1Hei/15Off

Pelicansin identiteetti kannesta kanteen

Identiteetti01072015

Identiteetti - onko Pelicansilla sitä lainkaan? On, kun riittävän tarkasti etsii.

Kuten Kiekkokaupungissa on jo tiedostettukin, ei Pelicansilla ole kirjaimellista pelillistä identiteettiä. Alla olevassa analyysissä Pelicansin "geneettinen perimä" kantaa mukanaan enemmänkin joukkueen rakentamiseen liittyviä elementtejä. Niidenkin tiedostaminen on kuitenkin tärkeää.

 

1) Vahvan valmennuksen ja valmennuskulttuurin seura

Kuten keväällä totesin, tarvitsee Pelicans menestyäkseen meritoituneen ja valmiiksi osaavan valmentajan. Heitä ovat edustaneet Kari Eloranta, Hannu Aravirta, (Kari Jalonen), Kai Suikkanen ja toivottavasti nyt myös Petri Matikainen.

Seura on tullut tunnetuksi luotosta ja kärsivällisyydestä valmentajiaan kohtaan, mikä on äärimmäisen hyvä ja rakentava ominaisuus. Syystä tai toisesta tulosta syntyy kuitenkin vain selkeästi meritoituneiden ja uskottavien päävalmentajien johdolla. Toisaalta valmennukseen panostaminen on lähes aina seurajohdolta hyvä ratkaisu, silloin rajallisestakin pelaajamateriaalista saadaan todennäköisemmin paras irti.

Jostain syystä nimettömämmät käskijät ovat kerta toisensa jälkeen epäonnistuneet. He ovat joutuneet huippuluokan edeltäjiensä jälkeen kovaan paikkaan (Petteri Hirvonen, Mika Toivola), tai muuten vain vaikeaan tilanteeseen (Matikainen kaudella 04/05, Jami Kauppi, Tomi Lämsä). Yhdenkään ennakkoon keskivertovalmentajan kanssa Pelicans ei ole aidosti menestynyt.

2) Harmoninen joukkue

Erityisesti Kari Elorannan valmennustyyli loi pohjaa sille, että aina menestyessään Pelicans on ollut erittäin harmoninen ja tasapainoinen joukkue. Se tosin on voittaville joukkueille yhteistä muutenkin. Joukkue on ollut mieluummin tylsästi jauhava kone kuin räiskyvä viihdepläjäys - sama on jossain määrin pätenyt myös johtaviin pelaajiin.

Lisäksi joukkue on koottu johdonmukaisesti ilman suuria heikkouksia, tasaisen hyväksi. Roolinsa ovat tienneet niin ykkös-kakkosketjun tuloksentekijät kuin nelosketjun duunaritkin. Tästä harmoniasta hyvinä esimerkkeinä ovat erityisesti kausien 01/02 ja 07/08 joukkueet.

3) Kiekollisen taidon ja fyysisen kovuuden yhdistelmä

Pelicans ei lokeroidu kumpaankaan ääripäähän, vaan on parhaimmillaan yhdistellyt taidokkaasti kiekollista taitoa ja fyysistä kovuutta. Kavahdan aina, kun Pelicansin tulevaisuutta maalaillaan "aktiivisen, fyysisen ja ilkeän" jääkiekon varaan. Pelicans ei ole koskaan - korostan koskaan - menestynyt, kun se on niin sanotusti mennyt peliin fyysisyys edellä ja ripotellut vain mausteeksi kiekollista osaamista (lue: Hirvosen, Toivolan ja Lämsän aika). Kun taas toisin päin; aina kun Pelicans on menestynyt, se on heittäytynyt peliin kiekollisesti taitavana ja yhtenäisenä joukkueena, joka tuo mukanaan kaukaloon myös fyysisen särmän erityisesti neloskentällisen toimesta.

Mihinpä taitopelaajat tyyliään muuttaisivat valmennuksen juhlapuheista huolimatta - fyysisyys perustuu jatkossakin muutamaan täsmäpelaajaan a la Vartiainen, Tyrväinen ja kumppanit.

4) Hyvään ykkösmaalivahtiin nojaava

Maalivahdin merkitys kuulostaa kliseeltä, mutta toisaalta Pelicansilla alkaa olla kohta jo kymmenen vuoden perinne hyvistä ykkösmaalivahdeista: Antti Niemi, Tommi Nikkilä, Niko Hovinen, Jere Myllyniemi, Janne Juvonen... Keskikastin seuraksi maalivahtiosasto on hoidettu hyvin, isommista seuroista tällä saralla ovat toistuvasti loistaneet esimerkiksi Lukko, varauksin myös JYP. Raha ei kuitenkaan takaa huippuluokan maalivahtipeliä ja -valmennusta, kuten esimerkiksi HIFK:n ja aiemmin Jokereiden ailahtelevuus osoitti.

Suomeksi sanottuna Pelicans on melko harvoin kaatunut maalivahtiinsa. Koko joukkuetta kannattelevan maalivahdin rooli ei Pelicansissa ole katsonut ikää, vaan saappaita ovat vuorotellen täyttäneet parikymppiset tulokkaat ja kolmekymppiset veteraanit.

5) Kaksi tasavahvaa hyökkäysketjua

Tässä suhteessa hyökkäys ja puolustus kulkevat käsi kädessä: jos mielit menestyä, on kokoonpanosta löydettävä riittävän laadukkaat pelaajat kahteen ensimmäiseen kentälliseen. Nämä ketjut kantavat päävastuun pisteidenteosta ja ylivoimapelaamisesta. Homma on helpommin sanottu kuin tehty, mutta ehkä paras esimerkki tästä kaavasta oli kauden 07/08 kuusikko Jantunen - Loppi - Sopanen, Je Saarinen - Koivunen - Santavuori.

Siihen maailman aikaan nämä olivat kaksi erinomaista ketjua, mutta vain Jantunen ja Koivunen edustivat kokenutta kaartia, loput neljä olivat vasta nousevia kykyjä ja siten palkkakustannuksiltaan maltillisia. Pelitaidoiltaan ketjut olivat silti hyvää tasoa SM-liigaan, eikä hyvin pärjännyt joukkue ollut yhden hyökkääjän tai hyökkäysketjun varassa.

6) Kaksi vahvaa puolustajaparia

Kaavaa voisi luonnehtia koodilla "4+4". Hyökkäyksen tapaan tarvitaan kaksi luottoparia, jotka urakoivat isoimmat peliminuutit laadukkaasti ylivoimat mukaan lukien. Silloin tinkiä voidaan lopuista neljästä puolustajasta, joihin Pelicans ei voi panostaa yhtä paljon kuin rikkaimmat seurat.

Puolustamisen historia Pelicansissa kiteytyy luonnollisesti Jan Latvalan ympärille. Hän on nimittäin ollut mukana kaikissa kolmessa parhaassa puolustajanelikossa: kaudella 01/02 mukana myös Niskanen, Koskinen ja Laitinen, kaudella 07/08 Suhonen, Forsström ja Jalvanti, sekä kaudella 11/12 Järvinen, Seikola ja Jalvanti/Marttinen. Yhteistä näille on se, että kärkinelikossa myös ns. puukätisten vasempien puolustajien taidot riittivät varsin mallikkaaseen kahden suunnan peliin. Toki näinä kausina asiaa auttoi myös hyvä pelitapa ja hyviä puolustajia riitti myös kolmospariin, mutta absoluuttisestikin koossa oli varmasti parhaat kaksi ensimmäistä pakkiparia.

7) Sopiva fyysinen kovuus

Kuten jo aiemmin todettiin, lahtelaiseen jääkiekkoon kuuluu myös fyysinen särmä, mutta vain sopivassa määriin. Totaalifyysisen jääkiekon märkiä päiväunia on muutaman kerran yritetty toteuttaa huonolla menestyksellä, mutta osana muuten toimivaa joukkuetta nelosketju on ajoittain pystynyt aidosti auttamaan joukkuetta. Parhaana esimerkkinä tästä oli luonnollisesti ketju Sihvonen - Heino - Komarov, jollaista parempaa Pelicansissa ei välttämättä nähdä enää koskaan. Varsinkin kotiotteluissa ketju marssitettiin usein jopa avauskentälliseen varmistamaan hyvän startin otteluun.

Kolmikon erityinen arvo tulikin esiin siinä, että hetkittäin se pystyi nopeudellaan ja voimallaan ottamaan muun joukkueen reppuselkään, jos muiden ketjujen "taitopelaaminen" sakkasi. Fyysisen elementtinsä lisäksi nämä nelosketjun rouhijat oppivat kuitenkin myös lukemaan tilanteita ja jättämään ylilyönnit tekemättä silloin, kun siihen ei ollut varaa tai tarvetta. Uuden ajan vastineena nelosketjuna voisi pelata esimerkiksi kolmikko Vartiainen - Pöyhönen - Ritamäki.

8) Isku Areenan kaukalo

Viime vuosina Isku Areenan kaukalo on jäänyt Liigan pienimpien joukkoon, ellei jopa pienimmäksi. Tarkat mitat taisivat olla 58 x 28 metriä. Ainakin SaiPa ja Lukko ovat olleet joukkueita, jotka ovat olleet säännönmukaisesti suurissa vaikeuksissa Lahdessa. Pieni kaukalo voi tuoda Pelicansille edes hieman kilpailuetua puhtaasti siitä syystä, että muut joukkueet tottuvat pelaamaan isommissa askeissa.

Se lisää intensiteettiä, mutta vaatii myös kotijoukkueelta taidokasta kiekollista peliä, sillä pienempi tila on myös vierasjoukkueelle parempi mahdollisuus sumputtamiseen. Kausien 07/08 ja 11/12 joukkueille tilanne sopi kuin nakutettu: vierasjoukkueet olivat helisemässä, kun Pelicans liikutti kiekkoa lavasta lapaan, mutta loi alempien ketjujensa toimesta myös pienen boksin fyysisen pelotteen. Vierasjoukkueet kohtasivat Isku Areenalla erittäin monipuolisen haasteen.

Usein Pelicansin kiekollinen peli tuntuu kuitenkin raikastuvan isommissa vieraskaukaloissa. Tulevaisuudessa kannattaa miettiä, olisiko metrin-kaksi leveämpi kaukalo sittenkin parempi Sopasen, Hakulisen ja Björnisen kaltaisille pelaajille?

9) Suomalaisuus

Kautta liiga-ajan Pelicansin kotimaisuusaste on tuntunut olevan keskimääräistä korkeampaa luokkaa. Siitä kertovat myös aiemmissa kohdissa luetellut avainpelaajat, joiden joukosta ei juuri ulkomaalaisia löydä. Erityisesti kotimaisuuteen panostettiin vuosina 2000-2002 ja 2006-2010, jolloin joukkue oli kauden alkaessa jopa 100-prosenttisesti kotimainen. Tosin viime vuosikymmenellä Lahdessa päästiin nauttimaan poikkeuksellisen suuresta määrästä kovan luokan paluumuuttajia a la Koivunen, Kakko ja Jantunen, mikä tarjosi tähän eräänlaisen oikopolun.

Asian opetus on se, että menestymiseen tarvitaan useampikin laadukas kotimainen ykkös-kakkoskentän pelaaja, ja näitä hankintoja on tehtävä toistuvasti. Esimerkiksi JYPin ja KalPan johdonmukainen nousu mitalipeleihin noin vuosina 2006-2009 tuntui perustuvan tähän metodiin. Myös ulkomaisia pelaajia on luonnollisesti hankittava, mutta harvoin heidän ympärilleen rakennetaan pikkurahalla menestyvää tai ainakaan pitkään koossa pysyvää joukkuetta.

 

= Mitä tämä tarkoittaa nykyhetken kannalta?

Identiteetti, hatarakin sellainen, pitää pystyä sopivalla tavalla päivittämään nykyhetkeen. Kaikki 10-15 vuoden takaiset menestystekijät eivät enää päde. Valmennuksen ja maalivahtipelin suhteen Pelicans on oikealla tiellä. Kiinni kannattanee myös pitää kotimaisuusasteesta ja sopivasta, lahtelaiskiekkoiluun kuuluvasta fyysisestä särmästä - silloin kotiyleisön täysi tuki voidaan parhaiten saada joukkueen taakse. Kiristyvä taloudellinen ja kilpailullinen tilanne vaikeuttaa kuitenkin kahden laadukkaan kentällisen rakentamista ja hyvien kotimaisten pelaajien hankintaa.

Keskisuurena seurana Pelicans tarvitseekin edelleen pelaajien kehitystä isompiin saappaisiin, tällä hetkellä tätä nousevien kykyjen kategoriaa voisivat edustaa esimerkiksi Anrei Hakulinen, Antti Jaatinen ja Ben Blood, unohtamatta tietenkään A-nuorista nostettuja junioreita. Se, mistä historiaan peilaten voidaan tinkiä, on tähtiluokan huipputaidosta, kolmoskentällisestä ja kakkosmaalivahdista. Osin se on pakon sanelemaakin, mutta osin myös harkinnanvaraista resurssien käyttöä.

Ideologisella tasolla taas moni haluaa nähdä kaukalossa räiskyntää ja kuohuntaa, mutta keskimäärin Pelicans on pärjännyt parhaiten tasaisen hyvänä, hieman tylsänäkin joukkueena - silloin pelaaminen on yleensä organisoidumpaa ja tehokkaampaa. Poikkeuksena oli jackpot-kausi 11/12, jolloin Pelicans oli kaikilla mittareilla huippuluokkaa. Sellaisia vastaan tulee kuitenkin vain kerran 10-30 vuodessa ja valitettavasti sen suonenvedon varaan ei voida rakentaa identiteettiä, vaikka osa menestymisen "geeniperimästä" toteutui silloinkin.

 

Edellinen kirjoitus >> Päivitys 348: 10 aihetta, jotka jäivät pöytälaatikkoon

23Maa/15Off

Kolmen kohdan klousaus Tomi Lämsästä

Lamsa23032015

Mies on jo Pelicansin päävalmentajan paikalla vaihtunut, mutta pieni loppuunkäsittely tapaus Tomi Lämsästä on vielä paikallaan.

Kausi 2014-2015 taitaa Pelicansin osalta jäädä ikuiseksi mysteeriksi. Olisiko pudotuspeleihin menty heittämällä hieman vähemmillä loukkaantumisilla? Olisiko sisäänajettu pelitapa jatkanut kehittymistään kevättä kohden? Olisiko suoraviivainen jääkiekko päässyt oikeuksiinsa juuri pudotuspeleissä? Vastaamatta jää myös sekin, mikä olisi tulos ollut ensi kaudella.

Ainoa, mitä voimme arvioida on se, mitä peli ja harjoittelu kertovat. Tässä kolme näkökulmaa:

KOKEMUS. Syksyllä hahmottelin päävalmentajien kokemuspohjaa luotaavaa kirjoitusta, joka jäi sitten pölyttymään työpöydän laatikkoon. Fakta kuitenkin oli se, että Tomi Lämsä (35) ja Tomek Valtonen (34) olivat kauteen lähdettäessä häkellyttävän kokemattomia päävalmentajia. Ja kun huomioon otetaan Valtosen mittava pelaajaura, jäivät Lämsän taustat auttamatta ohuimmiksi. Kokemus ja ikä eivät tietenkään ole itseisarvoja, ja uusille päävalmentajille on annettava mahdollisuuksia jo Suomi-kiekon kehittymisenkin kannalta, mutta Lämsän nousu päävalmentajaksi Liigaan on ollut käsittämättömän nopea. Liiankin nopea?

Tämän kauden alkaessa Lämsällä oli valmentajakokemusta miesten tasolta yhteensä kolmen kauden verran, siitä puolitoista kautta päävalmentajana. Esimerkiksi yhä nuorten valmentajien kastiin laskettavan Tuomas Tuokkolan (39) kokemus miesten tasolta oli vajaat kuusi kautta, joista vajaat kolme kautta päävalmentajana. Lisäksi Tuokkolalla on kolme kertaa pidempi kokemus A- ja B-nuorista, yhteensä kuusi kautta päävalmentajana niissä. Hieman yllättävä tieto on se, että JYPin Marko Virtanen (46) oli ennen tätä kautta toiminut päävalmentajana vain reilun kahden kauden ajan, mutta luonnollisesti 500 ammattilaisottelun pelaajakokemus antaa tietynlaista pohjaa hänellekin. Vastaavasti Bluesin Jyrki Aho (40) valmentaa hänkin vasta neljättä kauttaan päävalmentajana, mutta hän on toiminut miesten tasolla valmentajana jo vuodesta 2003 alkaen. Valmentajakokemusta saa vain valmentamalla, ja sitä vuonna 2008 B-nuorissa valmennusuransa aloittanut Lämsä totisesti vielä tarvitsee.

ULOSANTI. Olisi helppoa sortua liioitteluun yhden tai kahden havainnon perusteella, mutta aivan aidosti vaikuttaa siltä, että Lämsällä on vielä ainakin kahdella tapaa suuria puutteita ulosantinsa kanssa. Ensinnäkin se, millä tavalla päävalmentaja viestii peliteoriaansa pelaajille käytäntöön. On mahdotonta tietää, mitä pukukopissa ja palavereissa on sanottu, mutta varsinkin alkukaudella pelaajat eivät selkeästi tienneet kentällä mitä tehdä. Pelin teoriapuoli Lämsällä lienee hallussa, mutta osaako hän vielä kädestä pitäen ohjeistaa pelaajia harjoitustilanteissa, vai sysääkö vain oman valmentajan vastuunsa pelaajien "reagointipelin" harteille?

Toisekseen korviin pistävää oli jatkuva huutaminen. Lämsä ei välttämättä ole mikään maailman pahin "huutajavalmentaja", mutta asiasisällön puutteellisuus ja huutamisen tehokeinon liikakäyttö ovat vaarallinen yhdistelmä. Pelaajat aistivat hyvin herkällä korvalla, mikäli jatkuvan huutamisen takana ei ole oikeasti hyödyllistä tietoa ja pointtia. Valmentajan on turha huutaa "liikettä!", mikäli joukkueen peli sakkaa kiekkokontrollin puutteisiin. Huutamisen sijaan ne puutteet pitäisi ratkaista harjoituksissa näyttämällä kädestä pitäen pelaajien liikeradat, ajoitukset, syöttösuunnat, lavan tarjoaminen syötettäväksi ja niin edelleen. Se on aitoa valmentamista. Äänen korottaminen taas pitäisi olla vain herätyskello silloin, mikäli näitä säntillisesti valmennettuja asioita ei noudateta.

MATERIAALIN HYÖDYNTÄMINEN. Mikä onkaan se valmentamisen kaikkein syvin olemus? Otteluita pitäisi tietenkin voittaa, kyllä. Siinä sivussa kehittää pelaajiakin. Loppuviimeeksi ympyrä sulkeutuu kuitenkin siihen, minkä verran valmennuksella saadaan irti käytettävissä olevasta pelaajamateriaalista. Toistaiseksi Tomi Lämsän ainoa näyttö on 2012-2013 runkosarjavoitto Jokereiden tolkuttoman kovalla materiaalilla, jossa kauden alkupuoliskoa dominoi itse Erik Karlsson. Eräässä kommentissa sanottiin viime viikolla osuvasti: "Lämsän pelitapa toimii, jos siinä on huippuluokan yksilöt toteuttassa." Kääntäen ilman huippuluokan yksilöitä Lämsän pelitapa ei toimi, vaan johtaa huonolaatuiseen jääkiekkoon ja häviämiseen. Riskialtis lähtökohta sekä valmentajalle itselleen että tämän palkanneelle seuralle.

Juuri sen takia niin sanottu yhteistyön jääkiekko on avainasemassa, sillä se tukee myös Karlssonia vähemmän lahjakkaiden pelaajien pelaamista. Jokainen liigapelaaja osaa operoida kiekon kanssa riittävän hyvällä keskiarvolla, mikäli pelaamisen rakenne ja tukitoimet ovat kunnossa. Eli jos joukkueen pelitapa tekee suorituksista riittävän automatisoituja ja riittävän helppoja. Sellainen organisoitu pelaaminen luo turvaa ja itseluottamusta, joiden rohkaisemina rivipelaajatkin pystyvät kehittymään tai jopa venymään sankaritarinoiksi.

Vastaavasti negatiivinen kierre on lähellä silloin, jos rivipelaajat joutuvat liukuhihnalta tekemään "reagointiin perustuvia luovia ratkaisuja", toisin sanoen ratkomaan yksin ongelmia silmänräpäyksessä. Tällöin esimerkiksi Jan Latvalan ja Tyler Redenbachin kaltaiset "nerot" pärjäävät kyllä, mutta Pelicansissa koko joukkue ei voi koostua tämän hintaluokan kokeneista pelaajista. Peruspelaajien kohdalla tuloksena oli pakotettuja ja vaikeita ratkaisuja huonolla onnistumisprosentilla, toisin sanoen hedelmätön maaperä pelaajan kehittymiseen. Pelicansin tämän kauden "esalindellit", "mikaelruohomaat" ja "miroaaltoset" jäivät tällä kaudella kokonaan syntymättä, eikä Lämsällä taida olla tällaisten kehityskaarien rakentamisessa kovin hyvää rekordia ennestäänkään.

 

Edellinen kirjoitus >> Pelicansin pelaaja-arviot 2014-2015

10Maa/15Off

Minne Pelicansista pääsee?

Leaving10032015

Pelicansin suhteen yksi pinnalla olevista asioista on seuran houkuttelevuus pelaajien silmissä. Taloustilanteen kiristyessä ja Liigan laajentuessa sen tärkeys kasvaa entisestään.

"Kannattaisiko minun siirtyä tuohon joukkueeseen?" Tätä kysymystä pyörittelevät näinä viikkoina sadat pelaajat agentteineen. Suuntaviivoja vastaukseen antavat aiemmin joukkueessa pelanneiden pelaajien kehityskäyrät.

Oheisessa grafiikassa on esitetty Pelicansista lähteneiden pelaajien määränpäät kauden 2012-2013 alkamisesta lähtien. Heti aluksi on tietenkin huomattava, että mikäli mukaan olisi otettu kevään 2012 hopeajoukkueen pelaajat, olisi taulukkoon ilmestynyt kolme vihreää nuolta ja kolme-neljä harmaata viivaa. On tulkinnanvaraista, tarkeintaisiko vai sumentaisiko niiden antama lisädata itse asiaa ja johtopäätöksiä. Otanta on muutenkin melko pieni, mutta mielenkiintoinen.

Tällä aikavälillä Pelicansista ylempään sarjaan, tässä tapauksessa KHL:ään ovat siirtyneet Oskari Korpikari, Radek Smolenak ja Jesse Niinimäki. Heistä lähinnä Smolenakin ura kääntyi Pelicansissa selvään nousuun.

Muista lähteneistä pelaajista valtaosa on siirtynyt Liigan sisällä tai vastaavan tasoiseen sarjaan ulkomaille, lisäksi lähes yhtä monta on siirtynyt alemmalle sarjatasolle. On tietenkin normaalia, että suurin osa pelaajista korkeintaan säilyy samalla tasolla saamatta sopimusta kovempaan sarjaan tai sitten lähtee syystä jos toisestakin alemmalle sarjatasolle.

Pelicansin kannalta oleellista on, miltä muiden liigaseurojen vastaavat grafiikat näyttävät pelaajien ja agenttien silmissä. Siinä kilpailussa Pelicans lienee valitettavan heikoilla, sillä lahtelaisseura ei ole tullut tunnetuksi minään pelaajakasvattamona. Kolmessa KHL-siirrossa ja lähes kaikissa saman tason siirroissa kyse on ollut yli 27-vuotiaasta pelaajasta, joka tiedettiin suhteellisen laadukkaaksi jo ennen Lahteen tuloaan. Toisaalta Pelicans on siis onnistunut hankkimaan paljon rutinoituneita hyviä pelaajia, mutta kuinka kustannustehokasta se on alemman keskitason seuralle?

Pelaajan itsensä kannalta huippuluokan kasvuna voitaneen nähdä lähinnä Pekka Jormakan kehittyminen ja siirto Tapparaan. Muuten Pelicansissa ei ole juurikaan vastaavia tarinoita nähty 18-25 -vuotiaiden pelaajien ikäluokassa. Pelaajakehityksen päälinja onkin havaittavissa lähinnä maalivahtien kanssa. Antti Niemi, Tommi Nikkilä, Niko Hovinen sekä viimeisimpinä Jere Myllyniemi ja Janne Juvonen ovat yksi toisensa jälkeen saaneet erinomaista nostetta uralleen.

Kenttäpelaajien kohdalla nyt kuitenkin maksetaan tiettyä hintaa Kai Suikkasen ja Hannu Aravirran aikana vallinneesta pelaajapolitiikasta. Edelliset kaksi kautta tuottivat pudotuspeleistä ulosjäämisen sekä kunniakkaat puolivälierät Tapparaa vastaan. Varsin keskinkertaisia tuloksia joukkueilta, jotka sullottiin täyteen tasonsa jo osoittaneita kokeneita pelaajia.

Entä kuinka ansiokas nuorten kehittäjä Tomi Lämsä lopulta on? Jää arvailujen varaan, miksi Esa Lindell, Markus Hännikäinen ja Aleksi Mustonen löivät itsensä rytinällä läpi heti Jokereista lähdettyään. Teuvo Teräväinenkin sai lopullisen sysäyksensä nuorten MM-kisoista oltuaan sitä ennen umpikujassa pelinsä kanssa. Toki Jokerit-organisaation tulospaine ei koskaan ole ollut suotuisa nuorten pelaajien kasvattamiseen.

Yhtä kaikki, ei liene yltiökriittistä väittää, että Pelicansin valtit pelaajamarkkinoilla ovat tällä hetkellä melko heikot verrattuna esimerkiksi Ilveksen, HPK:n, Ässien ja SaiPan kaltaisiin, pelaajien urakehitykselle paremmin nousua tarjoaviin seuroihin.

Näistä alemman keskitason joukkueista löytyy pelottavan monta jättimäisin harppauksin kehittynyttä pelaajaa: Otso Rantakari, Miro Aaltonen, Craig Schira, Matti Järvinen, Sam Lofquist, Eero Elo ja juuri Esa Lindell tärkeimpinä mainittakoon. Kahdessa vuodessa Mestis- tai Allsvenskan-tasolta odottelemaan KHL-tarjouksia.

Onnistuisiko sama Pelicansissa? "Kannattaisiko minun siirtyä tuohon joukkueeseen?"

 

Edellinen kirjoitus >> Seurajohto sahaa Lämsän oksaa?

7Maa/15Off

Seurajohto sahaa Lämsän oksaa?

Suikkanen08032015Pelicansin keväällä 2012 hopealle luotsannut parivaljakko Kai Suikkanen ja Riku-Petteri Lehtonen seurasi torstaina Pelicans-Sport -ottelua seurajohdon aitiosta. Minkä signaalin tämä antaa ulospäin?

Ajankohta on hyvin, hyvin epäilyttävä. Selvää on, että seuran entiset ulkopaikkakuntalaiset valmentajat eivät vain ilmesty seurajohdon aitioon ohimennen, että "terve, tultiin peliä kattomaan". Väistämättäkin herää kysymys, oliko kyseessä jonkinlainen sopimusneuvottelu tai sen mahdollisuudesta keskusteleminen.

Syy voi hyvinkin olla se, että tutut valmentajat oli vain kutsuttu seuran vieraiksi viettämään iltaa Lahteen, kuten Ilkka Kaarna julkisuudessa totesi. Tässä viattomassa ajatuksessa on kuitenkin se kääntöpuoli, että huhumylly Pelicansin ensi kauden valmennuksen suhteen kävi jo valmiiksi hyvin kuumana. Jokainen tietää, että Pelicans on vaikeassa tilanteessa, ja kaiken lisäksi Kai Suikkanen olisi tietyllä tapaa yksi niistä mahdollisista ehdokkaista, mikäli Pelicans todella olisi valmennusjohtoaan vaihtamassa kesken Tomi Lämsän sopimuskauden.

Mikä oli Kaarnan ja kumppaneiden motiivi tuoda Suikkanen ja Lehtonen näyttäytymään aitoon? Joku heidät huomaa kuitenkin, samaan tapaan kuten Ryan Lasch huomattiin viime kaudella aitiossa. Ja silloin puhuttiin sopimuksesta.

Pelicansin seurajohdon pitäisi tässä tilanteessa ainakin ulospäin osoittaa tukensa Tomi Lämsälle, mutta päin vastoin se heittääkin lisää bensaa huhumyllyn liekkeihin. Kuka tämän jälkeen uskoo seurajohdon mahdollisia lausuntoja täydestä luottamuksesta?

Miksi juuri nyt? Miksi tällä tavalla? Jos olisin itse seurajohtaja, olisin siinä todennäköisesti Kaarnaan verrattuna surkea amatööri, mutta mikäli olisin aikeissa jatkaa nykyisen valmennusjohdon kanssa ensi kauteen, en toisi kilpailevaa kollegaa aitioon julkisesti näyttäytymään. Sillä tavalla aiheutetaan ainoastaan lisää turbulenssia jo valmiiksi vaikeuksissa ja sekaisin olevaan joukkueeseen. Sen seurauksena valmentaja aistii oksan taipuvan ja pelaajat aistivat, että jotain voi olla meneillään.

Onko Ilkka Kaarnan kädessä saha ja Lämsän kohtalo jo sinetöity?

 

Edellinen kirjoitus >> Näin kasataan Pelicansin joukkue 1,6 miljoonalla

2Maa/15Off

Hankkiiko Pelicans järjestelmällisesti vääräntyyppisiä pelaajia?

Voimakuvaaja03032015Pelicans luo identiteettiään. Pelicans kärsii loukkaantumisista. Pelicans tekee paikkohankintoja. Pelicans valmistautuu ensi kauteen. Näin tiivistyy kuluva jääkiekkokausi, mutta hahmotammeko ollenkaan kokonaiskuvaa?

Tavoite identiteetin luomisesta on kunnianhimoinen, sillä sitä ei luoda hetkessä, vaan vuosien aikajänteellä. Se kantaa mukanaan myös menneisyyden perimää. Pelicansin pelillinen ilme on talven mittaan osoittanut, että Pelicans aikoo luoda nahkansa luisteluvoimaiseksi, suoraviivaiseksi ja kamppailevaksi joukkueeksi.

Itse en pidä tiettyjä pelillisiä elementtejä Pelicansin DNA:n - jonkinlaisen 19 vuoden aikana kerääntyneen perimän - mukaisena tyylinä, mutta mikäli tavoite viedään johdonmukaisesti ja oikeista palasista koottuna maaliin, on kaikki tietenkin urheilussa mahdollista.

Yksilötasolla Pelicans ei pääse esimerkiksi Teddy Da Costan, Antti Jaatisen ja Miika Roineen hankintojen myötä nimillä mässäilemään, mutta heidän panokseensa joukkue ei enää nouse eikä kaadu. Kolmikko tuo myös tilanteeseen nähden mukavasti erikoisosaamista ja lisäarvoa joukkueeseen, kenties jatkosopimusten arvoisesti.

Mutta kun katsotaan yli eilisen ja huomisen kohti tulevaisuutta – kuten ammattilaisjoukkueen toiminnassa on pakko katsoa – olisi joukkueen rakentamisessa tiedettävä millaisia pelaajia Pelicans tarvitsee Tomi Lämsän pelitapaa toteuttamaan. Riippumatta siitä, ovatko he tähtipelaajia vai rivimiehiä.

Olemmeko huhumyllyn keskellä kertaakaan pysähtyneet tätä asiaa pohtimaan?

Tähän teemaan on pureuduttu oheisessa grafiikassa, joka kuvaa pelaajien ominaisuuksia kahdella mittarilla: luistelu- ja kamppailuvoimalla. Lämsän aikana hankitut pelaajat on merkitty mustalla, valmiiksi organisaatiossa olleet pelaajat ja junioripelaajat valkoisella. Parhaimmistoon, eli grafiikan oikeaan yläkulmaan, näillä osa-alueilla pääsevät luottopelaajat Juhani Tyrväinen ja Marko Pöyhönen, lisäksi Janne Ritamäki ja jo joukkueesta poistunut Michal Repik.

Paljon puhuva listaus kuitenkin osoittaa, että heidän lisäkseen Pelicansin pelaajamateriaali tarjoaa hyvin rajallisesti kykyjä vaativan pelitavan toteuttamiseen. Hieman kärjistäen trendi näyttää siltä, että luisteluvoimaisten vääntäjien sijaan Pelicans on päin vastoin hankkinut taitavia nysvääjiä. Varsin monella pelaajalla on pahoja puutteita joko luistelussa tai kamppailuvoimassa. Uusista pelaajista vain Repik edusti kaivattua pelaajatyyppiä.

Käsien taidossa ei ole mitään vikaa, eikä Pelicansin ehkä ole tarkoitus painia jatkuvasti kulmissa, mutta mikäli joukkueen pelityyli ajaa pelaajat jatkuvasti hätäisiin rännikiekkoihin ja laitavääntöihin, niin ehkä pelaajamateriaalinkin pitäisi soveltua tähän raastamiseen nähtyä paremmin.

Eivätkä kaikki tietenkään joukkuepalloilussa voi olla samasta muotista, mutta nyt liikutaan identiteetin ytimessä. Otetaan muutama esimerkki: vahvan identiteetin seuroista esimerkiksi SaiPa ei hankkisi jyrämäistä laitahyökkääjää, JYP ei hankkisi diivamaista taitosentteriä, eikä KalPa avauspelaamiseen kykenemätöntä puolustajaa. Näin siksi, että SaiPan laitahyökkääjät tarvitsevat jalkoja, JYPin keskushyökkääjät sopivasti suoraviivaisuutta ja KalPan puolustajat huippuunsa vietyä kiekonhallintaa.

Vaikka Lahdessa onkin kova halu luoda identiteettiä, ei vastaavaa punaista lankaa ole vielä löydetty pelaajahankintoihin. Edes keskitason menestyjäksi nouseminen vaatisi Pelicansilta kuitenkin, toden totta, juuri identiteettiä. Siihen muottiin sopivien pelaajien kriteerit olisi keksittävä pian.

Kultainen sääntöhän joukkueen rakentamisessa on, että siihen on hankittava sopivimmat pelaajat, ei parhaita.

 

Edellinen kirjoitus >> Nupe ei ollutkaan lahtelaisen kiekkokeskustelun ainoa toivo

27Tam/15Off

Kumman kaa: Henri Heino vai Antti Tyrväinen?

HeinoTyrvainen27012015

Normaalisti tähän aikaan vuodesta sanoisin, että eletään tätä hetkeä ja pelataan tätä kautta. Nyt kun pudotuspelipaikka vaatisi Pelicansilta 2,2 pisteen keskiarvon jäljellä olevissa peleissä, on ensi kauden ennakointi jo perusteltua.

Mielenkiintoista porinaa meneillään turkoosissa vesilasissa. Minkälainen veskari hankitaan Janne Juvosen aisapariksi? Miten saataisiin kokoon kaksi laadukasta pakkiparia? Riittääkö Tyler Redenbach ykkössentteriksi, entä voisiko Teddy Da Costasta olla edes pienen sadekuuron tekijäksi sentteriosastolla?

Huhut uumoilevat Antti Tyrväisen paluuta Lahteen, ja sitäkin vahvemmat huhut tai puolitotuudet Henri Heinoa takaisin. Kumman sinä ottaisit, jos pitäisi valita kahdesta?

Suora vertailu on tietenkin turhaa, kun puhutaan kahdesta täysin eri pelipaikan ja tyylin pelaajasta. Ihannetilanteessa molemmat kaapattaisiin isommin kyselemättä kotikonnuille, mutta tiukentuvassa taloustilanteessa saatetaan olla valintatilanteessa, johon periaatteen tasolla sisältyy isoja suuntaviivoja Tomi Lämsän Pelicansin kohtalosta.

Minun jääkiekkoilullisessa maailmankuvassani joukkue tarvitsee aina tietyn määrän tasapainottavia pelaajia, joiden joukossa Henri Heino edustaa priimusluokkaa. Nämä pelaajat työskentelevät aina ja ainoastaan joukkueelle, eivät sooloile tai hölmöile, ja kykenevät kaukalossa säilyttämään vaikeillakin hetkillä tietyn laatutason ratkaisuissaan. Tätä ei pidä tulkita, että nämä yksilöt olisivat täydellisen virheettömiä, mutta pitkässä juoksussa on jättimäinen ero sillä, onko pelaajan ratkaisujen onnistumisprosentti esimerkiksi 50 vai 65, vaikka ensin mainittu kykenisi hetkittäin uskomattomiin jalkakikkoihin tai muihin erikoisominaisuuksiin.

Nämä jälkimmäiset ovat yleensä niitä ihmemiehiä, jotka mystisesti tekevät kenttäkavereistaan parempia.

Tässä Pelicansin ylivoimainen mestari on Jan Latvala. Lisäksi Tommi Paakkolanvaara tullee jättämään tähän kategoriaan ammottavan aukon ja Hannes Björninen on siihen vasta kasvamassa. Tällaisiin pelaajiin sisältyy tietynlainen tylsän konemaisuuden leima, mutta ilman heitä keittiö käy vaikeilla hetkillä liian kuumaksi.

Edelleen heidän arvonsa korostuu nyt, kun valmennuksen kyky organisoida joukkuetta on varovastikin arvioituna kyseenalainen.

Kumman kaa? -kysymyksen vastaus on siis ilmiselvästi Henri Heino, jota tarvittaisiin ensi kaudella enemmän kuin ehkä koskaan Henkan Pelicans-vuosien aikana. Antti Tyrväinen olisi hyvä erikoistyökalu valmiiksi balanssissa olevaan joukkueeseen, mutta tässä kohtaa vene keinuu ja liitokset natisevat tarpeeksi jo ennestään.

Pelicans on pirullisen dilemman edessä. Pelitapa on räätälöity atleettisen luisteluvoimaisia rakkikoiria varten, mutta kehnosta viisikkopelaamisesta johtuen tarvittaisiinkin yhtä kipeästi peliälykkäitä, kiekollisesti ja kiekottomana taitavia sekä kokeneita pelaajia, jotka kykenevät voittamaan niitä satoja 1vs1-tilanteita huomattavasti suuremmalla prosentilla kuin tähän asti.

Nimittäin mitä huonommalla tolalla on yhteistyön jääkiekko, sitä isommat vaatimukset kohdistuvat yksilöön. Se on aidosti yksi suurimmista syistä tämän kauden konttaamiseen.

 

Edellinen kirjoitus >> Näin Pelicansin sarjapisteet ovat kertyneet

3Jou/14Off

Milloin päävalmentaja on valmis liigajoukkueeseen?

LiigaLogo2014

Nuorten pelaajien kohdalla liigakelpoisuutta kyseenalaistetaan automaattisesti, mutta ovatko esimerkiksi Tomi Lämsä ja Tomek Valtonen valmiita luotsaamaan liigajoukkuetta?

Materiaali vai valmennus, muna vai kana? Siinä on yksi ikuisuuskysymys. Lienee varmaa, että hyvälläkään valmennuksella ei tämän kauden Vaasan Sportia nostettaisi mestariksi, mutta vastaavasti huonolla valmennuksella jopa Oulun Kärpillä voisi pudotuspelipaikka tehdä tiukkaa.

Kyseessä on toki pelaajien peli, ja kenties tämän syksyn aikana Pelicansin kohdalla on nähty miltä näyttää heikohkosti organisoitu pelaajien peli. Pelaajamateriaalilla ei Pelicanskaan pääse mässäilemään, vaan joukkue pitäisi saada ylisuorittamaan. Materiaaliin ja budjettiin nähden syksyn kovimmat ylisuorittajat ovat eittämättä olleet KalPa ja HPK. Tämän kauden jälkipuoliskon ja ensi kauden alun aikana mitataan, mitkä ovat Tomi Lämsän ja Mikko Saarisen kyvyt ulosmitata Pelicansin materiaalin kyvyt.

Huolestuttavaa ei ole se, miten Pelicans pelaa tällä hetkellä, vaan kehittyykö peli seuraavien 12 kuukauden aikana.

Urheilulehdessä oli syyskuussa mielenkiintoinen artikkeli Suomen kuumimpiin jalkapallovalmentajiin kuuluvasta Mika Lehkosuosta. Artikkelin kirjoittaja Tuomas Peltonen oli kesällä 2005 maalivahtina Hongassa, kun Lehkosuo kesken kauden asteli koppiin. Urheilulehden tyylistä voi olla montaa mieltä, mutta kun näkemykset tulevat joukkueen sisältä, on painoarvo välittömästi toista luokkaa kuin katsomosta käsin veikkaamalla.

Kaiken aitiopaikalta nähnyt Peltonen kehuu Lehkosuon ottaneen joukkueen haltuun rauhallisella tyylillään ja määrätietoisesti kehittäneen itseään valmentajana läpi kahdeksanvuotisen Honka-pestin. Ensimmäistä kolmea kautta Peltonen kuvaa kuitenkin valmennuksellisesti "löyhäksi ja epämääräiseksi":

Kenttäharjoittelu oli kytketty olemattomasti itse peliin. Vaikeaa se olisi ollutkin, kun mitään pelitapaa ei ollut. Oli kyllä esimerkiksi joitain murtautumismalleja laidalta ja keskeltä, mutta puuttui selkeä logiikka sekä periaatteet siitä, milloin mennään eteenpäin ja mistä.

Haka-ottelun jälkeen oli "analysoitu" miten Haka jatkossa voitetaan: reagoidaan toisen liikkeeseen, tehdään tilaa toisille, palloja linjan taakse. Kyllä, mutta miten, milloin, millä alueilla, mihin suuntaan? Toiminnasta puuttui täsmällisyys.

Lainatut kohdat kuvaavat hyvin, kuinka ohuella työkalupakilla tuore päävalmentaja voi Suomessa pääsarjatasolla valmentaa. Entinen pelaaja osaa helposti määritellä tavoitteet, mutta ei välttämättä lainkaan täsmällisiä toimenpiteitä. Nyt Lehkosuo tekee todellista mestarijälkeä HJK:n peräsimessä, mutta sekin on vaatinut yhdeksän vuoden kovan koulun.

On tietenkin niin, että Lämsän ja Tomek Valtosen kaltaisille nuorille valmentajille on annettava mahdollisuuksia jo Suomi-jääkiekon kehittymisen nimissä. Molempien kehityskaari liigajoukkueen päävalmentajaksi on kuitenkin ollut poikkeuksellisen lyhyt ja jyrkkä. Esimerkiksi Ilveksen Tuomas Tuokkola on hänkin nuoren polven valmentajia, mutta todellisuudessa tuplasti kokeneempi päävalmentajana toimimisesta kuin mainitut kollegansa.

Ovatko Lämsä ja Valtonen oikeita koutseja repimään Pelicansin ja Sportin pelaajamateriaalista kaikkea irti? Onko heillä taitoa muuttaa löyhät ja epämääräiset ohjeet täsmällisiksi metodeiksi, joiden kautta joukkue alkaa vaihto toisensa jälkeen tekemään kentällä enemmän hyviä kuin huonoja ratkaisuja.

Osaavatko he kertoa joukkueilleen, mitä tehdään kiekollisena ja kiekottomana, miten, milloin, millä alueilla, mihin suuntaan?

Entä mitä pitäisi ajatella siitä, että Tomi Lämsä valmentaa nyt täysin erilaista pelitapaa kuin vielä kaksi vuotta sitten Jokereissa? Kahdessa vuodessa täyskäännös kiekkokontrollista pystysuunnan jääkiekkoon on uran tässä vaiheessa radikaali muutos.

Toivottavasti Lämsällä on ainakin Lehkosuon kaltainen nälkä itsensä kehittämiseen.

 

Edellinen kirjoitus >> Tom Laaksonen – kokovartalok***ä vai järjestelmän uhri?

21Mar/14Off

Pitäisikö Tomi Lämsä potkia pihalle?

Hyvää marraskuista perjantaita, kiekkokaupunki! Pelicans-valmennuksen kuherruskuukausi loppui jo aikoja sitten, ja useimmat vähintäänkin hiljaa mielessään pohtivat jo otsikon kysymystä.

Lamsa21112014aTämä se on tuttu tilanne lahtelaisessa jääkiekossa. Marraskuun koittaessa ovat kivat kesäiset puheet identiteetistä ja peli-ilmeestä murentuneet pelkäksi sanahelinäksi. Joukkueen syksyllä kohtaamista loukkaantumisistakaan ei jaksane jauhaa koko kautta? Loogisesti seuraavana liipaisimella on sitten valmennus pääpirunsa Tomi Lämsän johdolla.

Vastaus otsikon kysymykseen: EI.

Niin hirveää kuin Pelicansin pelaaminen syksyn mittaan ja erityisesti kahdessa viime ottelussa olikin, ei Tomi Lämsälle pitäisi antaa potkuja tässä kohtaa. Eikä joka tapauksessa tämän kauden aikana, riippumatta kauden lopputuloksesta.

Tietyllä tapaa hirvittää se sykli, millä nykymaailmassa asioita tarkastellaan. Seura lähti rakentamaan 2-4 vuoden projektia, mutta julkisessa keskustelussa - tämä blogi mukaan lukien - nostetaan kahden kuukauden pelaamisen jälkeen esille mahdollinen projektin tuhoaminen. Voiko tällaisella tempoilemisella koskaan saavuttaa samaa kuin pitkäjänteisyydellä?

Tempoilu onnistui kerran erään Suikkasen kanssa, salama tuskin aivan heti iskee samaan paikkaan.

Toisaalta nyt näyttää vahvasti siltä, että on tuttuun tapaan haksahdettu samaan virheeseen kuin ennenkin. Pelicans ei pelaa oman dna:nsa mukaista jääkiekkoa. Viimeksi peli näytti suunnilleen samalta Mika Toivolan alaisuudessa, ja sen tulos tiedetään. En olisi yllättynyt, mikäli keväällä Liigan peräpäätä miehittäisivät Lämsän Pelicans, Miika Elomon TPS sekä Tomek Valtosen Sport.

Paljon on tapahduttava, että Pelicans voisi nousta top6-tason joukkueeksi, mikä resurssien puolesta on oltava itsestään selvä tavoite.

Mutta mitään pitkäjänteistä projektia ei kannata edes aloittaa, mikäli yhteisön kärsivällisyys ei kestä edes kolmea kuukautta. Tempoilulla voimme ainoastaan vajota TPS:n ja Ilveksen kaltaisten organisaatioiden tasolle, ja heidän tuloksensa viimeisen 10 vuoden ajalta tietävät kaikki.

Katsotaan vuosi eteenpäin, meni miten meni. Mahdollista virhettä ei kannata paikata virheellä ja aiheuttaa taas uutta turbulenssia joukkueeseen, vaan katsoa sopivalla maltilla nykyinen kortti loppuun asti.

Mutta paljon on tapahduttava edes pudotuspelipaikan saavuttamiseen tällä kaudella.

7Lok/14Off

Jatkoaika väittää – Kiekkoaktivisti vastaa

Pelicansin osio Jatkoaika.comin keskustelupalstalla näyttää heränneen mukavasti tähän kauteen. Tässä vastataan muutamaan palstalla esitettyyn väitteeseen.

Niille, jotka eivät sitä vielä tiedä, Jatkoaika on jo yli kymmenen vuotta toiminut jääkiekon nettiraamattu, joka aikoinaan perustettiin periaatteella faneilta faneille, mutta joka on viime vuosina noussut journalismistaan palkituksi ja kenties uskottavimmaksi jääkiekkomediaksi Suomessa. Sivuston kruununjalokivi on tietenkin keskustelupalsta, jonka Liiga-kategoriasta myös Pelicansin oma osio löytyy ja sieltä alla olevat lainaukset.

1) "Peliä kuitenkin käännettiin tänään nopeasti, eikä jääty turhaan kiekottelemaan puolustusalueelle."

Aravirran ja Suikkasen perinnöistä ei tainnut jäädä paljoa käteen. Heidän aikanaan koko joukkue osasi parhaimmillaan salamannopeasti lukea kentällä milloin kannattaa kääntää peliä nopeasti pystyyn (mahdollisuus esimerkiksi ylivoimahyökkäykseen) ja milloin "peruutella" omaan päätyyn esimerkiksi vaihtotilanteessa. Nopea kääntäminen on Tomi Lämsän Pelicansin kulmakiviä ja selkeä valittu linja, mutta se ei ole automaattinen kehu tai avain onneen. Aivan vastaavasti (nykyjääkiekossa) alivoimalla paineistetaan silloin, kun vastustajalla ei ole kiekko kunnolla hallussa, mutta jos vastustaja onnistuu rauhoittamaan, vetäydytään tiiviiseen neliöön. Väärässä kohtaa tehty paineistus johtaa kahdessa sekunnissa vastustajan maalintekopaikkaan. On kaikkien pallopelien lainalaisuus, että yhdellä hetkellä vastustajalle voidaan aiheuttaa sekasortoa aktiivisuudella, mutta toisella hetkellä on viisainta pelata passiivisemmin. Tällä hetkellä Pelicansin pelaamisessa on vain hiuksenhieno ero siinä, käännetäänkö nopeasti ja hyvin pystyyn (saadaan painopiste toiseen päätyyn) vai ajaudutaanko hätäisen avaus- ja syöttöpelaamisen myötä tarpeettomaan kiekonmenetykseen.

 2) "Huolestuttavaa edelleen kolmikko Sopanen, Repik, Redenbach. Ei tuossa hurraamista ole kenenkään osalta."

Jos tarkastellaan Pelicansin alkukautta, niin kuinka moni kenttäpelaaja joukkueessa ylipäätään pelaa omalla hyvällä tasollaan tai ylisuorittaa? Perusduunarit Tyrväisen ja Rohtlan johdolla hoitavat ruutunsa, mutta eikö isojen kellojen pitäisi kalkattaa, kun suurin osa avainpelaajista makaa keskinkertaisten kategoriassa? Puolustajat näyttäytyvät virhealttiina ja epävarmoina, parhaat hyökkääjät kärsivät tehottomuudesta - joskin Pelicansin tehtyjen ja päästettyjen maalien suhde on ollut varsin mainio. Kommentissa mainitulle kolmikolle mukavuusaluetta olisi tiivis viisikkopelaaminen, näppärä syöttelypeli ja pelitila isolla jäällä. Nyt joukkueen surkeahko avauspelaaminen ja keskialueen ylittäminen aiheuttavat koko pelaamiseen tietynlaista pakottamista, vaivalloisia siirtokiekkoja ylöspäin ja lopulta parhaat taiturimme kuluttavat energiansa kulmapaineihin pääsemättä kunnolla dominoimaan pelivälineen avulla. Epämukavuusalueella harvemmin hurrataan.

3) "Kai te muutkin näette miten huonosti Paakkis pelaa? Oikeasti? Peli kuolee niin turhauttavan usein juuri siihen että se jää pyörimään kiekon kanssa."

"Unelmatilannehan olisi, jos saataisiin se kiekollinen kakkossentteri, joka osaisi ehkä tehdä myös maaleja."

Tommi Paakkolanvaara on kestosylkykuppi Pelicans-aiheisissa keskusteluissa. Alkukaudesta on ollut jopa pelejä, joissa koko joukkueen kiekollinen toiminta on ollut edellisessä kappaleessa kuvattua takkuamista, mutta kaikki loka kaadetaan yhden Paakkolanvaaran niskaan. Jatkoaika mukaan lukien keskustelu pyörii niin orjallisesti yksilöiden, yksittäisten pelitilanteiden ja otteluiden lopputulosten ympärillä, että Pelicansin kokonaiskuvassa ei nähdä metsää, vaikka seistään ensimmäisten puiden kohdalla. Oleellinen kysymys on: miksi Pelicansin kaikki keskushyökkääjät ovat (ylivoimapeliä lukuun ottamatta) pelillisesti pimennossa? Joukkue puolustaa uhrautuvasti ja taistellen, mutta jos kuvitellaan, että yksi kakkossentteri ratkaisee kaikki kiekollisen pelin rakenteen ongelmat, ollaan luuloissa pahasti hakoteillä. Valmentamisen ja joukkuepelaamisen ydinasia on ratkaista nämä ongelmat ja saada joukkueeseen kuuluvista yksilöistä paras irti, vaikka kaikki pelaajat eivät aina pelaisikaan omimmalla pelipaikallaan.

 

Edellinen kirjoitus >> Lauritsalan ihme II – Kiitos 79-36

30Syy/14Off

Ultimaattinen testi Hippoksella

JYPPEL30092014c

Viime viikon jälkeen ollaan taas hieman viisaampia, kuten ollaan jokaisen peliviikon jälkeen. Tänään vuorossa lienee toistaiseksi kovin mittari Jyväskylässä.

Kolmen tappion jälkeen viisi pistettä kotipeleistä Ilvestä ja SaiPaa vastaan on hyvä saldo, vaikka peli ei vieläkään ollut mitään kaunista. Kun 1/10 runkosarjasta on edetty, voidaan jo tilastoista nähdä, että Pelicansin puolustus on ollut Ässien ja KalPan jälkeen kaikkein pitävintä. Tämä siitäkin huolimatta, että pelaaminen on yskähdellyt ja kaksi parasta puolustajaa olleet sivussa kokoonpanosta.

Vastaavasti kiekollisessa pelaamisessa kiekko ei tahdo löytää lavasta lapaan, minkä johdosta peliä joudutaan hieman odotetustikin vyöryttämään liiaksi laitojen ja päätykiekkojen kautta. Niin sanottu apupelaaminen on puutteellista ja syöttösuunnat tukossa. Lähellä ei ole omaa pelaajaa auttamassa niin usein kun pitäisi, joten kiekkoja menetetään ja toisaalta niitä on silloin vaikeampi riistääkin. Muun muassa tähän osa-alueeseen Tomi Lämsän on löydettävä lääkkeitä lähiviikkoina.

Tällä viikolla sitä yhteistyön apua kaivataan toden teolla, kun pelikaanit sysätään vieraskaukaloihin Jyväskylässä ja Lappeenrannassa. Perjantaina Lahteen saapuva Mestis-vitonen Sport on oma lukunsa, mutta tällä hetkellä kahta kovempaa testiä ei välttämättä Liigasta löydy. JYPin kolmen kotiottelun maaliero 14-6 kertoo omaa kieltään. SaiPan vastaava on 13-5.

Nupe Nurminen heitti osuvasti CHL-ottelun studiossa, että Jyväskylässä on vain jollain keinolla selvittävä ensimmäisestä 10-minuuttisesta. JYP ja SaiPa toteuttavat suurin piirtein sitä jääkiekkoa, johon Pelicans Lämsän alaisuudessa pyrkii, mutta heillä toiminta perustuu vuosien perinteeseen. Vierasjoukkueelle ei jätetä hetken rauhaa, hyökkäykset viedään takuuvarmasti pystyyn ja syvälle, ja karvauspelaaminen on inhottavaa. Mikäli alkukauden merkit pitävät paikkansa, tulee Pelicansin hyökkäyspelaaminen olemaan todella tuskallista, mikä vastaavasti lisää puolustustaistelun määrää.

Sportin jyväskyläläiset löivät kanveesiin ensimmäisessä erässä, HPK:n illan mittaan kypsyttämällä ja Ilveksen viimeisessä erässä. Toistaiseksi laukausmäärät ovat JYPin kotiotteluissa menneet kuitenkin melko tasan.

Jotta tämä ei menisi pelkäksi JYPin ylistämiseksi, on todettava, että mustapunainen ryhmä on viime kausina menettänyt otteensa aivan Liigan terävimmästä kärjestä. Kuvaavaa on kuitenkin se, että jyväskyläläisten fanit ovat varsin leipiintyneitä joukkueeseensa, joka kamppailee yhä sijoista 4-6, ja josta löytyy Mikko Mäenpään, Tuomas Tarkin ja Eric Perrinin kaltaisia yksilöitä. Puhumattakaan liudasta nuoria kasvatteja, jotka tuntuvat olevan kertaluokkaa valmiimpia Liigan haasteisiin kuin lahtelaiset verrokkinsa.

Jos Pelicans saa viikon kahdesta vieraspelistä raavittua kaksikin pistettä, on Lahdessa syytä isoon tyytyväisyyteen. Kaikki pelit olisi tietenkin kiva voittaa, mutta täytyy muistaa missä vaiheessa Pelicansin prosessi tällä hetkellä menee verrattuna esimerkiksi juuri JYPin ja SaiPan taustoihin.

 

Edellinen kirjoitus >> Taavi Vartiainen – ryhdy kulttipelaajaksi!