11Maa/13Off

Lammin Moukarin viimeiset heilahdukset

Yksi sivu Lahti-kiekon historiankirjassa lähestyy alareunaansa, kun Jari Kauppila piirtää viimeisiä piirtojaan lahtelaisen edustusjoukkueen paidassa. Mahdollisesti jo huomenna Tampereella.

Ristiriitainen kameleontti. Sitä on Jari Kauppila lahtelaisen jääkiekon henkilögalleriassa. Tämä yksi Reippaan juniorikoulun kirkkaimmista timanteista - kun faktat otetaan huomioon - ei ole ollut koskaan profeetta omalla maallaan, vaan sitäkin enemmän jatkuvan kritiikin kohteena. Se, että "Kake" on epäonnekseen osunut Pelicansiin aina väärällä hetkellä, on peittänyt alleen liki 1000 ottelua ja kolme mitalia pääsarjatasolla SM-liigassa sekä Elitserienissä.

Kotiinpaluut vuosina 2002, 2008 ja 2012 osuivat nimittäin kaikki huippukauden jälkeiseen mahalaskuun. Olen voinut vain huvittuneena seurata joidenkin vääräleukojen arvioita Kauppilan osuudesta näissä epäonnistumisissa. On totta, että Kauppilan pelaajaprofiili ei ole esimerkiksi kaimansa Viuhkolan kaltainen kokonaisvaltainen liideri, mutta kyseisinä kausina Pelicans on ollut tuuliajolla koko joukkueen voimin, pahimmillaan valmennusta myöten (2002-2004).

Kannattaa muistaa, että myös muuan Jan Latvala oli mukana samaisilla kausilla ja tilastollinen notkahdus on niissäkin havaittavissa.

Osittain Kauppila ilmentää tämän kauden Pelicansia turhankin hyvin. Coach-Suikkanen päätyi testijakson jälkeen värväämään äärikokeneen ja monipuolisen sentterilaiturin, mutta tämänkään pelaajan kohdalla filosofia ei kovin kaksisesti onnistunut. Kauden mittaan alle 10 minuuttiin kutistunut peliaika ja katsomossa istuminen kielivät siitä, että valmentajalle ei lopulta muodostunut luottoa pelaajan kykyyn toteuttaa pelitapaa. Kokemus ja peliäly riittävät, pelinopeus ei.

Nopea ja taitava Kake oli vielä liigauransa alkuvuosina, myös hyvän matkaa 2000-luvun puolella. Tuittupäinen individualisti, jolta löytyi tulistuessaan arsenaalistaan myös fyysinen elementti, siitä myös lempinimi Lammin Moukari. Vuodet 2006-2008 HV71:ssä muovasivat sentteristä jämptimmän ja puolustusvoittoisemman pelaajan, jälkimmäisellä kaudella kivikovan joukkueen kolmossentterinä irtosi Elitserienin mestaruus.

Viimeiset viisi-kuusi kautta ovatkin hyvä näyte Kauppilan jääkiekkoilullisesta lahjakkuudesta. Rooli joukkueessa on seesteisempi ja täysin erilainen kuin 10-15 vuotta sitten, mutta entinen sooloilija kehitti itselleen uusia keinoja olla hyödyksi joukkueelleen. Tällä kaudella Kauppila on tiennyt roolinsa alusta lähtien, harjoitellut esimerkillisesti ja ollut valmiina askiin kun käsky käy.

Eikä Kakesta voisi kirjoittaa mainitsematta takavuosien bravuuriksi muodostunutta jalkakikkaa. Mieleenpainuvin kynäily tapahtui 2002 marraskuun kotipelissä Jokereita vastaan, jolloin Kake kahvitti patenttiharhautuksellaan tuolloin 20-vuotiaan Olli Malmivaaran, nosti limpun huippulupaus Kari Lehtosen räpyläpuolen ylänurkkaan ja Pelicans voitti riemukkaasti 2-1.

Tuolla kaudella Kauppila teki syöttöpisteen ensimmäisessä kotiottelussaan Pelicans-paidassa ja syöttöpiste napsahti eilen viimeisessä kotiottelussa. Se taitaa olla sitä ympyrän sulkeutumista.

7Jou/12Off

Syväjäätynyt valmennus

TPS-ottelussa oli suorastaan yllättävää, että valmennus ylipäätään teki kesken ottelun pieniä muutoksia kokoonpanoon. Ainakin mikäli nämä eivät olleet pakon sanelemia. Muuten valmennus on ollut pitkin kautta yhtä jäässä kuin kenttäpelaajien niin sanottu yhteispelikin.

Ehkä Suikkasen tyyli on luottaa omaan juttuun, mutta kun 30 kierrosta sekavaa ja epätoivoista jääkiekkoa on takana, eivät joukkueen pelinaikaiset herättelyt aikalisillä ja ketjumuutoksilla voisi ainakaan tilannetta pahentaa. Kauppilan ketjulle vajaat 10 minuuttia, Saarenheimon vitjalle 20, loput siltä väliltä. Pelistä toiseen ja riippumatta siitä miten kulkee. Miikka Männikön positiivinen virekin on hukattu jarruketjuun Paakkolanvaaran laidalle.

Välillä näyttää siltä, että ketjulla Pärssinen-Kauppila-Pikkarainen olisi enemmänkin annettavaa kuin mitä tuolla peliajalla pääsevät näyttämään. Kauppila on mitättömästä roolistaan huolimatta jatkuvan kritiikin kohteena luultavasti plusmiinus-tilastonsa takia, mutta kiekollisena hän itse asiassa tekee toistuvasti joukkueen järkevimpiä ratkaisuja valiten täsmälleen oikein milloin on sopiva aika pelata laitureille pystyyn tai rauhoittaa alas puolustajille. Samoin levityssyötöt keskeltä laitoihin ovat hyvin rytmitettyjä, vaikka tarkkuudessa ja laadukkuudessa onkin koko joukkueen tavoin parannettavaa. Ratkaisut ovat kuitenkin peliä edistäviä ja turhat menetykset vähissä.

Seinä tulee vastaan hyökkäyskolmanneksella, jossa 38-vuotiaan sentterin panos alkaa ymmärrettävästi hiipumaan. Eikä Kauppilaa hyökkäysrooliin hankittukaan, vaan kokeneeksi ja monipuoliseksi vaihtoehdoksi duunariosastolle. Vastaavasti voi ihmetellä miksi valmennus roikuttaa koossa hyökkäysketjua, joka ei selvästikään toimi kunnolla kumpaankaan pelisuuntaan ja jolle ei uskalleta antaa juuri lainkaan vastuuta.

Monien valmentajien mukaan huono hyökkääminen johtaa huonoon puolustukseen ja tämän kolmikon yhteistuloksen näkee pakkaslukemista. Kauppila ei  ole mikään puolustusekspertti, suoraviivainen Pikkarainen puolestaan on jokseenkin välinpitämätön pelaaja ja Pärssisen sinkoilu viimeistään rikkoo kaiken johdonmukaisuuden. Ja vaikka syöttöpeli toimisikin, niin luisteluvoimassa kolmikko on yhteen niputettuna yksinkertaisesti liian voimaton.

Tuskin on sattumaa, että ketju Tavi-Immonen-Sopanen pelaa joukkueen eheintä viisikkopeliä viimevuotisilla pohjilla. Sopasen puolikuntoisuus vielä näkyy, mutta ketjun yhteinen sävel on eri tasolla muihin nähden. Ykkösketjukin on parhaimmillaan tehokas Smolenakin ja Jormakan yksilötaidoilla, mutta sentteri Saarenheimo ei ole lainkaan samalla sivulla laitureidensa kanssa. Etäisyydet venyvät tolkuttomiksi kun kaksi torpedoa pyyhältävät hyökkäyssuuntaan ja kolmas hyökkääjä huitelee missä sattuu.

Vastaavasti vastustajat murentavat Pelicansin korttitalon sen entisillä omilla lääkkeillään. Tiivis viisikko, ei turhia luopumisia kiekosta, helpot lyhytsyötöt lavasta lapaan, suorat hyökkäykset päättyvät laukaukseen ja sitä rataa. Pelicansin pelaajat taas eivät enimmäkseen osaa lukea milloin pitäisi hyökätä nopeasti ja milloin pitää kiekko omilla. Kun tähän kaikkeen lisätään vielä se, että enemmistö puolustajista ei ole samalla aaltopituudella hyökkäysketjujen kanssa, on tulos tämä. Ei ole toistuvia peliä edistäviä ratkaisuja, vaan korkeintaan parin pelaajan hetkittäisiä kombinaatioita. Yksittäisiä syöttöjä, yksinäisiä yrityksiä ilman kanssapelaajien kunnollista tukea vaihdosta toiseen.

Muiden viisikon pelaajien toiminta suhteessa tähän on täysin sattumanvaraista, vaikka sen pitäisi olla liigatasolla sovittua ja järjestelmällistä niin, että koko viisikon pelivalmius säilyy koko ajan. Ennen pitkää saumat repeävät liikaa ja omissa kolisee, ellei virhettä ehditä paikkaamaan pakkojäähyllä.

Valmennus huutelee milloin minkäkin asian perään, mutta mikä valmennuksella kestää saada hyökkäysketjut ja viisikot pelaamaan saman pelitavan mukaisesti? Miksi puolustajat roiskivat paineettomissa tilanteissa järjettömiä pystysyöttöjä umpikujiin? Miksi Saarenheimo ja Pärssinen pelaavat ketjuissaan täysin eri peliä kuin muut?

Pelicansin ongelma ei ole se, että luokattomia ja vääriä ratkaisuja tehdään liukuhihnalta. Ongelma on se, että Immosen ketjua lukuunottamatta joukkueella ei edes ole olemassa toimivaa yhteistä kaavaa, jonka puitteissa pelin todellista hallintaa ja positiivista kierrettä voitaisiin saada aikaan.

Toinen liigajoukkue saman puutteen kanssa on Ilves.

PS. Heitetäänpä vielä rakentavassa hengessä yhdet ketjut, jotka nekään tuskin voisivat tilannetta huonontaa.

Smolenak - Männikkö - Jormakka : Kaikki munat samaan koriin ja sentterin pelinopeus laitureiden tasolle.
Tavi - Immonen - Sopanen : Valmis kolmikko, lisää vastuuta ja ylivoimaan.
Ritamäki - Kauppila - Saarenheimo : Saarenheimo vähemmän haitaksi laidalla. Ritamäen energiaa tarvitaan.
Pöyhönen - Paakkolanvaara - Pikkarainen/Pärssinen : Jarru-/alivoimaketju.

30Mar/12Off

Kyllä tälläkin top5:een pääsee, jopa ykköseksi

Mikäli vielä muutama viikko kynnetään, ei sen jälkeen ei tarvitse enää edes yrittää. Kai Suikkanen huuteli eilen Ilta-Sanomien haastattelussa, että "jos joku Jésus saa tämän joukkueen pelaamaan paremmin, niin kannattaa vaihtaa valmentajaa helvetin äkkiä."

Suikkanen onkin selvästi ääripäiden mies. Liigafinaalista huomiseen jumbofinaaliin. Pelicansin historian kaikkein loisteliaimmasta kaudesta kuraisimmaksi flopiksi. Tässä viisi kärsimysnäytelmää, joissa ei edes kahvia ja pullaa tarjoiltu väliajalla. Kausina 99-00, 04-05 ja 05-06 Pelicans jäi myös liigan häntäpäähän, mutta näillä kausilla odotukset ja pelaajamateriaali olivat myös vaatimattomampia.

[5] 2002-2003, sijoitus runkosarjassa: 12/13, suoria voittoja 13/56

Kauden hahmo: Jari Kauppila

Kari Elorannan luotsattua joukkueen sensaatiomaisesti 5. sijalle edellisenä keväänä ojensi Pelicans viestikapulan sinänsä linjakkaasti 2-valmentaja Petteri Hirvoselle. Tai ehkä muita vaihtoehtoja ei ollut ja toivottiin "Piriltä" tarttuneen jotain oppeja. Kahdesta kärkikentällisestä jäljelle jäivät vain Jan Latvala, Lasse Jämsen ja loukkaantumiskierteeseen ajautunut Joonas Jääskeläinen. 30 ensimmäisessä ottelussa Pelicans keräsi 18 pistettä ja loppu oli kosmetiikkaa. Vain vieläkin huonompi - yllätys yllätys - Ilves pelasti Pelicansin jäämällä jumboksi 7 pisteen erolla. Ykköstähdeksi ja kapteeniksi kotiutettiin Luulajasta Jari Kauppila, joka takoi 37 ottelussa tehot 9+20, kunnes myytiin IFK:hon rahan säästämiseksi, voittaen silti Pelicansin sisäisen pistepörssin. Kauppila ei pystynyt yksin hilaamaan kivirekeä tätä sijoitusta ylemmäs, minkä jälkeen hän on toiminut yleisenä sylkykuppina kiekkoväen keskuudessa. Syystä vai syyttä, se jääköön jokaisen harkittavaksi. Ilman Kauppilaa Pelicansin olisi todennäköisesti pudonnut Ilveksenkin taakse.

 

[4] 2009-2010, sijoitus runkosarjassa: 12/14, suoria voittoja 18/60

Kauden hahmo: Juhamatti Aaltonen

Keväällä 2009 Hannu Aravirta päätti kunniakkaan pestinsä Lahdessa kaksijakoisissa tunnelmissa. Tilalle löytyi Rauman Lukosta lähdettyään sapattivuoden pitänyt Mika Toivola, joka oli Jääkiekkolehden ennakon mukaan "iso arvoitus". Totta totisesti. Joukkue ei uusiutunut nimeksikään, kesän ainoana hankintana tullutta Tommi Paakkolanvaaraa aseteltiin toiveikkaasti ykkösketjun keskelle. Lähempänä kauden alkua Pelicansin haaviin ui vielä vonkale nimeltä Juhamatti Aaltonen, joka lopulta pelasti Toivolan ja koko kauden ylipäätään tykittämällä maalipörssin kärkeen. Vanha herra Jantunenkin taiteili vielä 37 pisteen verran, Toni Koivunen puolestaan korvattiin Markku "2 min koukkaaminen" Tähtisellä. Maalilla yleisöä viihdyttivät Tommi Nikkilä ynnä Mark Lamothe, puolustuksessa oikeutta jakoi Sami Helenius. Aaltonen piti yksin toiveita yllä, mutta 10. sija jäi Pelicansilta viiden pisteen päähän. No, tämähän ei ollut vielä Toivolan kokoama joukkue, ajateltiin...

 

[3] 2003-2004, sijoitus runkosarjassa: 13/13, suoria voittoja 7/56

Kauden hahmo: Shayne Toporowski

Valmentaja-Pettereiden Hirvosen ja Sihvosen toinen yritys. Valmistautumista sävytti taas iso vaihtuvuus: 13 pelaajaa lähti, 9 tuli. Joukkueen oli määrä olla nopea, fyysinen ja ilkeä, minkä johdosta pelaajalistasta löytyivät mm. Toni Mäkiaho, Olli Julkunen, lupaava ruotsalainen Daniel Widing, iso tshekkipuolustaja Radek Philipp ja sotureiden soturi Santeri Heiskanen. Kermana kerman päällä vielä 98-kiloinen kanadalainen metsuri Shayne Toporowski, joka hankittiin Pelicansin silloisella ennätyssummalla noin miljoonalla mummon markalla ja saapui Lahteen häämatkalta rapakunnossa, kärsien runkosarjan alussa vielä vanhaa pelikieltoakin. "Topolle" annettiin 27 peliä, häneltä saatiin tehot 3+6, goodbye. Kelpasi vielä Ilvekseen. Kauppila oli jälleen yksinäinen tähti, kunnes myytiin 45 ottelun (13+15) jälkeen Leksandiin. Tällä kertaa Pelicans haukkasi 30 ensimmäisessä ottelussa enää 16 pistettä ja keväällä kaikki loputkin kaupaksi menevät myytiin. Hirvonenkin sai jossain vaiheessa potkut ja urheiluanalyytikko Sihvonen pääsi maistamaan päävalmentajuutta SM-liigassa. Jumbosija 9 pisteen erolla SaiPaan.


[2] 2010-2011
, sijoitus runkosarjassa: 14/14, suoria voittoja 17/60

Kauden hahmo: Mike York

Nyt Ässien nykyinen urheilujohtaja Toivola pääsi näyttämään kykynsä itse kokoamansa joukkueen kanssa. Lupaava Niko Hovinen oli jo noussut ykkösmaalivahdin tontille, puolustuksen isäntinä toimivat Jan Latvala ja Jyri Marttinen. Isoimmat satsaukset tehtiin kuitenkin hyökkäykseen, johon marssitettiin NHL-statuksen Dwight Helminen, vanhat tutut Matias Loppi ja Jakub Sindel, Mestis-tykki Lou Dickenson sekä kruunuksi kahden sadan tonnin mies Mike York, jolla oli yksi terve polvi ja pelireissuilla paluumatkoilla punaviiniä limupullossa palautusjuomana. Joukkueen piti kuitenkin olla nopea, suoraviivainen ja fyysinen. Kuulostaako tutulta? Itse asiassa joukkue oli niin suoraviivainen, että kiekon funktio oli ainoastaan rännittäminen, jotta päästäisiin taklaamaan ylikovia atleettitaklauksia Antti Tyrväisen johdolla. Lokakuun kuuden voitottoman ottelun putken päättyessä tyylipuhtaaseen 5-0 -selkäsaunaan Kuopiossa koko Lahti ymmärsi, että epätoivola saa riittää ja Toivola potkittiin ulos. Kovien satsausten ja ison budjetin kausi huipentui karsintoihin Sportia vastaan, joissa York syttyi ilmiömäiseen vireeseen...

 

[1] 2012-2013, sijoitus runkosarjassa: ?, suoria voittoja 6/27

Kauden hahmo: Lee Goren

Edelliskevään hopeahuumassa koko kaupungin hyperventiloimaan saaneen Kai "Yli-ihminen" Suikkasen näkemyksen mukaisesti joukkueeseen hankittiin kokoa ja näköä ennen kaikkea Danny Richmondin, Ryan O'Marran, Oskari Korpikarin sekä Lee Gorenin muodossa. Telaketjun muina lenkkeinä vanhat tutut Smolenak & Pikkarainen. Pelityyliäkin hiottiin suoraviivaisemmaksi, nyt ei enää palauteltaisi kiekkoa keskialueelta oman maalin taakse, vaan joukkueella oli 95-prosenttisesti yksi suunta: ylöspäin. Pelaajahankinnoista Gorenin piti olla se varma kortti, olihan hän tehnyt piste per peli -tahtia aina ja joka paikassa. Kuten teki nytkin, mutta jalkanopeus osoittautui liian hitaaksi palkkapussiin nähden. Gorenin korvasi Tapparassa ilman peliaikaa jäänyt Miikka Männikkö. Se, kuka joukkuetta valmensi kauden lopussa, on vielä arvoitus. Samoin sarjasijoitus ja viimeisessä oljenkorressa roikkuva playoff-sijoitus.

Melko varmaa kuitenkin on se, että kaikkien näiden vuosien jälkeen käsissä on kallein ja raskain mahalasku. Vain yksi asia on muuttunut: enää liigakiekkoilu Lahdessa ei ole koko ajan hiuskarvan varassa. Toiseksi sen on uudesta aallonpohjasta huolimatta saavuttanut jopa jonkinlaista itseluottamusta, voittamisen kulttuuria. Ja sen suhteen suurimmilla kirjaimilla kirjoitetaan yksi nimi: Kai Suikkanen. Kävi miten kävi.

Eteenpäin selviytymisen lisäksi vain voittamisella ja menestymisellä on merkitystä.

PS. Yhteistä näille kauden hahmoille on pelipaikka hyökkääjänä ja rightin maila. Miettikää sitä, tai olkaa miettimättä.

2Elo/12Off

Kauppila ja kumppanit – löytyykö käyttöä?

Uusista kärkihankinnoista huolimatta Pelicansin palapelistä puuttuu vielä muutama osa. Täytemiehiä on testissä, mutta löytyykö heille käyttöä?

Pärssinen - Esposito - J. Kauppila
Ylönen - Seikola

Pöyhönen - Paakkolanvaara - Isomäki
Korpikari - Latvala

Ritamäki - Immonen - Tavi
Jaatinen - Pietilä

Koivisto - Mustonen - Iivari
A. Kauppila - Hofer

Tällä kokoonpanolla joukkue harjoitteli keskiviikkona Pitsiturnausta varten. Listasta on jo havaittavissa selkeitä rakenteita: kaksi ensimmäistä pakkiparia (Antti Ylösen stuntatessa tämän viikon Danny Richmondia), entisellään pysynyt Paakkolanvaaran jarruketju sekä Espositon ympärille koottu ykkösketju, jossa Lee Goren tai Ilkka Pikkarainen ottanee aikanaan paikkansa oikeana laiturina.

Allsvenskanin Tingsrydissä viime kauden erikoisilla tehoilla 0+18 tahkonneen Jari Kauppilan piti olla jo Pelicansin osalta historiaa, mutta niin vain mies luisteli tämän viikon harjoituksiin ykkösketjun laidassa. Hätäisimmät ovat jo älähtäneet "kehäraakin" roikottamista mukana ja pitäisivät sopimusta käsittämättömänä ratkaisuna, mutta itse näen tässä diilissä myös paljon viisautta. Kun katsoo kuinka repaleinen Pelicansin oikea laita tällä hetkellä on - Goren ei ole saapunut Suomeen, Pikkarainen ei ole pelikunnossa ja Pekka Jormakka vielä vähemmän, Vili Sopasella pelikuntoon pääsy voi venyä marraskuulle - niin monikäyttöinen ja kokenut Kauppila on tähän kohtaan suorastaan paras mahdollinen varamies. Veikkaan, että "Kake" voi pysyä mukana jopa lokakuun alkuun asti, jonka jälkeen hänellä on mahdollisuus siirtyä Ruotsiin pienemmän verotuksen turvin. Ei pidä suoraan tulkita, että orastava yhteistyö tarkoittaa suoraa sopimusta ja tuurauskeikka muiden toipuessa vammoistaan on win-win-tilanne kaikkien kannalta.

Kauppila on myös nimenomaan rightin puolen pelaaja, joka on oleellinen asia viisikon syöttöketjuissa ja erikoistilanneharjoittelussa. Suikkasen Pelicansissa on orjallisesti noudatettu kaavaa, jossa vasemmat laitahyökkääjät ovat leftejä ja oikeat righteja, jolloin peliä avaavat syötöt tulevat luonnollisina kämmenpuolelle.

Muista varamiehistä Joel Mustosen (kh/vl) voisi kuvitella saavan näyttöpaikan yhtä miestä vajaasta vasemmasta laidasta. Armeijan johdosta Lahteen tullut Teemu Tallberg (vl) taas on sparraaja omille kasvateille Kimi Koivistolle ja Antti Iivarille, sisältäen samalla pienen mahdollisuuden kokoonpanoon murtautumiseen.

Parranpärinää on aiheuttanut myös Antti Jaatisen suora vuoden sopimus. Marginaalipuolustaja, jolla on tilillään neljältä kaudelta päälle 100 liigaottelua, taistelee lähinnä 6. puolustajan paikasta. Ringin leventäminen on kuitenkin paikallaan Joonas Hurrin pitkän poissaolon ja täysilukuisen neljän kentän viisikkoharjoittelun takia. Samalla säilyy kilpailutilanne puolustuksen pohjalla, varsinkin kun tiedossa on, että Juha-Pekka Pietilä ei ole niitä varmimpia tapauksia tai Suikkasen suosikkipelaajia. Aivan sysihuono puolustaja Jaatinen ei voi olla, kun Risto Dufva varta vasten hankki miehen kesken kauden Tapparaan. 

Hankinnan myötä selvisi sekin karu fakta, että ilmeisesti omien uusien junioripuolustajien taso ei yksinkertaisesti riitä.