23Hel/13Off

Timo Pärssinen ei ole floppi

Jääkiekkolehti listasi liigakauden 15 (16) suurinta floppia tällä hetkellä liigajoukkueissa pelaavista pelaajista. Pelicansista mukaan joutuivat Jari Kauppila, Timo Pärssinen ja Jesse Niinimäki.

Lista muodostui seuraavasti:

01) Tuomas Pihlman, Ässät
02) Kimmo Kuhta, HIFK
03) Tomas Plihal, Kärpät
04) Ville Koistinen, Ilves
05) Arto Laatikainen, Blues
06) Juhani Jasu, Lukko
07) Jari Kauppila & Timo Pärssinen, Pelicans
09) Hannu Pikkarainen, TPS
10) Joonas Rask, Jokerit
11) Pekka Tuokkola, KalPa
12) Jesse Niinimäki, Pelicans
13) Marko Luomala, HPK
14) Ville Uusitalo, Ässät
15) Jyrki Välivaara, JYP

Jääkiekkolehti teki kummallisen ratkaisun listatessaan sijalle seitsemän kaksi pelaajaa. Yhtä munaton ratkaisu kuin JYPin edellisenä mestaruusvuonna pelaajapalkinnon jakaminen kahden maalivahdin kesken.

Toinen kummallinen päätös oli rajata listaus tämänhetkisiin pelaajiin. Pelicansin kohdalla korostuu todella osuvasti, kuinka ne pahimmat ja kalliimmat flopit on jo heitetty helvettiin monta kuukautta sitten ja jäljellä on enää pelaajia, joiden hinta-laatusuhde on merkittävästi parempi.

Näin on asian laita myös Pärssisen kohdalla. Konkarilaituri on pelannut jokaisen runkosarjaottelun ja tehnyt jo paremmat pisteet (11+13=24) kuin yhdelläkään kolmesta viime kaudesta Timråssa. Suoritustaso on noussut kauden edetessä - osaltaan myös joukkueen parantuneen viisikkopelin myötä, luonnollisesti.

Jos joku odotti 40:ää pistettä, oli haihattelija. Vallankin kun pelaaja ei ole päässyt oli 30:n pisteen kahdeksaan vuoteen. Nyt tulossa olevat vajaat 30 pinnaa ovat täysin odotusarvon mukaiset, eikä Pärssisen rooli muutenkaan ole enää ketjunsa ykköstykki.

Lopputulemana 36-vuotiaan nestorin kaudessa on hienoinen pettymyksen sivumaku, mutta floppia se ei ole nähnytkään. Ja kevät voi onneksi pelastaa paljon.

PS. Joka tapauksessa Jääkiekkolehden listaus on täysin epäoleellinen. Katsokaa vaikka listakärki Tuomas Pihlmania, kuinka paljon häneltä oli syytä odottaa kahden vaisun kauden jäljiltä? Kaikkein raskaimmat hudit Corey Lockesta Danny Richmondiin söivät joukkueidensa iskukyvystä paljon suuremman palan.

Jääkiekkolehden listaus teki kuitenkin tehtävänsä, eli herätti ajatuksia kyseenalaistamaan asioita.

19Jou/12Off

Pelicans-HPK – leijonat, lampaat ja läpsyttely

On se vaan hyvä, että SM-liigassa vedetään voittolaukauskilpailu tasapelin jälkeen, niin näitä kauden keskivaiheen väsyneitä miekkailuja saadaan venytettyä tappiin asti. Jääkone höylää, kenttämestari löntystää ja ketään ei kiinnosta. Tai ei ainakaan itseäni. Kokonaisuuden Isku Areenalla kruunaa taustalla rytkyttävä Cheekin limudiskorenkutus, kun odotellaan läpiajokisan alkamista, jossa maksimissaan yksi saa kiekon maaliinkin muiden kumautellessa maalivahdin suojuksia.

Ja Smolenakkihan sen teki, kukas muukaan. Pelasti taas muutaman tuhannen lahtelaisen illan. Juuri tulleen uutisen mukaan Radek siirtyy vuoden vaihteessa KHL:ään, palatakseen kuitenkin kahdeksi seuraavaksi kaudeksi takaisin Lahteen. Uutinen lämmittää ja ei lämmitä. Nyt sitten vain odotellaan minkälainen "vahvistus" tällä kertaa löydetään, vai löydetäänkö ketään.

Kahden surkean joukkueen tasapelistä pitäisi kyllä voida jakaa se tasapeli, mutta kaiken pahan alku ja juuri on tässäkin asiassa se, että SM-liigan kommarihengessä hävinneellekin pitää antaa säpiä, eli säälipisteitä. Kun jatkoaikaratkaisusta alettiin aikoinaan jakamaan pisteet 2-1, piti ryhtyä pelaamaan jokainen ottelu ratkaisuun asti, jotta kaikista otteluista jaettaisiin 3 pistettä. Näillä mennään.

No, syttyihän ottelu liekkiin viimeiseksi 10 minuutiksi. Jos maksoit pääsylipustasi vaikkapa 18 euroa, niin käypä hinta oli siis 3 euroa. Bonarina mediakuutiolla pyörineet joulumainokset, joista kukaan ei varmaan ole saanut tarpeekseen kauppakeskuksissa jo marraskuun alusta lähtien.

Tämä matsi oli bulkkitavaraa SM-liigan liukuhihnalta. Onneksi ohi.

Jokaiselle jotakin -hengessä jaettakoon myös lampaanperseet ja leijonanviitat eilisestä spektaakkelista. Timo Pärssisen nukahdus Marko Tuulolan maalissa oli jotain todella hinnatonta. Puolustuspäässä painottoman puolen puolustajan vartiointi lienee tehtävänä sieltä helpoimmasta päästä, mutta riittävä nukahdus siihenkin saatiin. Vieläkin mahtavampi oli Antti Ylösen neronleimaus lämätä kiekko oman vaihtoaition eteen vaihdon ollessa kesken. Olen yhä sitä mieltä, että joukkueen tilanne osaltaan ajaa yksilöitä virheisiin, mutta pitäisi kai kentällä tämän verran hereillä olla.

Plussan puolelle taas menee Juha-Pekka Pietilän esitys kokonaisuudessaan. Kaksinkamppailuvoittoja odotettiin ja nyt niitä tuli, samoin kuin rohkeampaa pelaamista hyökkäyssuuntaan. Näillä otteilla Pietilä pelaisi vakiokokoonpanossa liigaa, mutta kun suoritusvarmuus on ranskalaisen talviauton luokkaa, niin eipä hehkuteta vielä tämän enempää.

Loppuun vielä jonkun terveiset maanantain aamujäiden jälkeen. Arvaatko kenen lapa?

7Jou/12Off

Syväjäätynyt valmennus

TPS-ottelussa oli suorastaan yllättävää, että valmennus ylipäätään teki kesken ottelun pieniä muutoksia kokoonpanoon. Ainakin mikäli nämä eivät olleet pakon sanelemia. Muuten valmennus on ollut pitkin kautta yhtä jäässä kuin kenttäpelaajien niin sanottu yhteispelikin.

Ehkä Suikkasen tyyli on luottaa omaan juttuun, mutta kun 30 kierrosta sekavaa ja epätoivoista jääkiekkoa on takana, eivät joukkueen pelinaikaiset herättelyt aikalisillä ja ketjumuutoksilla voisi ainakaan tilannetta pahentaa. Kauppilan ketjulle vajaat 10 minuuttia, Saarenheimon vitjalle 20, loput siltä väliltä. Pelistä toiseen ja riippumatta siitä miten kulkee. Miikka Männikön positiivinen virekin on hukattu jarruketjuun Paakkolanvaaran laidalle.

Välillä näyttää siltä, että ketjulla Pärssinen-Kauppila-Pikkarainen olisi enemmänkin annettavaa kuin mitä tuolla peliajalla pääsevät näyttämään. Kauppila on mitättömästä roolistaan huolimatta jatkuvan kritiikin kohteena luultavasti plusmiinus-tilastonsa takia, mutta kiekollisena hän itse asiassa tekee toistuvasti joukkueen järkevimpiä ratkaisuja valiten täsmälleen oikein milloin on sopiva aika pelata laitureille pystyyn tai rauhoittaa alas puolustajille. Samoin levityssyötöt keskeltä laitoihin ovat hyvin rytmitettyjä, vaikka tarkkuudessa ja laadukkuudessa onkin koko joukkueen tavoin parannettavaa. Ratkaisut ovat kuitenkin peliä edistäviä ja turhat menetykset vähissä.

Seinä tulee vastaan hyökkäyskolmanneksella, jossa 38-vuotiaan sentterin panos alkaa ymmärrettävästi hiipumaan. Eikä Kauppilaa hyökkäysrooliin hankittukaan, vaan kokeneeksi ja monipuoliseksi vaihtoehdoksi duunariosastolle. Vastaavasti voi ihmetellä miksi valmennus roikuttaa koossa hyökkäysketjua, joka ei selvästikään toimi kunnolla kumpaankaan pelisuuntaan ja jolle ei uskalleta antaa juuri lainkaan vastuuta.

Monien valmentajien mukaan huono hyökkääminen johtaa huonoon puolustukseen ja tämän kolmikon yhteistuloksen näkee pakkaslukemista. Kauppila ei  ole mikään puolustusekspertti, suoraviivainen Pikkarainen puolestaan on jokseenkin välinpitämätön pelaaja ja Pärssisen sinkoilu viimeistään rikkoo kaiken johdonmukaisuuden. Ja vaikka syöttöpeli toimisikin, niin luisteluvoimassa kolmikko on yhteen niputettuna yksinkertaisesti liian voimaton.

Tuskin on sattumaa, että ketju Tavi-Immonen-Sopanen pelaa joukkueen eheintä viisikkopeliä viimevuotisilla pohjilla. Sopasen puolikuntoisuus vielä näkyy, mutta ketjun yhteinen sävel on eri tasolla muihin nähden. Ykkösketjukin on parhaimmillaan tehokas Smolenakin ja Jormakan yksilötaidoilla, mutta sentteri Saarenheimo ei ole lainkaan samalla sivulla laitureidensa kanssa. Etäisyydet venyvät tolkuttomiksi kun kaksi torpedoa pyyhältävät hyökkäyssuuntaan ja kolmas hyökkääjä huitelee missä sattuu.

Vastaavasti vastustajat murentavat Pelicansin korttitalon sen entisillä omilla lääkkeillään. Tiivis viisikko, ei turhia luopumisia kiekosta, helpot lyhytsyötöt lavasta lapaan, suorat hyökkäykset päättyvät laukaukseen ja sitä rataa. Pelicansin pelaajat taas eivät enimmäkseen osaa lukea milloin pitäisi hyökätä nopeasti ja milloin pitää kiekko omilla. Kun tähän kaikkeen lisätään vielä se, että enemmistö puolustajista ei ole samalla aaltopituudella hyökkäysketjujen kanssa, on tulos tämä. Ei ole toistuvia peliä edistäviä ratkaisuja, vaan korkeintaan parin pelaajan hetkittäisiä kombinaatioita. Yksittäisiä syöttöjä, yksinäisiä yrityksiä ilman kanssapelaajien kunnollista tukea vaihdosta toiseen.

Muiden viisikon pelaajien toiminta suhteessa tähän on täysin sattumanvaraista, vaikka sen pitäisi olla liigatasolla sovittua ja järjestelmällistä niin, että koko viisikon pelivalmius säilyy koko ajan. Ennen pitkää saumat repeävät liikaa ja omissa kolisee, ellei virhettä ehditä paikkaamaan pakkojäähyllä.

Valmennus huutelee milloin minkäkin asian perään, mutta mikä valmennuksella kestää saada hyökkäysketjut ja viisikot pelaamaan saman pelitavan mukaisesti? Miksi puolustajat roiskivat paineettomissa tilanteissa järjettömiä pystysyöttöjä umpikujiin? Miksi Saarenheimo ja Pärssinen pelaavat ketjuissaan täysin eri peliä kuin muut?

Pelicansin ongelma ei ole se, että luokattomia ja vääriä ratkaisuja tehdään liukuhihnalta. Ongelma on se, että Immosen ketjua lukuunottamatta joukkueella ei edes ole olemassa toimivaa yhteistä kaavaa, jonka puitteissa pelin todellista hallintaa ja positiivista kierrettä voitaisiin saada aikaan.

Toinen liigajoukkue saman puutteen kanssa on Ilves.

PS. Heitetäänpä vielä rakentavassa hengessä yhdet ketjut, jotka nekään tuskin voisivat tilannetta huonontaa.

Smolenak - Männikkö - Jormakka : Kaikki munat samaan koriin ja sentterin pelinopeus laitureiden tasolle.
Tavi - Immonen - Sopanen : Valmis kolmikko, lisää vastuuta ja ylivoimaan.
Ritamäki - Kauppila - Saarenheimo : Saarenheimo vähemmän haitaksi laidalla. Ritamäen energiaa tarvitaan.
Pöyhönen - Paakkolanvaara - Pikkarainen/Pärssinen : Jarru-/alivoimaketju.

3Lok/12Off

Kovia siirtoja Suikkasen uhkapelissä

Richmond viltissä, Pikkaraisen idiotismi - repeileekö lintukoto liitoksistaan? Kenties, mutta mikään lintukoto se ei ole missään vaiheessa ollutkaan.

Kai Suikkasen tyyli muistuttaa uhkapeliä. Avataanpa hieman tätä ajatusta. Puolentoista vuoden aikana Lahdessa tähtivalmentajan ronskit ratkaisut ovat olleet kaukana kultaisesta keskitiestä. Pasi Nurminen katsomovalmentajaksi, joukkueeseen liuta ongelmapelaajan leimaa tai muuten isoa egoa kantavia Pikkaraisen, Radek Smolenakin ja Lee Gorenin johdolla. Ruutia on annosteltu tynnriin leveällä kauhalla ja nyt taitaa lanka jo palaa - ilman paniikinomaista ajatteluakin.

Ei pidä kuitenkaan unohtaa, että uhkapelin taustalla on piinkovaa valmennusosaamista. Ilman sitä ei liigakarsijaa nosteta suvereenisti finaaleihin. Viime kauden Pelicansilla oli selkänojanaan voittava pelisysteemi ja joukkueellinen potentiaalisia yksilöitä. Yhdistelmä johti voittoihin, joka taas johti äärimmäisen tiiviiksi joukkueeksi.

Juuri tällä hetkellä jäljellä on enää potentiaalisia yksilöitä, eikä enää samoissa määrin niitäkään. Yleisin avautuminen julkisessa keskustelussa näyttääkin olevan, että kun viime vuonna yksilöitä kehuttiin kielet ruskeina, kaadetaan nyt sama tavara tuulettimeen ja käännetään alkusyksyn pettymys vuorotellen kohti jokaista pelaajaa milloin minkäkin virheen perusteella.

Siinä vaiheessa - eli nyt - kun Pekka Jormakka on joukkueen ainoa omalla hyvällä tasollaan pelaava pelaaja, ei vika ole pelinappuloissa vaan uhkapelin pelurissa. Jos joukkue on treenattu jumiin ja pelisysteemi on siinä tilassa, ettei se tue yksilöiden ja viisikoiden onnistumisia kentällä, kääntyvät katseet juuri Suikkaseen.

Luulot on otettu pois ja hopeakevään shampanjat juotu. Pelikaaniryhmä rysähti ennakkosuosikista alas haastajaksi heti kättelyssä, ja historian mukaan se onkin Suikkasen johtamille miehistöille otollisinta maaperää. Nyt katsotaan mikä pohjoisen poika on miehiään.

Tämä ei silti estä arvioimasta niitä yksilöitäkin.

Taitoa on, entä nöyryyttä?

Danny Richmond on ollut raju pettymys. Osaltaan voidaan puhua myös epäonnistuneesta scouttauksesta, kun paketista ilmestyikin hyökkäävä ja huonosti puolustava puolustaja. Nöyryys puuttuu? Jääkö valmennus odottamaan totuttelua kokeneelta pelaajalta? Tilanne on melkoinen sääli, sillä ääritaitavalla Richmondilla olisi heittämällä taidot Pelicansin liigahistorian dominoivimmaksi puolustajaksi.

Timo Pärssisen nykykunto ei oikeuta ykkösketjuun, mutta tällä hetkellä ollaan pakkoraossa. Nähdäkseni hankinnassa oli ideaa eräänlaisena Arttu Luttisen korvaajana, mutta valitettavasti lisäarvo on jäänyt tätä huomattavasti pienemmäksi.

Oskari Korpikari oli Pärssisen ohella niitä tasapainottavia pelaajia ruutitynnyrissä, pudotus on samaa luokkaa suhteessa Joonas Järviseen. En silti jaksa uskoa, että parhaassa iässä oleva laadukas liigapuolustaja on yhtäkkiä vajonnut jämäpuolustajaksi, vaan on yksi niistä joista joukkueen tilanne ensimmäisenä heijastuu.

Jere Myllyniemi ja Joonas Kuusela osoittivat viime kaudella pystyvänsä voittavaan peliin laadukkaan joukkueen takana. Kysymysmerkkinä kauteen lähdettäessä olikin, riittääkö taso heikomman nipun vartijana. Ainoana positiivisena asiana Kuusela on ottanut nyt harppauksen eteenpäin, mutta hurmosmaisia nollapelejä on sekasorron keskellä turha odottaa.

3Tou/12Off

Ajatus on tärkein – Pelicans hankki voittamisen kulttuuria

Iso osa Pelicansin uudesta joukkueesta julkistettiin tänään. Isoimpana nimenä Timo Pärssinen, ennakkoon kovimpana hankintana Oskari Korpikari. Viimeaikaiseen ilotulitukseen nähden vaisua, mutta mitkä ovat ideat hankintojen takana?

Pudotuspelit, täältä tullaan (kuva: © sm-liiga.fi)

Päivän kovin kiinnitys oli Bluesista saapuva Kärppä-kasvatti Oskari Korpikari. Mahdollinen Joonas Järvisen korvaaja, mutta tämän tason kundi kannattaa muutenkin hankkia aina kun saatavilla on. Pelicans ei lähtenyt tässä B-suunnitelmiin, vaan nappasi markkinoilta 2-vuotisella lapulla halutun ja parhaassa iässä olevan jykevän peruspakin. Kukaties vuoden-kahden päästä Korpikari vuorostaan suuntaa ulkomaille siirtokorvausten kera. Palkintokaapista löytyy tolkuttomat neljä SM-liigakultaa, kolme hopeaa ja yksi pronssi. Kärsinyt urallaan loukaantumisista, mutta pelasi viime sesongilla täydet pelit ja nostaa tasoaan pudotuspeleissä. Jos pelaajahankinnoissa voi puhua linjakkuudesta, niin tämä edustaa nimenomaan sitä. Kaikki pelaajaan liittyvä tukee hankintaa.

Maalivahtiosastolla turvauduttiin ainakin tässä vaiheessa Jere Myllyniemeen. Villeimpien huhujen maajoukkuevahdeista pudottiin ryminällä alas, mutta ajatus löytyy tämänkin sopimuksen takaa. Pasi Nurminen on tehnyt jämäkän ratkaisun ja potkii Joonas Kuuselaa uudeksi huippuvahdiksi, jolle on ensi kaudella tiedossa 20-40 liigaottelua. Siinä projektissa Myllyniemi astuu kuvaan 10 vuotta pääsarjatasoa nähneenä varmaotteisena kirittäjänä, jolla on vielä itsellään kana kynittävänä, sillä menestyksestä tamperelaiskasvatti ei ole päässyt missään vaiheessa nauttimaan.

Päivän tunnetuin nimi oli muinaisen Teletappi-ketjun vasen laita Timo Pärssinen, jonka kanssa osuvasti samana päivänä IFK:hon suuntasi Pelicans-kippari Arttu Luttinen. Joissain kommenteissa TuTo-kasvattia on kaavailtu hövelisti 2-4-ketjuihin, mutta tosiasiassa pahoista selkävaivoista kärsineen Pärssisen on noustava ykkös-kakkosketjun tasolle, muuten tämän kaliiberin hankinnassa ei ole mitään järkeä. 35-vuotiaan väkkärän nykyprofiilissa on jo vahvasti kehäraakin makua ja siksi siirto oli jossain määrin linjasta poikkeava. Tosin jälleen hankittiin paljon kokenut ja voittanut pelaaja, jonka luontaiset ominaisuudet luistelusta, taidosta ja työmoraalista lähtien sopivat Pelicansin systeemiin.

Piskuinen puolustaja Antti Ylönen on hänkin kahminut Kärppien mukana kolme kultaa, kaksi hopeaa ja yhden pronssin, sekä Kajaanin Hokissa Mestis-mestaruuden ja pronssia. Piinkova asenne ja hyvä liikkuvuus istuvat jälleen Pelicansin sapluunaan. Toiminee eräänlaisena kirittäjänä kaksikolle Pietilä-Hurri, ja takaa sen ettei kokoonpanossa roikuta vapaalipuilla.

- - -

Joukkuetta koottaessa on hyvä muistaa, että Pelicansin pelaajabudjetissa on yhä varaa arviolta 400 - 600 tuhatta euroa (ilman Hodgmania ja Järvinen+Lasch mukaanluettuna). Kuluneen kaudeen hintalaatu-suhteeseen on liki mahdotonta päästä, mutta vielä on runsaasti pelivaraa hankkia neljä laadukasta kenttäpelaajaa.