21Tou/14Off

Smolenakin TPS-siirto oli kylmää matematiikkaa

Smolenak21052014

Turun Palloseura pääsi maanantaina hehkuttamaan "huimaa hankintaansa" Radek Smolenakia. Aiemmin Lahti-rakkauttaan todistelleen "Raikun" loikkaus kilpailijan leiriin tuntui olevan monelle kova pala purtavaksi.

Pelihousuja tästä voisi repiä enemmänkin, mikäli uskoisi kaiken mitä puhutaan. Onhan Radek Smolenakin suhtautuminen Pelicansiin ja Lahteen ollut poikkeuksellisen lämminhenkistä. Ei taidettu kuulla legendaarista "Suomessa pelaan vain Pelicansissa" -lausetta, mutta melkein kaikki muut kyllä.

Paras tapa suodattaa lausuntoja onkin olla uskomatta mitään seurajohtajien puheista ja suhtautua suurella varauksella pelaajien kommentteihin. Jäljelle jäävästä viidestä prosentista poimitaan sitten talteen ne aidosti merkitykselliset murut.

Eräs nettikommentoija innostui tuohduksissaan toivomaan pahaa Smolenakin tulevalle kaudelle. Se oli yliampuvaa. Toivottavasti ei onnistu leipätyössään maalinteossa Pelicansia vastaan, mutta pahaa ei sentään pidä toivoa pelaajalle, jolta Pelicans on jo saanut monin verroin enemmän kuin mitä sopi odottaa. Nimittäin mahtavat peliesitykset ja käytännössä kaksi comebackia sen alkuperäisen hopeakevään jälkeen.

Pelicansin osalta voidaan tietenkin kysyä, että menikö vonkale ohi haavista. Mokasiko Pelicans? Ensimmäinen asia on raha, jota TPS todennäköisesti tarjosi rutkasti saadakseen pelaajan ilman KHL-optiota.

Mihin tahansa liigaseuraan Smolenak toisi kuitenkin kaivattua kärkipään ratkaisuvoimaa, niin myös Pelicansiin. Moni ottaisi Smolenakin ennen Jordan Smothermania, mutta toinen sopimus oli jo tehtynä ja toinen ei. Toisaalta Pelicansin hyökkäykseen haettaneen ensisijaisesti oikean laidan monipuolista tehomiestä sekä hyökkäyssuuntaan riittävän hyvin pelaavaa keskushyökkääjää. Näiden edeltä kalliin Smolenakin kiinnittäminen vasemman laidan telaketjuksi olisi sekoittanut kokonaisuuden rakentamista.

Sivuuttaminen oli siten tietyllä tapaa linjakas päätös, mikäli tarjous Pelicansin pöydällä ylipäätään kävi. Tärkeän osa-alueen jätti-investointi olisi syönyt liiaksi vieläkin tärkeämmiltä sektoreilta. Tarjolla olleiden nimilista ei kuitenkaan enää syksyllä lämmitä, vaan nyt Pelicansin on  löydettävä ne todelliset tekijämiehet näihin toisiin ruutuihin. Tärkeimmät hankinnat ovat yhä tekemättä.

Kiekkokaupungilla lienee yhä erityinen paikka Smolenakin ajatuksissa, mutta tällä ei ole mitään velvollisuutta palata Pelicansiin ammattiaan harjoittamaan. Niitä siteitä ei ollut Juhamatti Aaltosella, eikä ole myöskään Ryan Laschilla. Sitä suuremmalla syyllä on arvostettava oman kylän poikia ja heistäkin erityisesti niitä, jotka ovat aikoinaan maailmalta palanneet.

PS. Smolenakin viimeksi Lahdesta lähtiessä tätä haukuttiin - luonnolliseen suomalaiseen tapaan - heikosta puolustuspelaamisesta. Joidenkin arvioiden mukaan Smolenakin kentälläolo aiheutti enemmän maaleja omiin kuin vastustajan päähän. Nyt vältyttiin tältäkin "vitsaukselta". Lisätietoja maalintekijöiden merkityksestä voi kysyä vaikka Erkka Westerlundilta.

 

Edellinen kirjoitus >> Kiekkokansan ylilyöntiä odotellessa

30Mar/12Off

Kyllä tälläkin top5:een pääsee, jopa ykköseksi

Mikäli vielä muutama viikko kynnetään, ei sen jälkeen ei tarvitse enää edes yrittää. Kai Suikkanen huuteli eilen Ilta-Sanomien haastattelussa, että "jos joku Jésus saa tämän joukkueen pelaamaan paremmin, niin kannattaa vaihtaa valmentajaa helvetin äkkiä."

Suikkanen onkin selvästi ääripäiden mies. Liigafinaalista huomiseen jumbofinaaliin. Pelicansin historian kaikkein loisteliaimmasta kaudesta kuraisimmaksi flopiksi. Tässä viisi kärsimysnäytelmää, joissa ei edes kahvia ja pullaa tarjoiltu väliajalla. Kausina 99-00, 04-05 ja 05-06 Pelicans jäi myös liigan häntäpäähän, mutta näillä kausilla odotukset ja pelaajamateriaali olivat myös vaatimattomampia.

[5] 2002-2003, sijoitus runkosarjassa: 12/13, suoria voittoja 13/56

Kauden hahmo: Jari Kauppila

Kari Elorannan luotsattua joukkueen sensaatiomaisesti 5. sijalle edellisenä keväänä ojensi Pelicans viestikapulan sinänsä linjakkaasti 2-valmentaja Petteri Hirvoselle. Tai ehkä muita vaihtoehtoja ei ollut ja toivottiin "Piriltä" tarttuneen jotain oppeja. Kahdesta kärkikentällisestä jäljelle jäivät vain Jan Latvala, Lasse Jämsen ja loukkaantumiskierteeseen ajautunut Joonas Jääskeläinen. 30 ensimmäisessä ottelussa Pelicans keräsi 18 pistettä ja loppu oli kosmetiikkaa. Vain vieläkin huonompi - yllätys yllätys - Ilves pelasti Pelicansin jäämällä jumboksi 7 pisteen erolla. Ykköstähdeksi ja kapteeniksi kotiutettiin Luulajasta Jari Kauppila, joka takoi 37 ottelussa tehot 9+20, kunnes myytiin IFK:hon rahan säästämiseksi, voittaen silti Pelicansin sisäisen pistepörssin. Kauppila ei pystynyt yksin hilaamaan kivirekeä tätä sijoitusta ylemmäs, minkä jälkeen hän on toiminut yleisenä sylkykuppina kiekkoväen keskuudessa. Syystä vai syyttä, se jääköön jokaisen harkittavaksi. Ilman Kauppilaa Pelicansin olisi todennäköisesti pudonnut Ilveksenkin taakse.

 

[4] 2009-2010, sijoitus runkosarjassa: 12/14, suoria voittoja 18/60

Kauden hahmo: Juhamatti Aaltonen

Keväällä 2009 Hannu Aravirta päätti kunniakkaan pestinsä Lahdessa kaksijakoisissa tunnelmissa. Tilalle löytyi Rauman Lukosta lähdettyään sapattivuoden pitänyt Mika Toivola, joka oli Jääkiekkolehden ennakon mukaan "iso arvoitus". Totta totisesti. Joukkue ei uusiutunut nimeksikään, kesän ainoana hankintana tullutta Tommi Paakkolanvaaraa aseteltiin toiveikkaasti ykkösketjun keskelle. Lähempänä kauden alkua Pelicansin haaviin ui vielä vonkale nimeltä Juhamatti Aaltonen, joka lopulta pelasti Toivolan ja koko kauden ylipäätään tykittämällä maalipörssin kärkeen. Vanha herra Jantunenkin taiteili vielä 37 pisteen verran, Toni Koivunen puolestaan korvattiin Markku "2 min koukkaaminen" Tähtisellä. Maalilla yleisöä viihdyttivät Tommi Nikkilä ynnä Mark Lamothe, puolustuksessa oikeutta jakoi Sami Helenius. Aaltonen piti yksin toiveita yllä, mutta 10. sija jäi Pelicansilta viiden pisteen päähän. No, tämähän ei ollut vielä Toivolan kokoama joukkue, ajateltiin...

 

[3] 2003-2004, sijoitus runkosarjassa: 13/13, suoria voittoja 7/56

Kauden hahmo: Shayne Toporowski

Valmentaja-Pettereiden Hirvosen ja Sihvosen toinen yritys. Valmistautumista sävytti taas iso vaihtuvuus: 13 pelaajaa lähti, 9 tuli. Joukkueen oli määrä olla nopea, fyysinen ja ilkeä, minkä johdosta pelaajalistasta löytyivät mm. Toni Mäkiaho, Olli Julkunen, lupaava ruotsalainen Daniel Widing, iso tshekkipuolustaja Radek Philipp ja sotureiden soturi Santeri Heiskanen. Kermana kerman päällä vielä 98-kiloinen kanadalainen metsuri Shayne Toporowski, joka hankittiin Pelicansin silloisella ennätyssummalla noin miljoonalla mummon markalla ja saapui Lahteen häämatkalta rapakunnossa, kärsien runkosarjan alussa vielä vanhaa pelikieltoakin. "Topolle" annettiin 27 peliä, häneltä saatiin tehot 3+6, goodbye. Kelpasi vielä Ilvekseen. Kauppila oli jälleen yksinäinen tähti, kunnes myytiin 45 ottelun (13+15) jälkeen Leksandiin. Tällä kertaa Pelicans haukkasi 30 ensimmäisessä ottelussa enää 16 pistettä ja keväällä kaikki loputkin kaupaksi menevät myytiin. Hirvonenkin sai jossain vaiheessa potkut ja urheiluanalyytikko Sihvonen pääsi maistamaan päävalmentajuutta SM-liigassa. Jumbosija 9 pisteen erolla SaiPaan.


[2] 2010-2011
, sijoitus runkosarjassa: 14/14, suoria voittoja 17/60

Kauden hahmo: Mike York

Nyt Ässien nykyinen urheilujohtaja Toivola pääsi näyttämään kykynsä itse kokoamansa joukkueen kanssa. Lupaava Niko Hovinen oli jo noussut ykkösmaalivahdin tontille, puolustuksen isäntinä toimivat Jan Latvala ja Jyri Marttinen. Isoimmat satsaukset tehtiin kuitenkin hyökkäykseen, johon marssitettiin NHL-statuksen Dwight Helminen, vanhat tutut Matias Loppi ja Jakub Sindel, Mestis-tykki Lou Dickenson sekä kruunuksi kahden sadan tonnin mies Mike York, jolla oli yksi terve polvi ja pelireissuilla paluumatkoilla punaviiniä limupullossa palautusjuomana. Joukkueen piti kuitenkin olla nopea, suoraviivainen ja fyysinen. Kuulostaako tutulta? Itse asiassa joukkue oli niin suoraviivainen, että kiekon funktio oli ainoastaan rännittäminen, jotta päästäisiin taklaamaan ylikovia atleettitaklauksia Antti Tyrväisen johdolla. Lokakuun kuuden voitottoman ottelun putken päättyessä tyylipuhtaaseen 5-0 -selkäsaunaan Kuopiossa koko Lahti ymmärsi, että epätoivola saa riittää ja Toivola potkittiin ulos. Kovien satsausten ja ison budjetin kausi huipentui karsintoihin Sportia vastaan, joissa York syttyi ilmiömäiseen vireeseen...

 

[1] 2012-2013, sijoitus runkosarjassa: ?, suoria voittoja 6/27

Kauden hahmo: Lee Goren

Edelliskevään hopeahuumassa koko kaupungin hyperventiloimaan saaneen Kai "Yli-ihminen" Suikkasen näkemyksen mukaisesti joukkueeseen hankittiin kokoa ja näköä ennen kaikkea Danny Richmondin, Ryan O'Marran, Oskari Korpikarin sekä Lee Gorenin muodossa. Telaketjun muina lenkkeinä vanhat tutut Smolenak & Pikkarainen. Pelityyliäkin hiottiin suoraviivaisemmaksi, nyt ei enää palauteltaisi kiekkoa keskialueelta oman maalin taakse, vaan joukkueella oli 95-prosenttisesti yksi suunta: ylöspäin. Pelaajahankinnoista Gorenin piti olla se varma kortti, olihan hän tehnyt piste per peli -tahtia aina ja joka paikassa. Kuten teki nytkin, mutta jalkanopeus osoittautui liian hitaaksi palkkapussiin nähden. Gorenin korvasi Tapparassa ilman peliaikaa jäänyt Miikka Männikkö. Se, kuka joukkuetta valmensi kauden lopussa, on vielä arvoitus. Samoin sarjasijoitus ja viimeisessä oljenkorressa roikkuva playoff-sijoitus.

Melko varmaa kuitenkin on se, että kaikkien näiden vuosien jälkeen käsissä on kallein ja raskain mahalasku. Vain yksi asia on muuttunut: enää liigakiekkoilu Lahdessa ei ole koko ajan hiuskarvan varassa. Toiseksi sen on uudesta aallonpohjasta huolimatta saavuttanut jopa jonkinlaista itseluottamusta, voittamisen kulttuuria. Ja sen suhteen suurimmilla kirjaimilla kirjoitetaan yksi nimi: Kai Suikkanen. Kävi miten kävi.

Eteenpäin selviytymisen lisäksi vain voittamisella ja menestymisellä on merkitystä.

PS. Yhteistä näille kauden hahmoille on pelipaikka hyökkääjänä ja rightin maila. Miettikää sitä, tai olkaa miettimättä.

17Mar/11Off

Maajoukkuetauon jälkihöyryt

25 minuuttia ei riitä voittoon. Suikkanen avautui tuomareista. Huumoria Laschin tapaan. Hodgman ja Aaltonen jäässä.

Tiistaina Espoossa oli kivaa nähdä, että Pelicansin kuuluisa Oma Peli ei ole kadonnut mihinkään. Se on iskostettu pelaajiston selkärankaan ja latu on pienen tauonkin jälkeen auki voittokulun jatkumiselle. Siispä Pelicans riepotteli Bluesia ensimmäisessä erässä miten tahtoi, saaden kotijoukkueen näyttämään enemmän harrastesarjan höntsäporukalta kuin liigapeliin tulleelta ammattilaisjoukkueelta. Kotiyleisön äänekkäiden asiantuntijoidenkin mukaan sellainen 0-3 olisi ollut ansaittu tilanne ensimmäisellä erätauolla. Ei tosin sillä viimeistelyllä; maalipaikkojahan Pelicans vyörytti oikeastaan jokaisesta hyökkäyksestä. Niin ja sitten oli ne tolpat.

Kiva loppui noin ajassa 20:01. Pari koukkujäähyä alkuun ja Blues olikin jo niskan päällä, kun ei enää epäröinyt ja tusannut kiekon kanssa (valmentajan työkalupakki, kategoria: herättelypuheet, osa 79). Espoolaiset alkoivat myös silleen ikävästi tulemaan iholle ja ärsyttävästi tökkimään, mihin Pelicansin isot pojat Järvinen ja Marttinen ihmeen helposti lähtivät mukaan. Taisi Hodgmaninkin keskittymisestä siivu mennä taas pään aukomiseen siinä samalla. Onhan Jari Sailio kieltämättä yksi liigan ärsyttävimmistä rotista ja Kousan telominen on muistissa, mutta ihmeen helposti Pelicans lähti hässäköihin mukaan. Onko ylipäätään Järvisen ja Marttisen homma olla aina torikokouksissa mukana, vai olisiko yhdelle Sihvoselle sittenkin käyttöä?

No, joka tapauksessa Blues hoiti homman kotiin. Pisteeksi iin päälle Wärn-Immonen-kaksikon haahuilu Miettisen harhautukseen Bluesin ensimmäisessä maalissa, eivätkä Brocklehurst tai puolustava sentteri Paakkolanvaarakaan viitsineet seurata miehiään aivan loppuun asti ja taas päästeltiin koiria ulos.

Samalla nähtiin miten Niko Hovisen taakse on maalit tehtävä: kaikissa neljässä maalissa Hovinen oli joko sivuttaisliikkeessä tai muuten huonosti valmiina kiekkoa torjumaan. Talajan maali nyt oli kaikin puolin käsittämätön kohellus ja jossain määrin torjuttavissa. Vertailun vuoksi vastapäädyn Koivisto oli jokaisessa Pelicansin maalissa hyvässä torjuntavalmiudessa ja vedot tulivat suoraan edestä ilman pahempaa maskia.

Kaiken kaikkiaan äärimmäisen rasittava matsi, josta olisi selkeästi pitänyt ottaa 3 pinnaa. Joukkueen yleistaso sentään näkyi siinä, että Pelsu pelasi ainoastaan 20 minuuttia alusta ja muutaman lopusta, silti voitosta taisteltiin viimeiselle minuutille asti. Uutta putkeen vaan.

Maininta illan jäätävimmästä suorituksesta menee Jan Latvalan taidenäytökselle (ottelukooste ajassa 02:30) hyökkäyssiniviivalla, jossa kehäkettu juoksutti alimpana miehenä nöösipoika Tomi Sallista hiemen ennen kuin tinttasi 4-3-kavennuksen. Ei heikkohermoisille, ei puukäsille eikä varsinkaan isoille ja kankeille puolustajille. Ja heti perään täydellinen seinäsyötön haku Koskirannan kautta ja onetimerilla laatta ohi Koiviston. Tallentakaa nyt junnupakit niihin älypuhelimiinne tuo pätkä.

Tuomaritoiminta puhutti myös - kumpikaan päävalmentaja ei pahemmin digannut Salonen-Keränen-kaksikon vislauksista. Tosin erikoisia tuomioita ja tuomiotta jättämisiä nähtiin molemmin puolin, eikä Pelicansin tappio missään nimessä tuomareista johtunut. Päinvastoin hyödyttiin Ilvosen aiheettoman jäähyn ylivoimalla Luttisen maalissa. Mutta kun Suikkanen sanoo, niin sen on oltava aiheellista, sillä Suikkanen ei ole ihminen joka tekee virheitä. Ja onhan se hyvä harjoitella mediapeliäkin kevättä varten.

Maajoukkuetauot eivät ole entisellään, kun (ex-)pelikaaneja huitelee edustustehtävissä pitkin Eurooppaa. Ennen oltiin ylpeitä jos saatiin edes yksi joskus Pelicansia edustanut pelaaja kolmeksi otteluksi Leijona-paitaan kauden aikana, nyt "meiän miehet" ratkovat turnauksia USA:n joukkuetta myöten. Ryan Lasch keräsi Saksan turnauksen kolmessa matsissa 1+1 ja kehut kaupan päälle. Jo ensimmäisessä ottelussa Slovakiaa vastaan maalinteko oli lähellä, mutta kiekko pomppasi lavan yli juuri kun Lascher oli lakaisemassa sitä puolityhjään maaliin. Kommenteistaan päätellen upea kokemus miehelle, harmi vaan että Lasch olisi voinut olla tiistaina se ratkaiseva palanen Bluesin kaadossa.

Ainakin Laschilta olisi saatu ratkaisuvoimaa joka illan kultakypärältä Justin Hodgmanilta puuttui täysin. Viimeisten 7 ottelun 0+1 on surkea saldo Hodgmanilta ja sitä eivät ajoittaiset komeat vievit pelasta, varsinkin kun sooloilut rikkovat kentällisen yhteispeliä ja laajat kaartelut ovat myrkkyä puolustuspäässä. Kanukilla on erinomainen rannelaukaus ja arsenaalia harhauttaa maalivahteja, mutta tiistaina siirteli hyvistä paikoista vastuuta ja harvat omat yritykset olivat löysiä. Keskialueen kikat eivät riitä mihinkään, tehoja on tultava.

- - -

Pukukoppihuumoria. Lasch toivotettiin Brocksin ja Wärnin toimesta tervetulleeksi maailmankiertueeltaan. Läppä ruokki myös itse itseään edetessään Iltasanomien urheilutoimitukseen. Pukukoppiloossi oli vaihtunut kokonaiseksi kämpäksi.

- - -

Ja vielä sitä Laschia.

Never knew the refs had a pregame warmup on the ice as well pretty funny to watch. Should have captured it on video! #hilarious

Jenkillä oli tiistaina Barona Areenalla aikaa nähdä vähän toisesta vinkkelistä ottelupäivän tapahtumia, niin myös tuomareiden alkulämmittelyn. Ja nyt kun tarkemmin ajattelee niin onhan se tuulipuvut päällä kaartelu ja kiekkojen lätkiminen aloituspisteisiin vähän jopa huvittavaa.

Kommentti tuo mieleen Sean Averyn legendaarisen heiton ennen Pelicansin ottelua nähdessään joukkuekavereiden tulevan lenkiltä:

"What the fuck, warm up before warm up?"

Mies itse taisi legendan mukaan vielä istua kylpytakki päällä surffailemassa netissä 10 minuuttia ennen jäälle menoa. Niinhän se yksikin sanonta menee, että Suomessa ollaan maailman parhaita harjoittelemaan ja valmistautumaan, varsinainen kilpasuoritus on sitten vähän eri juttu. Jossain joukkueessa on perimätiedon mukaan pelaajistakin tuntunut siltä, että pelit häiritsevät valmentajan loisteliasta harjoittelusuunnitelmaa.

- - -

Mikä hitto vaivaa Juhis Aaltosta maajoukkueessa? Viimeisten kolmen kauden 28 maaottelussa "tehohyökkääjä" on nakuttanut 6+7=13, niistäkin 3+2 sen Pelicans-kauden kolmessa EHT-ottelussa. Ensimmäiset kisat voi aina katsoa sormien läpi, mutta sama jäätyily jatkui viime keväänä Bratislavassa. Ja EHT:llä. Ja tänä vuonna Karjala-turnauksessa... Maalipaikkoja tulee jo pelkästään omilla taituroinneilla, mutta Leijonapaidan hihat ovat jostain syystä umpijäässä, pahimpana esimerkkinä se MM-kisojen läpiajo josta snaipperi kuljetti kiekon maalin taakse. Toivottavasti todelliseen läpimurtoon ei mene yhtä monta vuotta kuin SM-liigassa.