1Hei/15Off

Pelicansin identiteetti kannesta kanteen

Identiteetti01072015

Identiteetti - onko Pelicansilla sitä lainkaan? On, kun riittävän tarkasti etsii.

Kuten Kiekkokaupungissa on jo tiedostettukin, ei Pelicansilla ole kirjaimellista pelillistä identiteettiä. Alla olevassa analyysissä Pelicansin "geneettinen perimä" kantaa mukanaan enemmänkin joukkueen rakentamiseen liittyviä elementtejä. Niidenkin tiedostaminen on kuitenkin tärkeää.

 

1) Vahvan valmennuksen ja valmennuskulttuurin seura

Kuten keväällä totesin, tarvitsee Pelicans menestyäkseen meritoituneen ja valmiiksi osaavan valmentajan. Heitä ovat edustaneet Kari Eloranta, Hannu Aravirta, (Kari Jalonen), Kai Suikkanen ja toivottavasti nyt myös Petri Matikainen.

Seura on tullut tunnetuksi luotosta ja kärsivällisyydestä valmentajiaan kohtaan, mikä on äärimmäisen hyvä ja rakentava ominaisuus. Syystä tai toisesta tulosta syntyy kuitenkin vain selkeästi meritoituneiden ja uskottavien päävalmentajien johdolla. Toisaalta valmennukseen panostaminen on lähes aina seurajohdolta hyvä ratkaisu, silloin rajallisestakin pelaajamateriaalista saadaan todennäköisemmin paras irti.

Jostain syystä nimettömämmät käskijät ovat kerta toisensa jälkeen epäonnistuneet. He ovat joutuneet huippuluokan edeltäjiensä jälkeen kovaan paikkaan (Petteri Hirvonen, Mika Toivola), tai muuten vain vaikeaan tilanteeseen (Matikainen kaudella 04/05, Jami Kauppi, Tomi Lämsä). Yhdenkään ennakkoon keskivertovalmentajan kanssa Pelicans ei ole aidosti menestynyt.

2) Harmoninen joukkue

Erityisesti Kari Elorannan valmennustyyli loi pohjaa sille, että aina menestyessään Pelicans on ollut erittäin harmoninen ja tasapainoinen joukkue. Se tosin on voittaville joukkueille yhteistä muutenkin. Joukkue on ollut mieluummin tylsästi jauhava kone kuin räiskyvä viihdepläjäys - sama on jossain määrin pätenyt myös johtaviin pelaajiin.

Lisäksi joukkue on koottu johdonmukaisesti ilman suuria heikkouksia, tasaisen hyväksi. Roolinsa ovat tienneet niin ykkös-kakkosketjun tuloksentekijät kuin nelosketjun duunaritkin. Tästä harmoniasta hyvinä esimerkkeinä ovat erityisesti kausien 01/02 ja 07/08 joukkueet.

3) Kiekollisen taidon ja fyysisen kovuuden yhdistelmä

Pelicans ei lokeroidu kumpaankaan ääripäähän, vaan on parhaimmillaan yhdistellyt taidokkaasti kiekollista taitoa ja fyysistä kovuutta. Kavahdan aina, kun Pelicansin tulevaisuutta maalaillaan "aktiivisen, fyysisen ja ilkeän" jääkiekon varaan. Pelicans ei ole koskaan - korostan koskaan - menestynyt, kun se on niin sanotusti mennyt peliin fyysisyys edellä ja ripotellut vain mausteeksi kiekollista osaamista (lue: Hirvosen, Toivolan ja Lämsän aika). Kun taas toisin päin; aina kun Pelicans on menestynyt, se on heittäytynyt peliin kiekollisesti taitavana ja yhtenäisenä joukkueena, joka tuo mukanaan kaukaloon myös fyysisen särmän erityisesti neloskentällisen toimesta.

Mihinpä taitopelaajat tyyliään muuttaisivat valmennuksen juhlapuheista huolimatta - fyysisyys perustuu jatkossakin muutamaan täsmäpelaajaan a la Vartiainen, Tyrväinen ja kumppanit.

4) Hyvään ykkösmaalivahtiin nojaava

Maalivahdin merkitys kuulostaa kliseeltä, mutta toisaalta Pelicansilla alkaa olla kohta jo kymmenen vuoden perinne hyvistä ykkösmaalivahdeista: Antti Niemi, Tommi Nikkilä, Niko Hovinen, Jere Myllyniemi, Janne Juvonen... Keskikastin seuraksi maalivahtiosasto on hoidettu hyvin, isommista seuroista tällä saralla ovat toistuvasti loistaneet esimerkiksi Lukko, varauksin myös JYP. Raha ei kuitenkaan takaa huippuluokan maalivahtipeliä ja -valmennusta, kuten esimerkiksi HIFK:n ja aiemmin Jokereiden ailahtelevuus osoitti.

Suomeksi sanottuna Pelicans on melko harvoin kaatunut maalivahtiinsa. Koko joukkuetta kannattelevan maalivahdin rooli ei Pelicansissa ole katsonut ikää, vaan saappaita ovat vuorotellen täyttäneet parikymppiset tulokkaat ja kolmekymppiset veteraanit.

5) Kaksi tasavahvaa hyökkäysketjua

Tässä suhteessa hyökkäys ja puolustus kulkevat käsi kädessä: jos mielit menestyä, on kokoonpanosta löydettävä riittävän laadukkaat pelaajat kahteen ensimmäiseen kentälliseen. Nämä ketjut kantavat päävastuun pisteidenteosta ja ylivoimapelaamisesta. Homma on helpommin sanottu kuin tehty, mutta ehkä paras esimerkki tästä kaavasta oli kauden 07/08 kuusikko Jantunen - Loppi - Sopanen, Je Saarinen - Koivunen - Santavuori.

Siihen maailman aikaan nämä olivat kaksi erinomaista ketjua, mutta vain Jantunen ja Koivunen edustivat kokenutta kaartia, loput neljä olivat vasta nousevia kykyjä ja siten palkkakustannuksiltaan maltillisia. Pelitaidoiltaan ketjut olivat silti hyvää tasoa SM-liigaan, eikä hyvin pärjännyt joukkue ollut yhden hyökkääjän tai hyökkäysketjun varassa.

6) Kaksi vahvaa puolustajaparia

Kaavaa voisi luonnehtia koodilla "4+4". Hyökkäyksen tapaan tarvitaan kaksi luottoparia, jotka urakoivat isoimmat peliminuutit laadukkaasti ylivoimat mukaan lukien. Silloin tinkiä voidaan lopuista neljästä puolustajasta, joihin Pelicans ei voi panostaa yhtä paljon kuin rikkaimmat seurat.

Puolustamisen historia Pelicansissa kiteytyy luonnollisesti Jan Latvalan ympärille. Hän on nimittäin ollut mukana kaikissa kolmessa parhaassa puolustajanelikossa: kaudella 01/02 mukana myös Niskanen, Koskinen ja Laitinen, kaudella 07/08 Suhonen, Forsström ja Jalvanti, sekä kaudella 11/12 Järvinen, Seikola ja Jalvanti/Marttinen. Yhteistä näille on se, että kärkinelikossa myös ns. puukätisten vasempien puolustajien taidot riittivät varsin mallikkaaseen kahden suunnan peliin. Toki näinä kausina asiaa auttoi myös hyvä pelitapa ja hyviä puolustajia riitti myös kolmospariin, mutta absoluuttisestikin koossa oli varmasti parhaat kaksi ensimmäistä pakkiparia.

7) Sopiva fyysinen kovuus

Kuten jo aiemmin todettiin, lahtelaiseen jääkiekkoon kuuluu myös fyysinen särmä, mutta vain sopivassa määriin. Totaalifyysisen jääkiekon märkiä päiväunia on muutaman kerran yritetty toteuttaa huonolla menestyksellä, mutta osana muuten toimivaa joukkuetta nelosketju on ajoittain pystynyt aidosti auttamaan joukkuetta. Parhaana esimerkkinä tästä oli luonnollisesti ketju Sihvonen - Heino - Komarov, jollaista parempaa Pelicansissa ei välttämättä nähdä enää koskaan. Varsinkin kotiotteluissa ketju marssitettiin usein jopa avauskentälliseen varmistamaan hyvän startin otteluun.

Kolmikon erityinen arvo tulikin esiin siinä, että hetkittäin se pystyi nopeudellaan ja voimallaan ottamaan muun joukkueen reppuselkään, jos muiden ketjujen "taitopelaaminen" sakkasi. Fyysisen elementtinsä lisäksi nämä nelosketjun rouhijat oppivat kuitenkin myös lukemaan tilanteita ja jättämään ylilyönnit tekemättä silloin, kun siihen ei ollut varaa tai tarvetta. Uuden ajan vastineena nelosketjuna voisi pelata esimerkiksi kolmikko Vartiainen - Pöyhönen - Ritamäki.

8) Isku Areenan kaukalo

Viime vuosina Isku Areenan kaukalo on jäänyt Liigan pienimpien joukkoon, ellei jopa pienimmäksi. Tarkat mitat taisivat olla 58 x 28 metriä. Ainakin SaiPa ja Lukko ovat olleet joukkueita, jotka ovat olleet säännönmukaisesti suurissa vaikeuksissa Lahdessa. Pieni kaukalo voi tuoda Pelicansille edes hieman kilpailuetua puhtaasti siitä syystä, että muut joukkueet tottuvat pelaamaan isommissa askeissa.

Se lisää intensiteettiä, mutta vaatii myös kotijoukkueelta taidokasta kiekollista peliä, sillä pienempi tila on myös vierasjoukkueelle parempi mahdollisuus sumputtamiseen. Kausien 07/08 ja 11/12 joukkueille tilanne sopi kuin nakutettu: vierasjoukkueet olivat helisemässä, kun Pelicans liikutti kiekkoa lavasta lapaan, mutta loi alempien ketjujensa toimesta myös pienen boksin fyysisen pelotteen. Vierasjoukkueet kohtasivat Isku Areenalla erittäin monipuolisen haasteen.

Usein Pelicansin kiekollinen peli tuntuu kuitenkin raikastuvan isommissa vieraskaukaloissa. Tulevaisuudessa kannattaa miettiä, olisiko metrin-kaksi leveämpi kaukalo sittenkin parempi Sopasen, Hakulisen ja Björnisen kaltaisille pelaajille?

9) Suomalaisuus

Kautta liiga-ajan Pelicansin kotimaisuusaste on tuntunut olevan keskimääräistä korkeampaa luokkaa. Siitä kertovat myös aiemmissa kohdissa luetellut avainpelaajat, joiden joukosta ei juuri ulkomaalaisia löydä. Erityisesti kotimaisuuteen panostettiin vuosina 2000-2002 ja 2006-2010, jolloin joukkue oli kauden alkaessa jopa 100-prosenttisesti kotimainen. Tosin viime vuosikymmenellä Lahdessa päästiin nauttimaan poikkeuksellisen suuresta määrästä kovan luokan paluumuuttajia a la Koivunen, Kakko ja Jantunen, mikä tarjosi tähän eräänlaisen oikopolun.

Asian opetus on se, että menestymiseen tarvitaan useampikin laadukas kotimainen ykkös-kakkoskentän pelaaja, ja näitä hankintoja on tehtävä toistuvasti. Esimerkiksi JYPin ja KalPan johdonmukainen nousu mitalipeleihin noin vuosina 2006-2009 tuntui perustuvan tähän metodiin. Myös ulkomaisia pelaajia on luonnollisesti hankittava, mutta harvoin heidän ympärilleen rakennetaan pikkurahalla menestyvää tai ainakaan pitkään koossa pysyvää joukkuetta.

 

= Mitä tämä tarkoittaa nykyhetken kannalta?

Identiteetti, hatarakin sellainen, pitää pystyä sopivalla tavalla päivittämään nykyhetkeen. Kaikki 10-15 vuoden takaiset menestystekijät eivät enää päde. Valmennuksen ja maalivahtipelin suhteen Pelicans on oikealla tiellä. Kiinni kannattanee myös pitää kotimaisuusasteesta ja sopivasta, lahtelaiskiekkoiluun kuuluvasta fyysisestä särmästä - silloin kotiyleisön täysi tuki voidaan parhaiten saada joukkueen taakse. Kiristyvä taloudellinen ja kilpailullinen tilanne vaikeuttaa kuitenkin kahden laadukkaan kentällisen rakentamista ja hyvien kotimaisten pelaajien hankintaa.

Keskisuurena seurana Pelicans tarvitseekin edelleen pelaajien kehitystä isompiin saappaisiin, tällä hetkellä tätä nousevien kykyjen kategoriaa voisivat edustaa esimerkiksi Anrei Hakulinen, Antti Jaatinen ja Ben Blood, unohtamatta tietenkään A-nuorista nostettuja junioreita. Se, mistä historiaan peilaten voidaan tinkiä, on tähtiluokan huipputaidosta, kolmoskentällisestä ja kakkosmaalivahdista. Osin se on pakon sanelemaakin, mutta osin myös harkinnanvaraista resurssien käyttöä.

Ideologisella tasolla taas moni haluaa nähdä kaukalossa räiskyntää ja kuohuntaa, mutta keskimäärin Pelicans on pärjännyt parhaiten tasaisen hyvänä, hieman tylsänäkin joukkueena - silloin pelaaminen on yleensä organisoidumpaa ja tehokkaampaa. Poikkeuksena oli jackpot-kausi 11/12, jolloin Pelicans oli kaikilla mittareilla huippuluokkaa. Sellaisia vastaan tulee kuitenkin vain kerran 10-30 vuodessa ja valitettavasti sen suonenvedon varaan ei voida rakentaa identiteettiä, vaikka osa menestymisen "geeniperimästä" toteutui silloinkin.

 

Edellinen kirjoitus >> Päivitys 348: 10 aihetta, jotka jäivät pöytälaatikkoon

7Maa/15Off

Seurajohto sahaa Lämsän oksaa?

Suikkanen08032015Pelicansin keväällä 2012 hopealle luotsannut parivaljakko Kai Suikkanen ja Riku-Petteri Lehtonen seurasi torstaina Pelicans-Sport -ottelua seurajohdon aitiosta. Minkä signaalin tämä antaa ulospäin?

Ajankohta on hyvin, hyvin epäilyttävä. Selvää on, että seuran entiset ulkopaikkakuntalaiset valmentajat eivät vain ilmesty seurajohdon aitioon ohimennen, että "terve, tultiin peliä kattomaan". Väistämättäkin herää kysymys, oliko kyseessä jonkinlainen sopimusneuvottelu tai sen mahdollisuudesta keskusteleminen.

Syy voi hyvinkin olla se, että tutut valmentajat oli vain kutsuttu seuran vieraiksi viettämään iltaa Lahteen, kuten Ilkka Kaarna julkisuudessa totesi. Tässä viattomassa ajatuksessa on kuitenkin se kääntöpuoli, että huhumylly Pelicansin ensi kauden valmennuksen suhteen kävi jo valmiiksi hyvin kuumana. Jokainen tietää, että Pelicans on vaikeassa tilanteessa, ja kaiken lisäksi Kai Suikkanen olisi tietyllä tapaa yksi niistä mahdollisista ehdokkaista, mikäli Pelicans todella olisi valmennusjohtoaan vaihtamassa kesken Tomi Lämsän sopimuskauden.

Mikä oli Kaarnan ja kumppaneiden motiivi tuoda Suikkanen ja Lehtonen näyttäytymään aitoon? Joku heidät huomaa kuitenkin, samaan tapaan kuten Ryan Lasch huomattiin viime kaudella aitiossa. Ja silloin puhuttiin sopimuksesta.

Pelicansin seurajohdon pitäisi tässä tilanteessa ainakin ulospäin osoittaa tukensa Tomi Lämsälle, mutta päin vastoin se heittääkin lisää bensaa huhumyllyn liekkeihin. Kuka tämän jälkeen uskoo seurajohdon mahdollisia lausuntoja täydestä luottamuksesta?

Miksi juuri nyt? Miksi tällä tavalla? Jos olisin itse seurajohtaja, olisin siinä todennäköisesti Kaarnaan verrattuna surkea amatööri, mutta mikäli olisin aikeissa jatkaa nykyisen valmennusjohdon kanssa ensi kauteen, en toisi kilpailevaa kollegaa aitioon julkisesti näyttäytymään. Sillä tavalla aiheutetaan ainoastaan lisää turbulenssia jo valmiiksi vaikeuksissa ja sekaisin olevaan joukkueeseen. Sen seurauksena valmentaja aistii oksan taipuvan ja pelaajat aistivat, että jotain voi olla meneillään.

Onko Ilkka Kaarnan kädessä saha ja Lämsän kohtalo jo sinetöity?

 

Edellinen kirjoitus >> Näin kasataan Pelicansin joukkue 1,6 miljoonalla

27Maa/13Off

Hannu Aravirta – järkivalinta?

Hannu Aravirta Pelicansiin. Kahdeksan vuotta sitten heiteltiin vielä hattuja ilmaan, nyt uutisessa tuntuu olevan monelle pettymyksen sivumaku.

Löpinät sikseen ja mennään suoraan siihen mikä Aravirran palkkaamisessa oli oleellista. Pelicans pelasi varman päälle, siinä ei ole mitään väärää. Kai Suikkasen hajoita ja hallitse -filosofian jälkeen tarvitaan harmonisempaa jälleenrakennusta, jossa "Ara" on mestari.

Kysymyksiä herättää se, että Aravirran alaisuudessa kolmen miljoonan pelaajabudjetilla Kärppien sijoitukset runkosarjassa olivat 8-7-7. Top2-budjetilla pitäisi kolmen vuoden jänteellä sijoittua keskimäärin sijoille 2-4. Toisaalta voidaan kyseenalaistaa onko viime kausien Kärppä-joukkue Viuhkolan, Lehtosen ja Mikkolan johdolla ollut lihavien tilipussiensa arvoinen.

Aravirran valinta oli Pelicansilta paluu vanhaan, mutta valmennuksellisesti joukkue pysynee oikealla pelikirjan sivulla. Edellisen Lahden visiittinsä tapaan Ara ei ole pelitaktisesti terävintä kärkeä, mutta hyvää keskikastia kuitenkin. Riittääkö se keskinkertaisen pelaajamateriaalin kanssa 10 parhaan joukkoon, jää nähtäväksi.

Seuran kannalta näen ratkaisun niin, että Ilkka Kaarna osti vuoden verran lisäaikaa. Jossittelun varaa jää siitä miksei Pelicans tarttunut esimerkiksi vaihtoehtoon nimeltä Tuomas Tuokkola, joka oli marraskuussa kaiketi vapaa mies ja olisi sopinut useamman vuoden projektiin. Täten pitkäjänteisyydestä jouduttiin (jälleen) tinkimään, mutta Pelicansilla on vuosi aikaa naarata markkinoilta huippupotentiaalinen nuorempi päävalmentaja, isolla nimellä kulkeva konkari tai yllätyskortti Pasi Nurmisen tapaan.

Joku puhuu välivuodesta, mutta parempi varma välivuosi kuin kaksi kiikun kaakun. Ja vaikka hopeakevät loikin illuusion henkisestä ja kapitalistisesta äkkirikastumisesta, niin jos Hannu Aravirta luotsaa Pelicansin tulevalla kaudella kymmenen parhaan joukkoon, on se askel hyvään suuntaan.

Siinä tavoitteessa Pelicans kun on viimeisen neljän vuoden aikana onnistunut vain kerran.

PS. Lisää eilisen lehdistötilaisuuden antia tämän päivän Uudessa Lahdessa.

20Maa/13Off

Kauden tilinpäätös

 Yhdestoista. Se olikin sijoitus, jota ei oltu vielä Pelicansin liiga-aikana nähty. 

Pelicansin sijoitukset SM-liigan runkosarjassa

Silmämme avataan ja suljetaan
me maailmanpyörällä kuljetaan
Ylöspäin, ja alas, ja ympäri hei
maailmanpyöräni vei

Ellei blogikirjoituksessa meinaa päästä alkuun, voi aina lainata Eppu Normaalia. Vuonna 1985 -biisistä poiketen Pelicans-elämä ei onneksi ole tylsää, eikä ole kovin kauaa siitä kun viimeksi ylöspäin maailmanpyörä pyörähti. Floppiruoskaa voisi tämän sesongin jäljiltä viuhuttaa huoletta, mutta aion edelleen pysyä kohtuullisessa kriittisyydessä, yltiönegatiivista länkytystä kun tuntuu muutenkin riittävän.

Lahtelaisista on tainnut tulla vähän kranttuja viimeistään hopeakevään jälkeen. Onnistumisia vähätellään ja epäonnistumisia liioitellaan. Vai onkohan sekin tavallaan Kiekkokaupungin merkki? Jonkinlaista vaatimustasoa on pakkokin pitää yllä, jos jotain aiotaan tosissaan tehdä. Enää Pelicanskaan ei vain osallistu sarjaan, vaan pyrkii menestymään.

Tämä tämänkertainen floppi oli monen asian summa. Jälkeenpäin suurin ihmetyksen aihe on se, että miten Kai Suikkasen tasoisen valmentajan ollessa ruorissa voidaan yhtäaikaisesti epäonnistua niin pahasti sekä pelisysteemin rakentamisessa että pelaajahankinnoissa. Olivat jalat tukossa tai ei, niin syksyllä kaikesta näki, ettei toiminta kentällä tullut pelaajien selkärangasta. Kun peli menee jatkuvaksi tulipalojen sammuttamiseksi, olet SM-liigassa pelkkä kuoriämpäri. Kevätpuolella joukkue pelasi aivan erilaista peliä, eikä enää pelännyt kiekkoa.

Vanhan viisauden mukaan kolmesta ennestään tuntemattomasta ulkomaalaispelaajasta yksi onnistuu, toinen pettää ja kolmas on siltä väliltä. Eipä löytynyt yhtään onnistujaa kolmikosta Richmond-Esposito-O'Marra. Hyvä opetus tämäkin. Jos joko pelinlukeminen, fysiikka tai luistelu on Norjan divarin tasoa, on SM-liigaan turha yrittää. Lee Goren taas oli hyvä pelaaja, mutta kallis ja mulkku. Kuuleman mukaan vaikein tapaus koko Pelicansin liigahistoriassa.

Kausi taisikin olla Suikkaselle ensimmäinen, jolloin oma filosofia kolahti omaan nilkkaan. Mies kuuluu siihen valmentajien koulukuntaan, joka ei yritäkään koota jonkinlaista harmonista kasvualustaa (vrt. Hannu Aravirta) mahdollisimman tasapainoiselle pelaajamassalle. Yhtään raakiletta ei lähtökohtaisesti oteta mukaan, vaan kaikkien hankintojen on oltava valmiita vahvistuksia ja yksilöillä saa olla todella rosoista särmää luonteessaan. Pääasia on muodostaa pelillisesti absoluuttisesti paras ryhmä.

Ei Suikkanen tämän yhden kerran takia muutu huonoksi valmentajaksi, eikä Pelicans huonoksi liigaseuraksi. Viime kaudella tietyt riskit kääntyivät mahdollisuuksiksi, tällä kaudella riskit realisoituivat, siinä ei ole sen ihmeellisempää. Kuten jo aiemmin kirjoitin, tässä tapauksessa oli parempi olla kerran hopealla ja kerran yhdestoista, kuin kahdesti viidentenä. Suikkanen-Lehtonen -kaksikko vei Pelicansin seurana porrasta tai kahta ylemmäs, ja se oli nyt kaikkein tärkeintä.

On silti paljon asioita, jotka on korjattava tai tehtävä muuten paremmin. Kuka on päävalmentaja? Mistä kärkiosaaminen joukkueeseen? Menikö tulos miinukselle? Mikä on junioritoiminnan ja talenttien kasvattamisen laita? Lähiviikot ollaan taas niin kovin tuttujen kysymysten äärellä. Itse en viitsi odotella vastauksia kovinkaan pessimistisenä. Pelicans on kaikesta huolimatta ihan hyvillä raiteilla.

Ainakin jos Ilkka Mikkola todella menee Raumalle.

- - -

Lisää ajatuksia ja pelaaja-arviot tämän päivän Uusi Lahti -lehdessä sivulla 30.

13Maa/13Off

Onnikin pitää ansaita

"Tappara - Pelicans 4-3 :: Uutta paavia ei saatu valittua"

Näin luki eilen illalla Mediakulman uutisnauhassa Lanun aukiolla. Pelicansin tuleva paavi Hannu Aravirta jatkaa vielä pudotuspelejä Kärppien peräsimessä, kun taas Pelsun pudotuspelit luultavasti tiivistyivät eilen jonkin yökerhon baaritiskille. Oululaisten kolmen miljoonan pelaajabudjetti riitti playoff-paikkaan, Pelicansin 2,3 miltsiä ei.

Onni pitää ansaita on vanha fraasi. Kaukalossa se meinaa rajua työntekoa, hyvää fyysistä ja mentaalista kuntoa, joukkuepelaamista ja muutenkin fiksuja juttuja. Onnea ei kuitenkaan tänä vuonna kaukalossa ansaittu. Sitten tulee tuomarivirheitä, silkkaa tuuripomppua (kuten Erkinjuntin maali eilen) ja kaikkea muuta jossittelemisen aihetta. Suurin onnettomuuden aihe oli silti se, että Pelicans nukkui kauden ensimmäisen puoliskon lähtötelineissään.

Eikä onnea ansaittu kaukalon ulkopuolellakaan. Pelaajahankintojen epäonnistuminen on mainittu jo miljoonaan kertaan, mutta mikä oli syy? Neljä pohjoisamerikkalaista, neljä floppia. Vain ennestään SM-liigassa nähty Lee Goren oli sinnepäin mitä odotettiin, mutta siinäkin hintalappu oli uuden Mersun luokkaa. Kolme muuta tapausta osoittautuivat käytetyiksi pommeiksi, jotka näyttivät hyviltä vielä autojobbarin pihassa.

Tässä valossa oli siis kohtuus, että Pelicansin käteen jäi välttävä sijoitus yhdentenätoista. Yhtä hyvin rannalle olisi voinut jäädä myös Lukko, mutta raumalaisilla oli puolellaan tämän kauden "Laschiksi" osoittautunut Azevedo, mestarivahti Vehanen ja työsulun ajan maagiset tanskalaiset. Halvemmalla (kauden alussa ilmoitetulla) pelaajabudjetilla eteen kiilasivat JYP, Tappara, Ässät, HPK ja SaiPa.

Mutta pienen palan onnea voi ansaita myös ajattelutavalla. Kai Suikkasen ja R-P Lehtosen kaksivuotiskaudesta Pelicansin vesilasi jäi vähintäänkin puoliksi täyteen. Viimekauden kakkossija sekä runkosarjassa että palkintopallilla oli elokuusta huhtikuuhun kestäneenä ilotulituksena noin potenssiin kolme tai neljä kaikkiin Pelicansin aiempiin saavutuksiin nähden SM-liigassa.

Mieluummin kerran hopealla ja kerran yhdentenätoista kuin kahdesti viidentenä.

7Jou/12Off

Syväjäätynyt valmennus

TPS-ottelussa oli suorastaan yllättävää, että valmennus ylipäätään teki kesken ottelun pieniä muutoksia kokoonpanoon. Ainakin mikäli nämä eivät olleet pakon sanelemia. Muuten valmennus on ollut pitkin kautta yhtä jäässä kuin kenttäpelaajien niin sanottu yhteispelikin.

Ehkä Suikkasen tyyli on luottaa omaan juttuun, mutta kun 30 kierrosta sekavaa ja epätoivoista jääkiekkoa on takana, eivät joukkueen pelinaikaiset herättelyt aikalisillä ja ketjumuutoksilla voisi ainakaan tilannetta pahentaa. Kauppilan ketjulle vajaat 10 minuuttia, Saarenheimon vitjalle 20, loput siltä väliltä. Pelistä toiseen ja riippumatta siitä miten kulkee. Miikka Männikön positiivinen virekin on hukattu jarruketjuun Paakkolanvaaran laidalle.

Välillä näyttää siltä, että ketjulla Pärssinen-Kauppila-Pikkarainen olisi enemmänkin annettavaa kuin mitä tuolla peliajalla pääsevät näyttämään. Kauppila on mitättömästä roolistaan huolimatta jatkuvan kritiikin kohteena luultavasti plusmiinus-tilastonsa takia, mutta kiekollisena hän itse asiassa tekee toistuvasti joukkueen järkevimpiä ratkaisuja valiten täsmälleen oikein milloin on sopiva aika pelata laitureille pystyyn tai rauhoittaa alas puolustajille. Samoin levityssyötöt keskeltä laitoihin ovat hyvin rytmitettyjä, vaikka tarkkuudessa ja laadukkuudessa onkin koko joukkueen tavoin parannettavaa. Ratkaisut ovat kuitenkin peliä edistäviä ja turhat menetykset vähissä.

Seinä tulee vastaan hyökkäyskolmanneksella, jossa 38-vuotiaan sentterin panos alkaa ymmärrettävästi hiipumaan. Eikä Kauppilaa hyökkäysrooliin hankittukaan, vaan kokeneeksi ja monipuoliseksi vaihtoehdoksi duunariosastolle. Vastaavasti voi ihmetellä miksi valmennus roikuttaa koossa hyökkäysketjua, joka ei selvästikään toimi kunnolla kumpaankaan pelisuuntaan ja jolle ei uskalleta antaa juuri lainkaan vastuuta.

Monien valmentajien mukaan huono hyökkääminen johtaa huonoon puolustukseen ja tämän kolmikon yhteistuloksen näkee pakkaslukemista. Kauppila ei  ole mikään puolustusekspertti, suoraviivainen Pikkarainen puolestaan on jokseenkin välinpitämätön pelaaja ja Pärssisen sinkoilu viimeistään rikkoo kaiken johdonmukaisuuden. Ja vaikka syöttöpeli toimisikin, niin luisteluvoimassa kolmikko on yhteen niputettuna yksinkertaisesti liian voimaton.

Tuskin on sattumaa, että ketju Tavi-Immonen-Sopanen pelaa joukkueen eheintä viisikkopeliä viimevuotisilla pohjilla. Sopasen puolikuntoisuus vielä näkyy, mutta ketjun yhteinen sävel on eri tasolla muihin nähden. Ykkösketjukin on parhaimmillaan tehokas Smolenakin ja Jormakan yksilötaidoilla, mutta sentteri Saarenheimo ei ole lainkaan samalla sivulla laitureidensa kanssa. Etäisyydet venyvät tolkuttomiksi kun kaksi torpedoa pyyhältävät hyökkäyssuuntaan ja kolmas hyökkääjä huitelee missä sattuu.

Vastaavasti vastustajat murentavat Pelicansin korttitalon sen entisillä omilla lääkkeillään. Tiivis viisikko, ei turhia luopumisia kiekosta, helpot lyhytsyötöt lavasta lapaan, suorat hyökkäykset päättyvät laukaukseen ja sitä rataa. Pelicansin pelaajat taas eivät enimmäkseen osaa lukea milloin pitäisi hyökätä nopeasti ja milloin pitää kiekko omilla. Kun tähän kaikkeen lisätään vielä se, että enemmistö puolustajista ei ole samalla aaltopituudella hyökkäysketjujen kanssa, on tulos tämä. Ei ole toistuvia peliä edistäviä ratkaisuja, vaan korkeintaan parin pelaajan hetkittäisiä kombinaatioita. Yksittäisiä syöttöjä, yksinäisiä yrityksiä ilman kanssapelaajien kunnollista tukea vaihdosta toiseen.

Muiden viisikon pelaajien toiminta suhteessa tähän on täysin sattumanvaraista, vaikka sen pitäisi olla liigatasolla sovittua ja järjestelmällistä niin, että koko viisikon pelivalmius säilyy koko ajan. Ennen pitkää saumat repeävät liikaa ja omissa kolisee, ellei virhettä ehditä paikkaamaan pakkojäähyllä.

Valmennus huutelee milloin minkäkin asian perään, mutta mikä valmennuksella kestää saada hyökkäysketjut ja viisikot pelaamaan saman pelitavan mukaisesti? Miksi puolustajat roiskivat paineettomissa tilanteissa järjettömiä pystysyöttöjä umpikujiin? Miksi Saarenheimo ja Pärssinen pelaavat ketjuissaan täysin eri peliä kuin muut?

Pelicansin ongelma ei ole se, että luokattomia ja vääriä ratkaisuja tehdään liukuhihnalta. Ongelma on se, että Immosen ketjua lukuunottamatta joukkueella ei edes ole olemassa toimivaa yhteistä kaavaa, jonka puitteissa pelin todellista hallintaa ja positiivista kierrettä voitaisiin saada aikaan.

Toinen liigajoukkue saman puutteen kanssa on Ilves.

PS. Heitetäänpä vielä rakentavassa hengessä yhdet ketjut, jotka nekään tuskin voisivat tilannetta huonontaa.

Smolenak - Männikkö - Jormakka : Kaikki munat samaan koriin ja sentterin pelinopeus laitureiden tasolle.
Tavi - Immonen - Sopanen : Valmis kolmikko, lisää vastuuta ja ylivoimaan.
Ritamäki - Kauppila - Saarenheimo : Saarenheimo vähemmän haitaksi laidalla. Ritamäen energiaa tarvitaan.
Pöyhönen - Paakkolanvaara - Pikkarainen/Pärssinen : Jarru-/alivoimaketju.

5Jou/12Off

Kannattaako Minardiin enää panostaa?

Pelicansin umpisolmuun löytyy nyt neuvojia yhtä monta kuin kysyjiäkin. Vähitellen pitää kuitenkin jo kyseenalaistaa kannattaako umpisolmun aukaisemiseen enää satsata.

176:42. Siinä minuutit ja sekunnit Pelicansin viimeisimmästä hyväksytystä pelitilannemaalista. Ondrej Pavelecin siivittämänä oma häkki on saatu tilkittyä erinomaisesti, mutta samalla hyökkäyspeli on täysin sen varassa, pystyykö tutkapari Smolenak-Jormakka räpsäisemään ottelussa 0 vai 3 maalia kaksikon keskinäisillä oivalluksilla.

Ennen TPS-ottelua ero pudotuspeleihin on 13 pistettä. Viimeisten 30 ottelun aikana pitäisi eroa siis kuroa umpeen noin 0,5 pistettä ottelua kohden. Bluesin, Ässien ja HIFK:n pistetahtiin verrattuna tämä tarkoittaa kahden pisteen ryöstämistä peliä kohden - toisin sanoen kaksi kolmen pisteen voittoa kolmesta ottelusta. Koko loppukauden ajan.

Kolmen ottelun jaksoihin pilkottuna Pelicans on tähän huimaan vaatimukseen yltänyt tasan kerran syksyn aikana. Katastrofialun jälkeen reagoinnin ja vähittäisen nousun olisi jälkiviisaasti pitänyt alkaa jo marraskuun aikana, mielellään jo lokakuussa. Joulutauolla kurahousuja on enää turha ruveta pyyhkimään.

Mitä pudotuspelipaikka vaatisi? Smolenak pitäisi pystyä pitämään, samoin Pavelec tai Antti Niemi maalilla. NHL-tasoinen keskushyökkääjä on ollut tilauksessa koko ajan, myös Ryan Laschin paluuta huhuillaan. Nythän näitä voisi saada halvallakin, jos vain halutaan ottaa. Osa kun on valmiina jopa maksamaan omat vakuutusmaksunsa. Tosin NHL:n mahdollisesti kokonaan peruuntuessa voivat palkkatoiveetkin nousta.

Minkä verran panostuksesta puoli-utopistiseen tavoitteeseen kannattaa pulittaa? Sata tonnia lienee vielä siinä rajoilla, kaksi sataa jo sulaa hulluutta.

Valmentajakysymys on oma juttunsa. Kai Suikkanen päätyy viimeisten tietojen valossa ensi kaudeksi Turkuun nostamaan TPS suosta uudelleen. Onnittelut, näissä projekteissa Suikkanen on parhaimmillaan. Vastaavasti viimeiset kommentit kielivät leipiintymisestä ja kyllästymisestä Lahden Minardiin, jota mies itse on ollut kokoamassa ihan sieltä kesän testikilometreiltä ja tuulitunneleista lähtien. Uskooko enää itsekään kurssin kääntymiseen ja miten se edelleen vaikuttaa investointien järkevyyteen?

Kun eteenpäin pakko katsoa, kolkuttaa ovella myös jo Pelicansin ensi kausi. Jos vielä kiinnitetään liuta ison statuksen vahvistuksia, ollaan Suikkasen politiikan kanssa naimisissa pitkälle kevääseen. Nimimiehiin tukeutuva tähtivalmentaja on pahin käsijarru Pelicansin uuden joukkueen rakentamista ajatellen. Kun järjellä ajatellaan, pitäisi kevät pyhittää muutaman potentiaalisen pelaajan testaamiseen sekä uuden päävalmentajan kuvioiden sisäänajoon, mikäli tämä on vapailla markkinoilla.

Kyse on vain siitä, missä vaiheessa kautta ja millä piste-erolla Minardi on jäänyt kärjestä tarpeeksi monta kierrosta tähän ratkaisevaan päätökseen.

30Mar/12Off

Kyllä tälläkin top5:een pääsee, jopa ykköseksi

Mikäli vielä muutama viikko kynnetään, ei sen jälkeen ei tarvitse enää edes yrittää. Kai Suikkanen huuteli eilen Ilta-Sanomien haastattelussa, että "jos joku Jésus saa tämän joukkueen pelaamaan paremmin, niin kannattaa vaihtaa valmentajaa helvetin äkkiä."

Suikkanen onkin selvästi ääripäiden mies. Liigafinaalista huomiseen jumbofinaaliin. Pelicansin historian kaikkein loisteliaimmasta kaudesta kuraisimmaksi flopiksi. Tässä viisi kärsimysnäytelmää, joissa ei edes kahvia ja pullaa tarjoiltu väliajalla. Kausina 99-00, 04-05 ja 05-06 Pelicans jäi myös liigan häntäpäähän, mutta näillä kausilla odotukset ja pelaajamateriaali olivat myös vaatimattomampia.

[5] 2002-2003, sijoitus runkosarjassa: 12/13, suoria voittoja 13/56

Kauden hahmo: Jari Kauppila

Kari Elorannan luotsattua joukkueen sensaatiomaisesti 5. sijalle edellisenä keväänä ojensi Pelicans viestikapulan sinänsä linjakkaasti 2-valmentaja Petteri Hirvoselle. Tai ehkä muita vaihtoehtoja ei ollut ja toivottiin "Piriltä" tarttuneen jotain oppeja. Kahdesta kärkikentällisestä jäljelle jäivät vain Jan Latvala, Lasse Jämsen ja loukkaantumiskierteeseen ajautunut Joonas Jääskeläinen. 30 ensimmäisessä ottelussa Pelicans keräsi 18 pistettä ja loppu oli kosmetiikkaa. Vain vieläkin huonompi - yllätys yllätys - Ilves pelasti Pelicansin jäämällä jumboksi 7 pisteen erolla. Ykköstähdeksi ja kapteeniksi kotiutettiin Luulajasta Jari Kauppila, joka takoi 37 ottelussa tehot 9+20, kunnes myytiin IFK:hon rahan säästämiseksi, voittaen silti Pelicansin sisäisen pistepörssin. Kauppila ei pystynyt yksin hilaamaan kivirekeä tätä sijoitusta ylemmäs, minkä jälkeen hän on toiminut yleisenä sylkykuppina kiekkoväen keskuudessa. Syystä vai syyttä, se jääköön jokaisen harkittavaksi. Ilman Kauppilaa Pelicansin olisi todennäköisesti pudonnut Ilveksenkin taakse.

 

[4] 2009-2010, sijoitus runkosarjassa: 12/14, suoria voittoja 18/60

Kauden hahmo: Juhamatti Aaltonen

Keväällä 2009 Hannu Aravirta päätti kunniakkaan pestinsä Lahdessa kaksijakoisissa tunnelmissa. Tilalle löytyi Rauman Lukosta lähdettyään sapattivuoden pitänyt Mika Toivola, joka oli Jääkiekkolehden ennakon mukaan "iso arvoitus". Totta totisesti. Joukkue ei uusiutunut nimeksikään, kesän ainoana hankintana tullutta Tommi Paakkolanvaaraa aseteltiin toiveikkaasti ykkösketjun keskelle. Lähempänä kauden alkua Pelicansin haaviin ui vielä vonkale nimeltä Juhamatti Aaltonen, joka lopulta pelasti Toivolan ja koko kauden ylipäätään tykittämällä maalipörssin kärkeen. Vanha herra Jantunenkin taiteili vielä 37 pisteen verran, Toni Koivunen puolestaan korvattiin Markku "2 min koukkaaminen" Tähtisellä. Maalilla yleisöä viihdyttivät Tommi Nikkilä ynnä Mark Lamothe, puolustuksessa oikeutta jakoi Sami Helenius. Aaltonen piti yksin toiveita yllä, mutta 10. sija jäi Pelicansilta viiden pisteen päähän. No, tämähän ei ollut vielä Toivolan kokoama joukkue, ajateltiin...

 

[3] 2003-2004, sijoitus runkosarjassa: 13/13, suoria voittoja 7/56

Kauden hahmo: Shayne Toporowski

Valmentaja-Pettereiden Hirvosen ja Sihvosen toinen yritys. Valmistautumista sävytti taas iso vaihtuvuus: 13 pelaajaa lähti, 9 tuli. Joukkueen oli määrä olla nopea, fyysinen ja ilkeä, minkä johdosta pelaajalistasta löytyivät mm. Toni Mäkiaho, Olli Julkunen, lupaava ruotsalainen Daniel Widing, iso tshekkipuolustaja Radek Philipp ja sotureiden soturi Santeri Heiskanen. Kermana kerman päällä vielä 98-kiloinen kanadalainen metsuri Shayne Toporowski, joka hankittiin Pelicansin silloisella ennätyssummalla noin miljoonalla mummon markalla ja saapui Lahteen häämatkalta rapakunnossa, kärsien runkosarjan alussa vielä vanhaa pelikieltoakin. "Topolle" annettiin 27 peliä, häneltä saatiin tehot 3+6, goodbye. Kelpasi vielä Ilvekseen. Kauppila oli jälleen yksinäinen tähti, kunnes myytiin 45 ottelun (13+15) jälkeen Leksandiin. Tällä kertaa Pelicans haukkasi 30 ensimmäisessä ottelussa enää 16 pistettä ja keväällä kaikki loputkin kaupaksi menevät myytiin. Hirvonenkin sai jossain vaiheessa potkut ja urheiluanalyytikko Sihvonen pääsi maistamaan päävalmentajuutta SM-liigassa. Jumbosija 9 pisteen erolla SaiPaan.


[2] 2010-2011
, sijoitus runkosarjassa: 14/14, suoria voittoja 17/60

Kauden hahmo: Mike York

Nyt Ässien nykyinen urheilujohtaja Toivola pääsi näyttämään kykynsä itse kokoamansa joukkueen kanssa. Lupaava Niko Hovinen oli jo noussut ykkösmaalivahdin tontille, puolustuksen isäntinä toimivat Jan Latvala ja Jyri Marttinen. Isoimmat satsaukset tehtiin kuitenkin hyökkäykseen, johon marssitettiin NHL-statuksen Dwight Helminen, vanhat tutut Matias Loppi ja Jakub Sindel, Mestis-tykki Lou Dickenson sekä kruunuksi kahden sadan tonnin mies Mike York, jolla oli yksi terve polvi ja pelireissuilla paluumatkoilla punaviiniä limupullossa palautusjuomana. Joukkueen piti kuitenkin olla nopea, suoraviivainen ja fyysinen. Kuulostaako tutulta? Itse asiassa joukkue oli niin suoraviivainen, että kiekon funktio oli ainoastaan rännittäminen, jotta päästäisiin taklaamaan ylikovia atleettitaklauksia Antti Tyrväisen johdolla. Lokakuun kuuden voitottoman ottelun putken päättyessä tyylipuhtaaseen 5-0 -selkäsaunaan Kuopiossa koko Lahti ymmärsi, että epätoivola saa riittää ja Toivola potkittiin ulos. Kovien satsausten ja ison budjetin kausi huipentui karsintoihin Sportia vastaan, joissa York syttyi ilmiömäiseen vireeseen...

 

[1] 2012-2013, sijoitus runkosarjassa: ?, suoria voittoja 6/27

Kauden hahmo: Lee Goren

Edelliskevään hopeahuumassa koko kaupungin hyperventiloimaan saaneen Kai "Yli-ihminen" Suikkasen näkemyksen mukaisesti joukkueeseen hankittiin kokoa ja näköä ennen kaikkea Danny Richmondin, Ryan O'Marran, Oskari Korpikarin sekä Lee Gorenin muodossa. Telaketjun muina lenkkeinä vanhat tutut Smolenak & Pikkarainen. Pelityyliäkin hiottiin suoraviivaisemmaksi, nyt ei enää palauteltaisi kiekkoa keskialueelta oman maalin taakse, vaan joukkueella oli 95-prosenttisesti yksi suunta: ylöspäin. Pelaajahankinnoista Gorenin piti olla se varma kortti, olihan hän tehnyt piste per peli -tahtia aina ja joka paikassa. Kuten teki nytkin, mutta jalkanopeus osoittautui liian hitaaksi palkkapussiin nähden. Gorenin korvasi Tapparassa ilman peliaikaa jäänyt Miikka Männikkö. Se, kuka joukkuetta valmensi kauden lopussa, on vielä arvoitus. Samoin sarjasijoitus ja viimeisessä oljenkorressa roikkuva playoff-sijoitus.

Melko varmaa kuitenkin on se, että kaikkien näiden vuosien jälkeen käsissä on kallein ja raskain mahalasku. Vain yksi asia on muuttunut: enää liigakiekkoilu Lahdessa ei ole koko ajan hiuskarvan varassa. Toiseksi sen on uudesta aallonpohjasta huolimatta saavuttanut jopa jonkinlaista itseluottamusta, voittamisen kulttuuria. Ja sen suhteen suurimmilla kirjaimilla kirjoitetaan yksi nimi: Kai Suikkanen. Kävi miten kävi.

Eteenpäin selviytymisen lisäksi vain voittamisella ja menestymisellä on merkitystä.

PS. Yhteistä näille kauden hahmoille on pelipaikka hyökkääjänä ja rightin maila. Miettikää sitä, tai olkaa miettimättä.

21Mar/12Off

Pelicans, altius, fortius – ja kuinka vuotava laiva rakennettiin

Oheinen pelaajakartta osoittaa karulla tavalla Pelicansin onnistumisen ja epäonnistumisen joukkueen kokoamisessa. Hyökkäyksessä pelaajien optimaaliset pelipaikat painottuvat alimpiin ketjuihin, kun taas avainroolit ovat pitkälti täyttämättä. Paikkomies Miikka Männikkökin on lähtökohtaisesti kakkos-kolmosketjun tasoa. Puolustuksessa on onnistuttu hieman paremmin, mutta loukkaantumiset ovat verottaneet pahasti.


Useimmiten floppipelaajista "kaakatettaessa" unohdetaan, että huonosti pelaava joukkue tekee myös yksilönsä näyttämään todellista tasoaan huonommilta - ja päinvastoin. Timo Pärssisen, Pekka Saarenheimon ja Oskari Korpikarin kaltaiset pettymykset olisivat todennäköisesti olleet hopearyhmässä oikein roolitettuina ja huippupelaajien rinnalla loistohankintoja, kun taas esimerkiksi Arttu Luttinen tai Max Wärn voisivat yhtä hyvin olla nykyryhmässä saamattomia nahjuksia, jopa Ryan Lasch korkeintaan 30-40 pisteen himmeä tähti. Mutta samaan hengenvetoon tässä tiivistyykin tämän syksyn Pelicansin ongelma. Joukkue on täynnä hyökkäysketjujen kolmansia hyökkääjiä ja pakkiparin toisia pakkeja. Yksikkönsä johtajat ja muita perässään vetävät liiderit ovat aivan liian harvassa.

Edelleen joukkueessa on myös liikaa pelaajia, joiden ominaisuudet eivät sovellu Kai Suikkasen oletettavasti tavoittelemaan pelitapaan. Finaaleissa JYP oli suoraviivaisempi, vahvempi ja ilkeämpi. Haksahtiko tähtivalmentaja yksioikoisesti vahvistamaan näitä osa-alueita unohtaen samalla koko pelisysteeminsä perustan, eli lähes ylivertaisen pelinopeuden? Suikkanen uhraa kaiken mahdollisen voittamisen eteen ja tähtää ainoastaan voittamiseen, miestä on siitä vaikea syyttääkään aiemmilla näytöillä.

Materiaali itsessään ei kuitenkaan ole niin huono kuin sarjataulukko näyttää - tässä osatekijöinä ovat myös loukkaantumiset ja työsulun muuttamat voimasuhteet - mutta sen kyky toteuttaa pelitapaa ja valmennuksen kyky repiä potentiaalia irti ovat kohdanneet korkeintaan välttävästi.

Pelicans kurkotti korkeammalle ja voimakkaammaksi, mutta unohti SM-liigassa ja modernissa jääkiekossa tärkeimmän, eli nopeuden.

Toisaalta Pelicans on myös valitsemansa tien uhri. Kaikki toissa keväästä viime kevääseen oli kolmea voittoa vaille täydellistä, täysin poikkeuksellista glooriaa. Markkinoilta kaapattu valmentaja tiesi, osasi ja vaati, niin pelillisesti kuin taloudellisesti. Juniorien kehittäminen ynnä muut pitkäjänteiset strategiat taklattiin kumoon - ja projekti osui napakympin reunaan. Nyt joukkue on yhä kallis ja kokenut, mutta liian ratkaisevilta osin taantuva ja kykenemätön suurvoittoja ratkaisemaan edes optimitilanteessa. Sellainen, jonka kokoamisessa on tuudittauduttu siihen, että sinne päin räiskimällä osutaan jälleen kokonaisuutena keskelle taulua. Ennen kautta hankituista pelaajista vain ennestään tunnetut Radek Smolenak ja varauksin Lee Goren ovat olleet liidereitä.

Heistäkin Gorenin jalkanopeuden kanssa tehtiin paha arviointivirhe. Hyökkäyksessä voi olla yksi-kaksi liikerajoitteista pelaajaa heikentämättä ratkaisevat kokonaisuutta, mutta oheisessa kartassa sellaisia voi laskea jopa 6-8. Pekka Jormakan kaltaiset dynaamiset luistelijat ovat liian harvassa.

Ja edelleen dominoidakseen otteluita mestarin lailla hyökkäyksessä liikkeen pitäisi myös yhdistyä kiekolliseen taitoon. Siinä suhteessa Smolenak ja Jormakka ovat kokonaisvaltaisimpina pelaajina yksin Pelicansin kahdessa kärkiketjussa, lähimpinä haastajinaan sairastuvalta palaileva Vili Sopanen sekä lähtökohtaisestikin kolmosketjun tasoa olevat Saarenheimo ja Jarkko Immonen.

Hetkellisen menestyskauden jälkeinen vitsaus siis seuraa Pelicansia edelleen. Syksyn 2012 on oltava tällä saralla vihonviimeinen opetus. Se on myös näyttänyt, ettei edes Kai Suikkanen ole yli-ihminen, vaan tavallinen kuolevainen. Mahtava lyhyemmän pätkän projektivalmentaja ja voittaja kiireestä kantapäähän, mutta pidemmällä aikavälillä ehkä enemmän rikkova kuin rakentava. Puhutaan mitä puhutaan, mutta vastuu tämän syksyn flopista, siinä missä yltäkylläinen glooria hopeakaudesta, on ennen kaikkea Suikkasen. Ei Ilkka Kaarnan, eikä minimaalisesti joukkueen kokoamiseen vaikuttaneen Mika Saarisen, vaan päävalmentajan, joka on viimeisen siunauksensa joka ainoalle pelaajahankinnalle antanut.

Loppujen lopuksi kyse on vain huonosti tehdystä duunista, sattumista ja ripauksesta epäonnea. Sellaista tämä business joskus on. Tärkeintä on oppia virheistä ja tehdä taustatyöt aina vain paremmin. Tulevaisuuden kannalta Pelicansin pitäisi päästä eroon tempoilusta pelaajapolitiikassaan. Päävastustajien riveissä peliä tahdittavat Sakari Salmisen, Justin Azevedon ja Stephen Dixonin kaltaiset pelaajat, joiden ominaisuuksina korostuvat kaikki muu paitsi koko ja fyysinen voima. Iältäänkin nämä herrat pelaavat vielä kehitysvuosiaan.

Silti heidänkin johdollaan finaaleihin pääsy on monen sattuman summa, vaikka 99% asioista osuisikin aivan napakympin lähelle. Se antaa perspektiiviä kuinka iso saavutus Pelicansin hopea oli.

Sellaista tämä business vain on.

19Mar/12Off

Joukkue joka pelkäsi kiekkoa

Ei tullut "kiukkutasuria" Tapparan vieraana lauantaina. Ei tullut koko viikolta yhtään pistettä päävastustajia vastaan, eikä niitä tällä pelillä ansaitakaan. Maanantaina sentään tuli Miikka Männikkö.

Perjantaina Lukkoa vastaan koetun 6-2 -selkäsaunan jälkeen ennakoin kahta vaihtoehtoa Tapparaa vastaan: sisuuntuneen joukkueen kiukkutasurilla edes piste Lahteen tai vähintään kolmen maalin tappio. Selkäranka taipui ja napsahti jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Maanantain aamujäällä mukana viiletti jälleen yksi uusi pelaaja. Miikka Männikkö käväisi Pelicansin testissä ensimmäisen kerran jo 2000-luvun alussa saamatta kuitenkaan sopimusta. Viime kaudella Tapparan varakapteenina 27 pinnaa, tänä syksynä sukset ristiin Jukka Rautakorven kanssa ja Lahteen hakemaan uutta kevättä. Pari tuntia sopimusuutisen jälkeen hankinta on ehditty jo teilaamaan foorumeilla, mutta tosiasiassa Männikkö on enemmän Pelicansin näköinen hankinta kuin 90% muista pelaajista. Luistelua, tempoa, riittävästi käsiä, jopa maalintekouhkaa. SM-liigan keskivertojoukkueissa 7 hyvää kautta putkeen. Siis pelaaja, jolla on ylipäätään eväitä toteuttaa sitä jääkiekkoa, jota Kai Suikkanen oletettavasti yrittää peluuttaa. Männikkö ei yksin muuta uppoavan laivan kurssia, mutta on pieni heilautus oikeaan suuntaan.

Yksi pelaaja ei muutenkaan nosta tämän päivän Pelicansia ryysyistä rikkauksiin. Joukkue harjoitteli tänään pitkään ja hartaasti pelin avaamista 5vs5-harjoituksessa. Yhä ja edelleen kaikki riippuu siitä, mitä Pelicans tekee kiekon saadessaan. Kyetäänkö antamaan helppo ja onnistunut syöttö, vai epäonnistutaanko liian vaikeassa yrityksessä? Miten reagoidaan eri tilanteissa, nopeasti pystyyn vai rauhoitus alaspäin? Tämä kaava Pelicansilla on ollut täysin hakoteillä koko kauden.

Viikko sitten KalPa hetkittäin leikitteli Pelicansin kanssa, vaikka olikin ajoittain vaikeuksissa kovan karvauksen alla. Kuopiolaiset lähtivät parhaimmillaan omasta päädystä yhdellä helpolla syötöllä, vauhdilla yli keskialueen ja päättäen hyökkäyksen laukaukseen. Toisin sanoen KalPa syötti Pelicansille sen entisiä omia lääkkeitään. Myös Lukko ja Tappara vyöryttivät hyökkäyksiään aivan eri tavalla kuin lahtelaiset. Samalla taas turkoosipaidat suoltavat järjettömiä kiekollisia ratkaisuja liukuhihnalta; kuskataan yksin, hyökätään yhdellä-kahdella hyökkääjällä kolmea-neljää vastustajaa vastaan, syöttöpaikkojen tarjonta on luokatonta, etäisyydet venyvät ja ratkaisut ajautuvat sumppuun viimeistään vastustajan siniviivalla.

Ei ihme, jos herkkyys ja rentous puuttuu maalipaikassa, kun sellaisen luomiseen on ensin karvattu ja urakoitu kulmissa puoli minuuttia. Edellinen vaihto on todennäköisesti kärvistelty liki kokonaan ilman kiekkoa vastustajan hallitessa tapahtumia. Koko ajan askeleen jäljessä.

On ensinnäkin täyttä hölynpölyä toivoa ylivoimatehoja, kun pelaajille ei missään vaiheessa pääse muodostumaan itseluottamusta kiekolliseen peliin. Kiekko yksinkertaisesti polttaa lavassa ja ajaudutaan epätoivoisiin ratkaisuihin. Helpon viisimetrisen syötön sijaan pakotetaan vaikea 15-metrinen. Kun vastaanottajan pitäisi olla vauhdissa, onkin seisovilla jaloilla. Kun pitäisi hyökätä yhdessä täydellä viisikolla, onkin yksi tai kaksi miestä vasta hyppäämässä vaihdosta kaukaloon. Kaiken tämän seurauksena on karmea määrä kiekonmenetyksiä sekä se tosiseikka, että Pelicans ja Ilves ovat juuri nyt sarjan kädettömimmät hyökkäyspelijoukkueet.

Moni kavahtaa pelikirja-terminologiaa, mutta peliväline nyt vain on vallan väline, tässäkin pallopelissä. Nyt vastustajat pitävät valtaa ja Pelicans vikisee. Maalipaikat ja maalit eivät synny taianomaisesti itsestään työnteolla, yrittämisellä, eikä edes sillä maankuululla liikeellä. Ei, vaan kiekon kanssa pitäisi myös uskaltaa ja osata tehdä peliä edistäviä asioita.

Myös pudotuspeleistä on turha haaveilla, ellei päästä pelin sisällä takaisin kuskin paikalle. Muuten kyseessä on vain viivytystaistelu niskalaukasta odotellessa.