mutta päässyt harjoittelemaan. Pakko onnistua, ei sen kummempaa.

37,5 Markus Seikola - Suuri arvoitus. Onko voittajatyyppiä vai vain runkosarjatähti?
37,5 Max Wärn - Mestari on aina mestari. Odotettavissa lisää kovuutta ja pari tärkeää maalia.
37,5 Jarkko Immonen - Nosti tasoaan karsinnoissa. Kevyt jalka ei ensimmäisenä paina.
37,5 Tero Koskiranta - Isossa roolissa, nyt mitataan rahkeet. Onneksi nöyrä ja monipuolinen.
37,5 Janne Tavi - Lahessa pieniä näyttöjä pleijareista. Pelaajatyyppinä luotu kevään peleihin.
37,5 Marko Pöyhönen - Pientä lämpöä. Takuuvarma työjuhta. Ei väistä ketään.
37,5 Juha-Pekka Pietilä - Karsintojen kunkku, onko riittävässä tikissä? Jämäkkyys löydyttävä nyt.
37,5 Aaron Brocklehurst - Jonkin verran kokemusta, kevään yllättäjä? Nyt turhat höntyilyt pois.

37,0 Jyri Marttinen - Takuuvarmaa kimpoilua. Kestääkö pää, säilyykö keskittyminen? Räjähdysaltis.
37,0 Ilkka Pikkarainen - Miesten tasolla vähissä sekä kokemus että näytöt. Teoriassa ihanteellinen kevään mies.
37,0 Joonas Jalvanti - Lintu vai kala, vai luottopakki? Isoja roikaleita vastaan keksittävä lääkkeet.
37,0 Radek Smolenak - Pelannut viimeisen 5 vuoden aikana yhdet karsinnat.
37,0 Pekka Jormakka - Ensi kertaa miesten pudotuspeleissä, junnuista pieniä näyttöjä.
37,0 Teemu Rinkinen - Tähän asti pudotuspelit kiikareilla. Riittääkö kovuus rouhijan roolissa loppuun asti?
37,0 Joonas Kuusela - Runkosarjassakin äärirajoilla. Voittajaksi kasvaa vain voittamalla.

36,5 Vili Sopanen - Meriitit vielä saavuttamatta, mutta kumonnut teorioita ennenkin.
36,5 Joonas Hurri - Korkeintaan tuurauskeikkoja. Auttamattoman kokematon. Soturiainesta.

36,0 Matias Loppi - Vähän jäissä. Treenit menneet viime aikoina nojailuksi.
36,0 Jan Platil - Ei enää edes treeneissä. Kolme hutia ja sakkokierroksille.