1Hei/15Off

Pelicansin identiteetti kannesta kanteen

Identiteetti01072015

Identiteetti - onko Pelicansilla sitä lainkaan? On, kun riittävän tarkasti etsii.

Kuten Kiekkokaupungissa on jo tiedostettukin, ei Pelicansilla ole kirjaimellista pelillistä identiteettiä. Alla olevassa analyysissä Pelicansin "geneettinen perimä" kantaa mukanaan enemmänkin joukkueen rakentamiseen liittyviä elementtejä. Niidenkin tiedostaminen on kuitenkin tärkeää.

 

1) Vahvan valmennuksen ja valmennuskulttuurin seura

Kuten keväällä totesin, tarvitsee Pelicans menestyäkseen meritoituneen ja valmiiksi osaavan valmentajan. Heitä ovat edustaneet Kari Eloranta, Hannu Aravirta, (Kari Jalonen), Kai Suikkanen ja toivottavasti nyt myös Petri Matikainen.

Seura on tullut tunnetuksi luotosta ja kärsivällisyydestä valmentajiaan kohtaan, mikä on äärimmäisen hyvä ja rakentava ominaisuus. Syystä tai toisesta tulosta syntyy kuitenkin vain selkeästi meritoituneiden ja uskottavien päävalmentajien johdolla. Toisaalta valmennukseen panostaminen on lähes aina seurajohdolta hyvä ratkaisu, silloin rajallisestakin pelaajamateriaalista saadaan todennäköisemmin paras irti.

Jostain syystä nimettömämmät käskijät ovat kerta toisensa jälkeen epäonnistuneet. He ovat joutuneet huippuluokan edeltäjiensä jälkeen kovaan paikkaan (Petteri Hirvonen, Mika Toivola), tai muuten vain vaikeaan tilanteeseen (Matikainen kaudella 04/05, Jami Kauppi, Tomi Lämsä). Yhdenkään ennakkoon keskivertovalmentajan kanssa Pelicans ei ole aidosti menestynyt.

2) Harmoninen joukkue

Erityisesti Kari Elorannan valmennustyyli loi pohjaa sille, että aina menestyessään Pelicans on ollut erittäin harmoninen ja tasapainoinen joukkue. Se tosin on voittaville joukkueille yhteistä muutenkin. Joukkue on ollut mieluummin tylsästi jauhava kone kuin räiskyvä viihdepläjäys - sama on jossain määrin pätenyt myös johtaviin pelaajiin.

Lisäksi joukkue on koottu johdonmukaisesti ilman suuria heikkouksia, tasaisen hyväksi. Roolinsa ovat tienneet niin ykkös-kakkosketjun tuloksentekijät kuin nelosketjun duunaritkin. Tästä harmoniasta hyvinä esimerkkeinä ovat erityisesti kausien 01/02 ja 07/08 joukkueet.

3) Kiekollisen taidon ja fyysisen kovuuden yhdistelmä

Pelicans ei lokeroidu kumpaankaan ääripäähän, vaan on parhaimmillaan yhdistellyt taidokkaasti kiekollista taitoa ja fyysistä kovuutta. Kavahdan aina, kun Pelicansin tulevaisuutta maalaillaan "aktiivisen, fyysisen ja ilkeän" jääkiekon varaan. Pelicans ei ole koskaan - korostan koskaan - menestynyt, kun se on niin sanotusti mennyt peliin fyysisyys edellä ja ripotellut vain mausteeksi kiekollista osaamista (lue: Hirvosen, Toivolan ja Lämsän aika). Kun taas toisin päin; aina kun Pelicans on menestynyt, se on heittäytynyt peliin kiekollisesti taitavana ja yhtenäisenä joukkueena, joka tuo mukanaan kaukaloon myös fyysisen särmän erityisesti neloskentällisen toimesta.

Mihinpä taitopelaajat tyyliään muuttaisivat valmennuksen juhlapuheista huolimatta - fyysisyys perustuu jatkossakin muutamaan täsmäpelaajaan a la Vartiainen, Tyrväinen ja kumppanit.

4) Hyvään ykkösmaalivahtiin nojaava

Maalivahdin merkitys kuulostaa kliseeltä, mutta toisaalta Pelicansilla alkaa olla kohta jo kymmenen vuoden perinne hyvistä ykkösmaalivahdeista: Antti Niemi, Tommi Nikkilä, Niko Hovinen, Jere Myllyniemi, Janne Juvonen... Keskikastin seuraksi maalivahtiosasto on hoidettu hyvin, isommista seuroista tällä saralla ovat toistuvasti loistaneet esimerkiksi Lukko, varauksin myös JYP. Raha ei kuitenkaan takaa huippuluokan maalivahtipeliä ja -valmennusta, kuten esimerkiksi HIFK:n ja aiemmin Jokereiden ailahtelevuus osoitti.

Suomeksi sanottuna Pelicans on melko harvoin kaatunut maalivahtiinsa. Koko joukkuetta kannattelevan maalivahdin rooli ei Pelicansissa ole katsonut ikää, vaan saappaita ovat vuorotellen täyttäneet parikymppiset tulokkaat ja kolmekymppiset veteraanit.

5) Kaksi tasavahvaa hyökkäysketjua

Tässä suhteessa hyökkäys ja puolustus kulkevat käsi kädessä: jos mielit menestyä, on kokoonpanosta löydettävä riittävän laadukkaat pelaajat kahteen ensimmäiseen kentälliseen. Nämä ketjut kantavat päävastuun pisteidenteosta ja ylivoimapelaamisesta. Homma on helpommin sanottu kuin tehty, mutta ehkä paras esimerkki tästä kaavasta oli kauden 07/08 kuusikko Jantunen - Loppi - Sopanen, Je Saarinen - Koivunen - Santavuori.

Siihen maailman aikaan nämä olivat kaksi erinomaista ketjua, mutta vain Jantunen ja Koivunen edustivat kokenutta kaartia, loput neljä olivat vasta nousevia kykyjä ja siten palkkakustannuksiltaan maltillisia. Pelitaidoiltaan ketjut olivat silti hyvää tasoa SM-liigaan, eikä hyvin pärjännyt joukkue ollut yhden hyökkääjän tai hyökkäysketjun varassa.

6) Kaksi vahvaa puolustajaparia

Kaavaa voisi luonnehtia koodilla "4+4". Hyökkäyksen tapaan tarvitaan kaksi luottoparia, jotka urakoivat isoimmat peliminuutit laadukkaasti ylivoimat mukaan lukien. Silloin tinkiä voidaan lopuista neljästä puolustajasta, joihin Pelicans ei voi panostaa yhtä paljon kuin rikkaimmat seurat.

Puolustamisen historia Pelicansissa kiteytyy luonnollisesti Jan Latvalan ympärille. Hän on nimittäin ollut mukana kaikissa kolmessa parhaassa puolustajanelikossa: kaudella 01/02 mukana myös Niskanen, Koskinen ja Laitinen, kaudella 07/08 Suhonen, Forsström ja Jalvanti, sekä kaudella 11/12 Järvinen, Seikola ja Jalvanti/Marttinen. Yhteistä näille on se, että kärkinelikossa myös ns. puukätisten vasempien puolustajien taidot riittivät varsin mallikkaaseen kahden suunnan peliin. Toki näinä kausina asiaa auttoi myös hyvä pelitapa ja hyviä puolustajia riitti myös kolmospariin, mutta absoluuttisestikin koossa oli varmasti parhaat kaksi ensimmäistä pakkiparia.

7) Sopiva fyysinen kovuus

Kuten jo aiemmin todettiin, lahtelaiseen jääkiekkoon kuuluu myös fyysinen särmä, mutta vain sopivassa määriin. Totaalifyysisen jääkiekon märkiä päiväunia on muutaman kerran yritetty toteuttaa huonolla menestyksellä, mutta osana muuten toimivaa joukkuetta nelosketju on ajoittain pystynyt aidosti auttamaan joukkuetta. Parhaana esimerkkinä tästä oli luonnollisesti ketju Sihvonen - Heino - Komarov, jollaista parempaa Pelicansissa ei välttämättä nähdä enää koskaan. Varsinkin kotiotteluissa ketju marssitettiin usein jopa avauskentälliseen varmistamaan hyvän startin otteluun.

Kolmikon erityinen arvo tulikin esiin siinä, että hetkittäin se pystyi nopeudellaan ja voimallaan ottamaan muun joukkueen reppuselkään, jos muiden ketjujen "taitopelaaminen" sakkasi. Fyysisen elementtinsä lisäksi nämä nelosketjun rouhijat oppivat kuitenkin myös lukemaan tilanteita ja jättämään ylilyönnit tekemättä silloin, kun siihen ei ollut varaa tai tarvetta. Uuden ajan vastineena nelosketjuna voisi pelata esimerkiksi kolmikko Vartiainen - Pöyhönen - Ritamäki.

8) Isku Areenan kaukalo

Viime vuosina Isku Areenan kaukalo on jäänyt Liigan pienimpien joukkoon, ellei jopa pienimmäksi. Tarkat mitat taisivat olla 58 x 28 metriä. Ainakin SaiPa ja Lukko ovat olleet joukkueita, jotka ovat olleet säännönmukaisesti suurissa vaikeuksissa Lahdessa. Pieni kaukalo voi tuoda Pelicansille edes hieman kilpailuetua puhtaasti siitä syystä, että muut joukkueet tottuvat pelaamaan isommissa askeissa.

Se lisää intensiteettiä, mutta vaatii myös kotijoukkueelta taidokasta kiekollista peliä, sillä pienempi tila on myös vierasjoukkueelle parempi mahdollisuus sumputtamiseen. Kausien 07/08 ja 11/12 joukkueille tilanne sopi kuin nakutettu: vierasjoukkueet olivat helisemässä, kun Pelicans liikutti kiekkoa lavasta lapaan, mutta loi alempien ketjujensa toimesta myös pienen boksin fyysisen pelotteen. Vierasjoukkueet kohtasivat Isku Areenalla erittäin monipuolisen haasteen.

Usein Pelicansin kiekollinen peli tuntuu kuitenkin raikastuvan isommissa vieraskaukaloissa. Tulevaisuudessa kannattaa miettiä, olisiko metrin-kaksi leveämpi kaukalo sittenkin parempi Sopasen, Hakulisen ja Björnisen kaltaisille pelaajille?

9) Suomalaisuus

Kautta liiga-ajan Pelicansin kotimaisuusaste on tuntunut olevan keskimääräistä korkeampaa luokkaa. Siitä kertovat myös aiemmissa kohdissa luetellut avainpelaajat, joiden joukosta ei juuri ulkomaalaisia löydä. Erityisesti kotimaisuuteen panostettiin vuosina 2000-2002 ja 2006-2010, jolloin joukkue oli kauden alkaessa jopa 100-prosenttisesti kotimainen. Tosin viime vuosikymmenellä Lahdessa päästiin nauttimaan poikkeuksellisen suuresta määrästä kovan luokan paluumuuttajia a la Koivunen, Kakko ja Jantunen, mikä tarjosi tähän eräänlaisen oikopolun.

Asian opetus on se, että menestymiseen tarvitaan useampikin laadukas kotimainen ykkös-kakkoskentän pelaaja, ja näitä hankintoja on tehtävä toistuvasti. Esimerkiksi JYPin ja KalPan johdonmukainen nousu mitalipeleihin noin vuosina 2006-2009 tuntui perustuvan tähän metodiin. Myös ulkomaisia pelaajia on luonnollisesti hankittava, mutta harvoin heidän ympärilleen rakennetaan pikkurahalla menestyvää tai ainakaan pitkään koossa pysyvää joukkuetta.

 

= Mitä tämä tarkoittaa nykyhetken kannalta?

Identiteetti, hatarakin sellainen, pitää pystyä sopivalla tavalla päivittämään nykyhetkeen. Kaikki 10-15 vuoden takaiset menestystekijät eivät enää päde. Valmennuksen ja maalivahtipelin suhteen Pelicans on oikealla tiellä. Kiinni kannattanee myös pitää kotimaisuusasteesta ja sopivasta, lahtelaiskiekkoiluun kuuluvasta fyysisestä särmästä - silloin kotiyleisön täysi tuki voidaan parhaiten saada joukkueen taakse. Kiristyvä taloudellinen ja kilpailullinen tilanne vaikeuttaa kuitenkin kahden laadukkaan kentällisen rakentamista ja hyvien kotimaisten pelaajien hankintaa.

Keskisuurena seurana Pelicans tarvitseekin edelleen pelaajien kehitystä isompiin saappaisiin, tällä hetkellä tätä nousevien kykyjen kategoriaa voisivat edustaa esimerkiksi Anrei Hakulinen, Antti Jaatinen ja Ben Blood, unohtamatta tietenkään A-nuorista nostettuja junioreita. Se, mistä historiaan peilaten voidaan tinkiä, on tähtiluokan huipputaidosta, kolmoskentällisestä ja kakkosmaalivahdista. Osin se on pakon sanelemaakin, mutta osin myös harkinnanvaraista resurssien käyttöä.

Ideologisella tasolla taas moni haluaa nähdä kaukalossa räiskyntää ja kuohuntaa, mutta keskimäärin Pelicans on pärjännyt parhaiten tasaisen hyvänä, hieman tylsänäkin joukkueena - silloin pelaaminen on yleensä organisoidumpaa ja tehokkaampaa. Poikkeuksena oli jackpot-kausi 11/12, jolloin Pelicans oli kaikilla mittareilla huippuluokkaa. Sellaisia vastaan tulee kuitenkin vain kerran 10-30 vuodessa ja valitettavasti sen suonenvedon varaan ei voida rakentaa identiteettiä, vaikka osa menestymisen "geeniperimästä" toteutui silloinkin.

 

Edellinen kirjoitus >> Päivitys 348: 10 aihetta, jotka jäivät pöytälaatikkoon

21Jou/11Off

Katsaus Pelicansin tulevaisuuteen, osa 1/3

Pidän syksyisen lupaukseni ja suuntaan joulutauolla katseita Pelicansin edessä häämöttävälle lentoradalle. Mytötätuulet ja ilmakuopat voi tiivistää pariin kysymykseen. Entä mitä opittavaa meillä voisi olla Espoosta?

Isossa kuvassa Pelicansin lähitulevaisuus ensi kauden osalta turvautui sinä päivänä kun Kai Suikkasen jatkosopimus julkistettiin. Absoluuttisesti paras mahdollinen päävalmentaja kevään 2011 tilanteeseen - vaikka vähän mutkan kautta tulikin - on paitsi jättimäinen sulka seurajohdon hattuun, myös pääsylippu kahden seuraavan kevään pudotuspeleihin, taloudellisiin lottovoittoihin ja joukkueen vahvistamiseen entisestään. Ellei Suikkasta pidettäisi Jukka Jalosen todennäköisenä seuraajana maajoukkueessa kevään 2013 jälkeen, voisi edessä olla Risto Dufvan ajan JYPiin verrattavissa oleva menestystarina. Nyt tästä huippuvalmentajasta on otettava irti järkevästi kaikki mahdollinen puolentoista vuoden aikana.

Oikeastaan nyt on selvitetty vasta helpoin vaihe. Kun seuran kivijalka on Pelicansin tapaan taloudellisesti ja toiminnallisesti kunnossa, kykenee osaava seurajohtaja kyllä hankkimaan päävalmentajaksi jopa markkinoiden kuumimman nimen viimeistään reilulla palkkatarjouksella. Vaikeaksi homma menee siinä vaiheessa, jos markkinoilla ei olekaan niitä tarkuuvarmoja nimiä kuten nyt olivat Jalonen ja Suikkanen. Jos ehdokkaiden viimeaikaiset näytöt eivät puhukaan aivan niin paljon osaamisen puolesta ja on todella paneuduttava taustatyöhön selvittääkseen mitä kukakin on miehiään. Siihen sudenkuoppaan ovat melkein kaikki liigaseurat kapsahtaneet muutaman viime vuoden aikana.

Rauman Lukko oli työsulkukaudella 04-05 pronssiottelussa Jukka Rautakorven johdolla, mutta seuraavalla kaudella potkut saaneen Jarmo Tolvasen ja hänet korvanneen Jukka Koivun opeilla toiseksi viimeinen. Kevään 2006 finaalikaksikosta kumpikin romahti silloisen päävalmentajansa lähdön jälkeen: HPK yritti korvata Jukka Jalosta Matti Alatalolla ja Ässät haki Mika Toivolan korvaajaa katastrofaalisesti Juha Pajuojasta ja Jari Härkälästä. Mainittu Matti Alatalo oli asialla kun Kärpät tarvitsi kultaa tahkonneen Kari Jalosen seuraajaa kesällä 2008 - tuloksena runkosarjan sijoitukset 5 ja 9, eikä Kärpät ole noussut siitä keskinkertaisuuden suosta vieläkään. Tapparassa Lukosta tullut Rautakorpi ja kaksi runkosarjan nelossijaa luotsannut Rauli Urama saivat jatkoa Mikko Saarisesta, tuloksena sijoitukset 13. ja 7. TPS:n kultajuhlien jälkeen Heikki Leimeen aloittama kausi puolestaan oli päätyä karsintoihin. Sitten on seuroja kuten Ilves, Jokerit ja HIFK, jotka ovat haalineet valmentajiaan milloin mistäkin ja monenlaisten kriteerien perusteella, tulosten jäädessä helsinkiläisten kahta mestaruutta lukuun ottamatta todella vaisuiksi.

Tietenkin voidaan saivarrella pelaajiston ja seurajohdon muutoksilla, taloudellisilla seikoilla tai kilpailijoiden vahvistumisilla, mutta kun selkeällä identiteetillä porskuttaneita mitalitason joukkueita putoilee uuden valmentajan käsissä ulos pudotuspeleistä, ei ole kuin yksi johtopäätös: rekrytointi on pahasti epäonnistunut. Muutamissa tapauksissa seurajohdolle on myös iskenyt luulotauti ylisuorittaneen joukkueen todellisesta tasosta ja on luultu homman rullaavan omalla painollaan.

Asemien säilyttäminen ja positiivisen kierteen ylläpitäminen on yksiselitteisesti ollut äärimmäisen vaikeaa.

Parhaiten tämän jatkumon luomisessa ovat 2000-luvulla onnistuneet JYP, Blues ja SaiPa. Jyväskylässä vaihdokset Mika Saarisesta Matti Alataloon ja edelleen Risto Dufvaan olivat nousujohteisia ja huipentuivat mestaruuteen. Saarinen ja Alatalo saivat häntäpäähän povatun joukkueen ylisuorittamaan, jonka pohjalta Dufva puolestaan rakensi pienoisen dynastian. Espoossa vastaava akseli on Kari Heikkilä - Petri Matikainen - Lauri Marjamäki, joista kaksi viimeksimainittua valmistautuivat päävalmentajuuteen edeltäjänsä valmennusryhmässä ja Bluesille on muodostunut erittäin vahva pelillinen identiteetti. SaiPassa Heikki Mälkiä ja Ari-Pekka Selin ovat selviytyneet minimaalisilla resursseilla ilman isompia romahduksia. KalPa ja Ässät näyttävät olevan vallanvaihdoksen uusimmat onnistujat nuorten päävalmentajiensa johdolla.

Perintö jää, mutta mitä sille tehdään? (© sm-liiga.fi)

Meidän Pelicansimme puolestaan on koko liiga-aikansa edustanut kaikkein perinteisintä vuoristorataa. Kari Eloranta, Hannu Aravirta ja Kai Suikkanen ovat menestyjiä, loput yrittäjät siinä välissä jotain ihan muuta. Petteri Hirvonen sentään nousi ykköseksi Elorannan valmennusryhmästä, mutta ajattelikin sitten jääkiekosta aivan päinvastoin kuin mentorinsa. Niinpä vahvatkin rakennelmat on joka kerta romutettu katastrofaalisilla valinnoilla, mutta Feenix-linnun lailla niistä on sentään tähän asti myös noustu uuteen kukoistukseen.

Siihen kiteytyykin isossa kuvassa Pelicansin pitkän tähtäimen tulevaisuus - Kuinka jatkaa menestystä Suikkasen jälkeen?

Miten seura käsittelee tämän hetkisen positiivisen kierteen? Mitä opittiin tapaus Mika Toivolasta? Pelicansin hallussa on tällä hetkellä liigavalmennuksen tietotaitoa koko maan huipulta ja keväällä 2013 miljoonan taalan paikka tuon perinnön jatkamiseen uusin voimin - olettaen että tuolloin Suikkanen-Lehtonen siirtyvät isompiin ympyröihin.

Noin viikko sitten Urheiluruudussa raportoitiin Espoon Hongan jalkapalloakatemiasta, mihin on kerätty samalla tavalla jalkapallosta ajattelevia valmentajia kehittämään nuoria pelaajia Hongan edustusmiehistöön toteuttamaan Mika Lehkosuon linjaamaa jalkapallofilosofiaa. Näissä asioissa on aina helppoa lipsahtaa ideologiahippeilyn puolelle, mutta yhtenäisyys, pitkäjänteisyys ja selkeä identiteetti kuulostavat joka tapauksessa varmemmalta pohjalta kuin yleisemmin käytössä oleva tempoilu päävalmentajan päähänpinttymistä toiseen. Tai se, että Kai Suikkanen, Janne Sinkkonen ja Kari Eloranta peluuttavat tahoillaan täysin erilaista jääkiekkoa.

Jossain sateenkaaren päässä häämöttää Pelicansin, Peliittojen ja Kiekkoreippaan yhdistävä pelifilosofia ja ehkä myös kokeneen urheilutoimenjohtajan linjaama kollektiivinen tapa toimia. Ensi hätään onnistumiseksi keväällä 2013 riittäisi sellainen uusi päävalmentaja, joka edes hallitsee Pelicansin nykyiset menestysominaisuudet eikä heitä kaikkea hyvää saman tien roskakoriin. Tuolloin kannattanee vilkuilla esimerkiksi Lauri Marjamäen, Karri Kiven, Pekka Virran ja Tuomas Tuokkolan sopimustilanteita ennemmin kuin takavuosikymmenten maajoukkueveteraaneja. 100-prosenttisen varmaa ei jääkiekkobisneksessä ole mikään eikä kukaan, mutta ajan tasalla oleminenkin nostaa todennäköisyyksiä jo kummasti.

Helpoin vaihe on vasta ohitettu. Niihin vaikeampiin vaiheisiin pelikaani on kompastunut jo tarpeeksi monta kertaa.

 

Seuraavassa osassa 2/3 tarkastellaan lähitulevaisuutta pelaajatasolla, minkä myös voi kiteyttää yhteen kysymykseen.

18Mar/11Off

Valmentajarulettia Movemberin keskellä

Rauman Lukko ja Tampereen Tappara ampuivat torstaina kovilla, kiinnittäen huippukoutsit ensi kauden valmentajikseen. Muutama työpaikka on vielä avoinna sarjataulukon molemmissa päissä.

Risto Dufva siirtyy siis kuluvan kauden jälkeen Rauman Lukkoon 2+1-mallisella sopimuksella ja Jukka Rautakorpi käskyttää Tapparaa seuraavat 3 kautta, minkä jälkeen siirtyy seuran urheilujohtajaksi. Kahva palaa, halusi sitä tai ei.

Pelicansin lintukodossa on kaikki kuosissa, mutta pari ajatusta kannattaa uhrata tähänkin kuvioon. Kilpailu nimittäin kovenee entisestään. RD:n ja Tukka-Jukan alaisuudessa kaksi liigan uinuvaa pikkujättiläistä todennäköisesti heräävät kamppailemaan niille kuuluvista sijoituksista. Samoista sijoituksista, joille pelikaaniparvikin halajaa.

Varsinkin Tapparan haahuilu huutaa pelillistä ryhtiä, johon Dufva hankittiinkin ensiapua tuomaan kesken kauden. Kukapa muukaan kurin ja järjestyksen palauttamista kevään jälkeen jatkaisi kuin Rautakorpi, Rauli Uraman ohella ainoa 2000-luvulla Tapparassa onnistunut päävalmentaja. Vielä jos vanha kääpä Mikko Leinonen tajuaisi siirtyä sivuun toimitusjohtajan paikalta, niin Tapparasta voisi hyvässä lykyssä tulla 2010-luvun JYP.

Mielenkiintoisena sivujuonteena Rauli Urama siirtyy Rautakorven tilalle Jääkiekkoliiton huippu-urheilujohtajaksi. Eilisten uutisten myötä ensi kauden tilanne valmentajaosastolla näyttää tältä:

Blues: Lauri Marjamäki
HIFK: Petri Matikainen
HPK:
Ilves:
Jokerit:
JYP: Jyrki Aho
KalPa: Tuomas Tuokkola
Kärpät:
Lukko: Risto Dufva
Pelicans: Kai Suikkanen
SaiPa:
Tappara: Jukka Rautakorpi
TPS: Pekka Virta
Ässät: Karri Kivi

Valmentajamarkkinoiden kuumimpia nimiä ovatkin nyt Raato Summanen, Erkka Westerlund ja Hannu Aravirta. SaiPassa Ari-Pekka Selinin aikakausi päättynee, samoin HPK:n Harri Rindellin jos kauden loppun asti selviää. Jokerikortteina pakkaan heitetään Hannu Jortikka, Kari Jalonen ja Pekka Rautakallio, sillä KHL:ssä ei mikään ole varmaa. Muuten vain työttömänä kiviä potkii Juha Pajuoja. Mestiksestä apajille iskee hyvin menestynyt Jarno Pikkarainen, mutta mitä tekee KooKoosta todennäköisesti lähtevä Ismo Lehkonen?

Heitetäänpä veikkaukset:

HPK: Ismo Lehkonen
Ilves: Ari-Pekka Selin
Jokerit: Raimo Summanen
Kärpät: ulkomaalaisvalmentaja
SaiPa: Jarno Pikkarainen

Jännäksi menee, mutta joka tapauksessa haiskahtaa sille, että ensi kaudesta tulee valmennuksellisesti kovatasoisempi kuin todella pitkään aikaan, kenties koskaan. Tosin perinteisesti myös Mustapekka jäänee ainakin yhden tai kahden pelurin käteen.

Sopimukset ovat monivuotisia, mutta ensi kautta pidemmälle näitä ei tunnetusti kannata juuri miettiä. Eikä itse asiassa muutenkaan näiden lätkäjuttujen kanssa pitäisi liikoja huomisesta huolehtia, jollei se työn puolesta kuulu toimenkuvaan.

Hetkessä elämisestä lisää lähitulevaisuudessa, eli maanantain blogipäivityksessä.

- - -

Movember-vouhotus puskee joka tuutista. Ja onhan siinä takana sentään ylevä tarkoitus, sekä tänään pieni kehoitus naisväenkin suuntaan. Tällä viikolla ihasteltiin Pelicansin liigajoukkueen ja pääkaupunkiseudun liigatähtien viiksisuorituksia, mutta mitenköhän on tilanne vanhan kunnon Kari Elorannan luotsaamissa Pelsun A-junnuissa? Poikien ei todennäköisesti parane ruveta neuvomaan Piriä viiksien kasvattamisessa, niin kuin ei sanonnan mukaan kannata yrittää opettaa isää siinä yhdessä toisessa asiassa...

Asiasisältönä toimikoon A-junnujen sarjataulukko, jossa Pelicans on hienosti kuudentena.

http://www.yle.fi/tekstitv/html/P244_01.html