24Huh/13Off

Eihän hukata Hurria ja Pietilää?

Palataanpa maanantaiseen kirjoitukseen:

Hurri - Pietilä

Kaksi hiomatonta timanttia pakotetaan tilanteeseen, jossa ei voi piileskellä kokeneemman pakkiparinsa takana, vaan otettava vastuuta. Nuoret herrat tarvitsevat myös osoituksen luottamuksesta, siksi heidät nostetaan hierarkiassa neljän kokeneemman puolustajan edelle. Myös ylivoima-aikaa tiedossa.

Myöhemmin samana päivänä FC Lahti tiedotti puolustajalupauksensa Joel Meron siirrosta Saksaan. Valistuneet arviot siirtosummasta liikkuvat sadoissa tuhansissa. Eikä se siinä vaiheessa ole enää mikään lupaus, vaan realisoitunutta kauppatavaraa seuralle ja kasvatustyön mallioppilas.

Pelicansin tulevaisuuden toivot voidaan tällä hetkellä laskea yhden käden sormin - onneksi lista ei ole mitään sutta ja sekundaa. Tosin ei ole ollut aiemminkaan, mutta Mikko Kousaa, Joonas Jalvantia, Saarisia ja Santavuoria ei vain kyetty nostamaan tähtikaartiin kotikaupungissaan tarmokkaasta urheilujuoman litkimisestä huolimatta. Junan tuomat Salmelat, Aaltoset ja Komarovit sentään löivät itsensä läpi.

Sitten meillä oli tämä Pasi Nurminen, joka kaiken muun mahdollisen ohella näytti mitä osaava ja vaativa yksilövalmennus saa maalivahtiosastolla aikaan. Mistähän kenttäpelaajille saataisiin vastaavanlainen mankeli, joka sylkee ulos kokonaisvaltaisia ja laadukkaita urheilijoita kaupattavaksi suoraan raharikkaille ulkomaisille seuroille?

Takaisin Joonas Hurriin ja Juha-Pekka Pietilään. Pelicansin viime vuosia on leimannut varovaisuus siinä, että muutamia yksilöitä olisi aivan hyvin voitu kokeilla jopa ykköskentällisessä, mutta näin ei vain pääsääntöisesti ole toimittu. Tietenkin lopullinen päätös on aina päävalmentajan, mutta liian moni yrittäjä hiipuu debyyttikauden jälkeen statistiksi ja puhkeaa kukkaan vasta jossain toisessa liigaseurassa, jossa omat kannukset on todistettava aivan eri tavalla uudelleen.

Tämä on tavanomainen ilmiö, mutta jotainhan asian korjaamiseksi pitäisi pelikaanileirissä tehdä. Nyt kun on urheilutoimenjohtajakin palkattu.

Heitetään siis Hurri ja Pietilä kylmään veteen pakkiparina ja isoilla minuuteilla. Unohdetaan ajatus siitä, että isähahmomainen Latvala tai Korpikari on vierellä varmistamassa. Ei, nyt vierelle isketään toinen ihan yhtä kokematon jamppa ja toisen on noustava tästä kaksikosta liideriksi. Samalla molempien on oltava jatkuvasti tuotteliaita ylivoimalla illasta toiseen. Vain paljon kiekollisia ratkaisuja tekemällä ja ylivoimaa tahkoamalla voi kehittyä erinomaiseksi kiekolliseksi puolustajaksi (vrt. tapaus Jalvanti). Heitetään tulevaisuudessa mukaan vielä päivittäistä yksilövalmennusta, niin Lahdesta alkaa tulla muitakin kuin maalivahteja.

Aivan vastaavasti kaikki kokoonpanohahmotelmat, joissa Tomi Pekkala on sijoitettu nelosketjun työmyyräksi, kannattaa lämätä roskakoriin saman tien.

Hemmetti. Paljon on menty eteenpäin, mutta asennepuolella lahtelaisen jääkiekon pitäisi aika monessa asiassa vaihtaa se keskiketterä Gatoradeen. Haihattelu ja paijaaminen loppuu vasta siinä vaiheessa kun hammassuojan raosta työnnetään vähän liian iso pala purtavaksi ja oman roolin suorittaminen vaatii 100-prosenttista ammattilaisten panosta rinta kaarella ottelusta toiseen.

Sillä tavalla pelaajat kehittyvät. Jopa lahtelaiset.