1Hei/15Off

Pelicansin identiteetti kannesta kanteen

Identiteetti01072015

Identiteetti - onko Pelicansilla sitä lainkaan? On, kun riittävän tarkasti etsii.

Kuten Kiekkokaupungissa on jo tiedostettukin, ei Pelicansilla ole kirjaimellista pelillistä identiteettiä. Alla olevassa analyysissä Pelicansin "geneettinen perimä" kantaa mukanaan enemmänkin joukkueen rakentamiseen liittyviä elementtejä. Niidenkin tiedostaminen on kuitenkin tärkeää.

 

1) Vahvan valmennuksen ja valmennuskulttuurin seura

Kuten keväällä totesin, tarvitsee Pelicans menestyäkseen meritoituneen ja valmiiksi osaavan valmentajan. Heitä ovat edustaneet Kari Eloranta, Hannu Aravirta, (Kari Jalonen), Kai Suikkanen ja toivottavasti nyt myös Petri Matikainen.

Seura on tullut tunnetuksi luotosta ja kärsivällisyydestä valmentajiaan kohtaan, mikä on äärimmäisen hyvä ja rakentava ominaisuus. Syystä tai toisesta tulosta syntyy kuitenkin vain selkeästi meritoituneiden ja uskottavien päävalmentajien johdolla. Toisaalta valmennukseen panostaminen on lähes aina seurajohdolta hyvä ratkaisu, silloin rajallisestakin pelaajamateriaalista saadaan todennäköisemmin paras irti.

Jostain syystä nimettömämmät käskijät ovat kerta toisensa jälkeen epäonnistuneet. He ovat joutuneet huippuluokan edeltäjiensä jälkeen kovaan paikkaan (Petteri Hirvonen, Mika Toivola), tai muuten vain vaikeaan tilanteeseen (Matikainen kaudella 04/05, Jami Kauppi, Tomi Lämsä). Yhdenkään ennakkoon keskivertovalmentajan kanssa Pelicans ei ole aidosti menestynyt.

2) Harmoninen joukkue

Erityisesti Kari Elorannan valmennustyyli loi pohjaa sille, että aina menestyessään Pelicans on ollut erittäin harmoninen ja tasapainoinen joukkue. Se tosin on voittaville joukkueille yhteistä muutenkin. Joukkue on ollut mieluummin tylsästi jauhava kone kuin räiskyvä viihdepläjäys - sama on jossain määrin pätenyt myös johtaviin pelaajiin.

Lisäksi joukkue on koottu johdonmukaisesti ilman suuria heikkouksia, tasaisen hyväksi. Roolinsa ovat tienneet niin ykkös-kakkosketjun tuloksentekijät kuin nelosketjun duunaritkin. Tästä harmoniasta hyvinä esimerkkeinä ovat erityisesti kausien 01/02 ja 07/08 joukkueet.

3) Kiekollisen taidon ja fyysisen kovuuden yhdistelmä

Pelicans ei lokeroidu kumpaankaan ääripäähän, vaan on parhaimmillaan yhdistellyt taidokkaasti kiekollista taitoa ja fyysistä kovuutta. Kavahdan aina, kun Pelicansin tulevaisuutta maalaillaan "aktiivisen, fyysisen ja ilkeän" jääkiekon varaan. Pelicans ei ole koskaan - korostan koskaan - menestynyt, kun se on niin sanotusti mennyt peliin fyysisyys edellä ja ripotellut vain mausteeksi kiekollista osaamista (lue: Hirvosen, Toivolan ja Lämsän aika). Kun taas toisin päin; aina kun Pelicans on menestynyt, se on heittäytynyt peliin kiekollisesti taitavana ja yhtenäisenä joukkueena, joka tuo mukanaan kaukaloon myös fyysisen särmän erityisesti neloskentällisen toimesta.

Mihinpä taitopelaajat tyyliään muuttaisivat valmennuksen juhlapuheista huolimatta - fyysisyys perustuu jatkossakin muutamaan täsmäpelaajaan a la Vartiainen, Tyrväinen ja kumppanit.

4) Hyvään ykkösmaalivahtiin nojaava

Maalivahdin merkitys kuulostaa kliseeltä, mutta toisaalta Pelicansilla alkaa olla kohta jo kymmenen vuoden perinne hyvistä ykkösmaalivahdeista: Antti Niemi, Tommi Nikkilä, Niko Hovinen, Jere Myllyniemi, Janne Juvonen... Keskikastin seuraksi maalivahtiosasto on hoidettu hyvin, isommista seuroista tällä saralla ovat toistuvasti loistaneet esimerkiksi Lukko, varauksin myös JYP. Raha ei kuitenkaan takaa huippuluokan maalivahtipeliä ja -valmennusta, kuten esimerkiksi HIFK:n ja aiemmin Jokereiden ailahtelevuus osoitti.

Suomeksi sanottuna Pelicans on melko harvoin kaatunut maalivahtiinsa. Koko joukkuetta kannattelevan maalivahdin rooli ei Pelicansissa ole katsonut ikää, vaan saappaita ovat vuorotellen täyttäneet parikymppiset tulokkaat ja kolmekymppiset veteraanit.

5) Kaksi tasavahvaa hyökkäysketjua

Tässä suhteessa hyökkäys ja puolustus kulkevat käsi kädessä: jos mielit menestyä, on kokoonpanosta löydettävä riittävän laadukkaat pelaajat kahteen ensimmäiseen kentälliseen. Nämä ketjut kantavat päävastuun pisteidenteosta ja ylivoimapelaamisesta. Homma on helpommin sanottu kuin tehty, mutta ehkä paras esimerkki tästä kaavasta oli kauden 07/08 kuusikko Jantunen - Loppi - Sopanen, Je Saarinen - Koivunen - Santavuori.

Siihen maailman aikaan nämä olivat kaksi erinomaista ketjua, mutta vain Jantunen ja Koivunen edustivat kokenutta kaartia, loput neljä olivat vasta nousevia kykyjä ja siten palkkakustannuksiltaan maltillisia. Pelitaidoiltaan ketjut olivat silti hyvää tasoa SM-liigaan, eikä hyvin pärjännyt joukkue ollut yhden hyökkääjän tai hyökkäysketjun varassa.

6) Kaksi vahvaa puolustajaparia

Kaavaa voisi luonnehtia koodilla "4+4". Hyökkäyksen tapaan tarvitaan kaksi luottoparia, jotka urakoivat isoimmat peliminuutit laadukkaasti ylivoimat mukaan lukien. Silloin tinkiä voidaan lopuista neljästä puolustajasta, joihin Pelicans ei voi panostaa yhtä paljon kuin rikkaimmat seurat.

Puolustamisen historia Pelicansissa kiteytyy luonnollisesti Jan Latvalan ympärille. Hän on nimittäin ollut mukana kaikissa kolmessa parhaassa puolustajanelikossa: kaudella 01/02 mukana myös Niskanen, Koskinen ja Laitinen, kaudella 07/08 Suhonen, Forsström ja Jalvanti, sekä kaudella 11/12 Järvinen, Seikola ja Jalvanti/Marttinen. Yhteistä näille on se, että kärkinelikossa myös ns. puukätisten vasempien puolustajien taidot riittivät varsin mallikkaaseen kahden suunnan peliin. Toki näinä kausina asiaa auttoi myös hyvä pelitapa ja hyviä puolustajia riitti myös kolmospariin, mutta absoluuttisestikin koossa oli varmasti parhaat kaksi ensimmäistä pakkiparia.

7) Sopiva fyysinen kovuus

Kuten jo aiemmin todettiin, lahtelaiseen jääkiekkoon kuuluu myös fyysinen särmä, mutta vain sopivassa määriin. Totaalifyysisen jääkiekon märkiä päiväunia on muutaman kerran yritetty toteuttaa huonolla menestyksellä, mutta osana muuten toimivaa joukkuetta nelosketju on ajoittain pystynyt aidosti auttamaan joukkuetta. Parhaana esimerkkinä tästä oli luonnollisesti ketju Sihvonen - Heino - Komarov, jollaista parempaa Pelicansissa ei välttämättä nähdä enää koskaan. Varsinkin kotiotteluissa ketju marssitettiin usein jopa avauskentälliseen varmistamaan hyvän startin otteluun.

Kolmikon erityinen arvo tulikin esiin siinä, että hetkittäin se pystyi nopeudellaan ja voimallaan ottamaan muun joukkueen reppuselkään, jos muiden ketjujen "taitopelaaminen" sakkasi. Fyysisen elementtinsä lisäksi nämä nelosketjun rouhijat oppivat kuitenkin myös lukemaan tilanteita ja jättämään ylilyönnit tekemättä silloin, kun siihen ei ollut varaa tai tarvetta. Uuden ajan vastineena nelosketjuna voisi pelata esimerkiksi kolmikko Vartiainen - Pöyhönen - Ritamäki.

8) Isku Areenan kaukalo

Viime vuosina Isku Areenan kaukalo on jäänyt Liigan pienimpien joukkoon, ellei jopa pienimmäksi. Tarkat mitat taisivat olla 58 x 28 metriä. Ainakin SaiPa ja Lukko ovat olleet joukkueita, jotka ovat olleet säännönmukaisesti suurissa vaikeuksissa Lahdessa. Pieni kaukalo voi tuoda Pelicansille edes hieman kilpailuetua puhtaasti siitä syystä, että muut joukkueet tottuvat pelaamaan isommissa askeissa.

Se lisää intensiteettiä, mutta vaatii myös kotijoukkueelta taidokasta kiekollista peliä, sillä pienempi tila on myös vierasjoukkueelle parempi mahdollisuus sumputtamiseen. Kausien 07/08 ja 11/12 joukkueille tilanne sopi kuin nakutettu: vierasjoukkueet olivat helisemässä, kun Pelicans liikutti kiekkoa lavasta lapaan, mutta loi alempien ketjujensa toimesta myös pienen boksin fyysisen pelotteen. Vierasjoukkueet kohtasivat Isku Areenalla erittäin monipuolisen haasteen.

Usein Pelicansin kiekollinen peli tuntuu kuitenkin raikastuvan isommissa vieraskaukaloissa. Tulevaisuudessa kannattaa miettiä, olisiko metrin-kaksi leveämpi kaukalo sittenkin parempi Sopasen, Hakulisen ja Björnisen kaltaisille pelaajille?

9) Suomalaisuus

Kautta liiga-ajan Pelicansin kotimaisuusaste on tuntunut olevan keskimääräistä korkeampaa luokkaa. Siitä kertovat myös aiemmissa kohdissa luetellut avainpelaajat, joiden joukosta ei juuri ulkomaalaisia löydä. Erityisesti kotimaisuuteen panostettiin vuosina 2000-2002 ja 2006-2010, jolloin joukkue oli kauden alkaessa jopa 100-prosenttisesti kotimainen. Tosin viime vuosikymmenellä Lahdessa päästiin nauttimaan poikkeuksellisen suuresta määrästä kovan luokan paluumuuttajia a la Koivunen, Kakko ja Jantunen, mikä tarjosi tähän eräänlaisen oikopolun.

Asian opetus on se, että menestymiseen tarvitaan useampikin laadukas kotimainen ykkös-kakkoskentän pelaaja, ja näitä hankintoja on tehtävä toistuvasti. Esimerkiksi JYPin ja KalPan johdonmukainen nousu mitalipeleihin noin vuosina 2006-2009 tuntui perustuvan tähän metodiin. Myös ulkomaisia pelaajia on luonnollisesti hankittava, mutta harvoin heidän ympärilleen rakennetaan pikkurahalla menestyvää tai ainakaan pitkään koossa pysyvää joukkuetta.

 

= Mitä tämä tarkoittaa nykyhetken kannalta?

Identiteetti, hatarakin sellainen, pitää pystyä sopivalla tavalla päivittämään nykyhetkeen. Kaikki 10-15 vuoden takaiset menestystekijät eivät enää päde. Valmennuksen ja maalivahtipelin suhteen Pelicans on oikealla tiellä. Kiinni kannattanee myös pitää kotimaisuusasteesta ja sopivasta, lahtelaiskiekkoiluun kuuluvasta fyysisestä särmästä - silloin kotiyleisön täysi tuki voidaan parhaiten saada joukkueen taakse. Kiristyvä taloudellinen ja kilpailullinen tilanne vaikeuttaa kuitenkin kahden laadukkaan kentällisen rakentamista ja hyvien kotimaisten pelaajien hankintaa.

Keskisuurena seurana Pelicans tarvitseekin edelleen pelaajien kehitystä isompiin saappaisiin, tällä hetkellä tätä nousevien kykyjen kategoriaa voisivat edustaa esimerkiksi Anrei Hakulinen, Antti Jaatinen ja Ben Blood, unohtamatta tietenkään A-nuorista nostettuja junioreita. Se, mistä historiaan peilaten voidaan tinkiä, on tähtiluokan huipputaidosta, kolmoskentällisestä ja kakkosmaalivahdista. Osin se on pakon sanelemaakin, mutta osin myös harkinnanvaraista resurssien käyttöä.

Ideologisella tasolla taas moni haluaa nähdä kaukalossa räiskyntää ja kuohuntaa, mutta keskimäärin Pelicans on pärjännyt parhaiten tasaisen hyvänä, hieman tylsänäkin joukkueena - silloin pelaaminen on yleensä organisoidumpaa ja tehokkaampaa. Poikkeuksena oli jackpot-kausi 11/12, jolloin Pelicans oli kaikilla mittareilla huippuluokkaa. Sellaisia vastaan tulee kuitenkin vain kerran 10-30 vuodessa ja valitettavasti sen suonenvedon varaan ei voida rakentaa identiteettiä, vaikka osa menestymisen "geeniperimästä" toteutui silloinkin.

 

Edellinen kirjoitus >> Päivitys 348: 10 aihetta, jotka jäivät pöytälaatikkoon

22Kes/15Off

Coach corner: Pelicansin kokoonpano 2015-2016

Kokoonpano23062015

Ykkössentteri Ryan Potulnyn hankinnan myötä Pelicansin tulevan kauden joukkue on koossa. Miltä tilanne näyttää?

Ilmassa leijuu turhaan jonkinlainen halpisjoukkueen maine, sillä tiettävästi Pelicansin joukkueen hinta tällä hetkellä vastaa viime kauden toteutunutta pelaajabudjettia. Merkittäviin vahvistuksiin ei kesken kauden välttämättä ole budjetissa varaa, mutta joukkue ei ole ainakaan merkittävästi heikentynyt. Toki etenkin ulkomaalaispelaajia kohtaan odotukset on pidettävä maltillisina, mutta tässä kohtaa tämän kokoonpanon jalkeille saaminen on jo torjuntavoitto pääkilpailijoihin nähden.

Alla olevaa kokoonpanoa hahmotellessa käy ilmi, että Pelicansilla on varsin hyvät palaset ketjujen roolittamiseen, mutta samalla tietyt yksittäiset pelaajat määräävät vahvasti muidenkin rooleja.

Ryan Potulny saanee toiselle laidalleen joko Antti Erkinjuntin tai Vili Sopasen. Päädyn ensin mainittuun. Tämä tietää sitä, että oikealle laidalle tarvitaan tulivoimaa, siihen tarjotaan näyttöpaikkaa Antti Jaatiselle. Jaatisen kyky kantaa ykkösketjun vastuuta ja 20 minuutin peliaikaa on suuri kysymysmerkki, mutta potentiaalia ei kannata haudata kolmos-nelosketjuun ilman näyttöpaikkaa.

Henri Heino kiilaa kakkossentteriksi, isommassa roolissa myös Heinon pelillinen esimerkki säteilee joukkueeseen vahvemmin. Samalla alempien ketjujen kompromissit alkavat vaikuttaa: laidoille laitetaan arvoituksellinen Anrei Hakulinen ja Sopanen. Ketjulla on ihan hyvä potentiaali laadukkaaseen kahden suunnan peliin, joskin maalien viimeistely voi olla takkuista.

Seuraava ketju on rakennettu Hannes Björnisen ja sitä kautta Lahti-kiekon tulevaisuuden ehdoilla - Björninen tarvitsee peliaikaa ja keskushyökkääjän kokemusta. Siihen hän saa vasemmalta laidalta hyvää tukea jo kokeneelta Juhani Tyrväiseltä, oikeaan laitaan taas uhrataan Teddy Da Costa, jossa näen edelleen enemmän laiturin kuin keskushyökkääjän elkeitä. Ranskalaisella on kuitenkin sitä tarvittavaa yllätyksellisyyttä, jota kahdelta ketjukaverilta uupuu. Björninen ei ole vielä vahvimpia puolustuspäässä, mutta kolmen sentterin ketju paikkaa tuota puutetta. Da Costan paikka voi heilua nopeastikin Sebastian Revon ja Miska Siikosen lyödessä painetta.

Aina Pelicansin menestyessä joukkueesta on löytynyt puhdasverinen louhintayksikkö, nyt sen arvokkaan pestin ottavat vastaan Taavi Vartiainen, profiiliaan nostanut Marko Pöyhönen ja Janne Ritamäki. Näin joukkueen rakenne mahdollistaa myös sen, että alivoimien hyökkääjäpareiksi muodostuvat vaivattomasti esimerkiksi: Pöyhönen-Ritamäki, Björninen-Tyrväinen ja Heino-Vartiainen.

Joonas Alanteelle ja Miika Roineelle on vaikeaa nähdä suurta käyttöä Matikaisen miehistössä.

Erkinjuntti - Potulny - Jaatinen
Hakulinen - Heino - Sopanen
Tyrväinen - Björninen - Da Costa
Vartiainen - Pöyhönen - Ritamäki
Alanne, Repo, Roine, Siikonen

Puolustuksessa parien muodostaminen on joustavampaa. Vasemmista puolustajista Stefan Lassenilla lienee lähtökohtaisesti parhaat edellytykset pelata Juha Leimun vierellä isoa peliaikaa puolustavammassa roolissa. Lopun kuusikon muodostavat oikealla Jan Latvala ja Eetu Sopanen, vasemmalla Nico Manelius ja Ben Blood. Jalkavammasta toipuvalla Niko Tuhkasella ja yhä tasoaan hakevalla Juha-Pekka Pietilällä on silti tasavertainen mahdollisuus murtautua pelaavaan kuusikkoon.

Lassen - Leimu
Manelius - Latvala
Blood - Sopanen
Tuhkanen - Pietilä

Maalilla Janne Juvosen nimi riittää viime kauden jälkeen sanottavaksi. Sami Rajaniemi voi olla hyvä kirittäjä tai sitten ei, eikä sillä ole niin väliäkään, jos kaikki menee Juvosen kohdalla kuten toivotaan.

Juvonen
Rajaniemi

 

Edellinen kirjoitus >> Playoff-partoja ja otteluohjelmia

27Tam/15Off

Kumman kaa: Henri Heino vai Antti Tyrväinen?

HeinoTyrvainen27012015

Normaalisti tähän aikaan vuodesta sanoisin, että eletään tätä hetkeä ja pelataan tätä kautta. Nyt kun pudotuspelipaikka vaatisi Pelicansilta 2,2 pisteen keskiarvon jäljellä olevissa peleissä, on ensi kauden ennakointi jo perusteltua.

Mielenkiintoista porinaa meneillään turkoosissa vesilasissa. Minkälainen veskari hankitaan Janne Juvosen aisapariksi? Miten saataisiin kokoon kaksi laadukasta pakkiparia? Riittääkö Tyler Redenbach ykkössentteriksi, entä voisiko Teddy Da Costasta olla edes pienen sadekuuron tekijäksi sentteriosastolla?

Huhut uumoilevat Antti Tyrväisen paluuta Lahteen, ja sitäkin vahvemmat huhut tai puolitotuudet Henri Heinoa takaisin. Kumman sinä ottaisit, jos pitäisi valita kahdesta?

Suora vertailu on tietenkin turhaa, kun puhutaan kahdesta täysin eri pelipaikan ja tyylin pelaajasta. Ihannetilanteessa molemmat kaapattaisiin isommin kyselemättä kotikonnuille, mutta tiukentuvassa taloustilanteessa saatetaan olla valintatilanteessa, johon periaatteen tasolla sisältyy isoja suuntaviivoja Tomi Lämsän Pelicansin kohtalosta.

Minun jääkiekkoilullisessa maailmankuvassani joukkue tarvitsee aina tietyn määrän tasapainottavia pelaajia, joiden joukossa Henri Heino edustaa priimusluokkaa. Nämä pelaajat työskentelevät aina ja ainoastaan joukkueelle, eivät sooloile tai hölmöile, ja kykenevät kaukalossa säilyttämään vaikeillakin hetkillä tietyn laatutason ratkaisuissaan. Tätä ei pidä tulkita, että nämä yksilöt olisivat täydellisen virheettömiä, mutta pitkässä juoksussa on jättimäinen ero sillä, onko pelaajan ratkaisujen onnistumisprosentti esimerkiksi 50 vai 65, vaikka ensin mainittu kykenisi hetkittäin uskomattomiin jalkakikkoihin tai muihin erikoisominaisuuksiin.

Nämä jälkimmäiset ovat yleensä niitä ihmemiehiä, jotka mystisesti tekevät kenttäkavereistaan parempia.

Tässä Pelicansin ylivoimainen mestari on Jan Latvala. Lisäksi Tommi Paakkolanvaara tullee jättämään tähän kategoriaan ammottavan aukon ja Hannes Björninen on siihen vasta kasvamassa. Tällaisiin pelaajiin sisältyy tietynlainen tylsän konemaisuuden leima, mutta ilman heitä keittiö käy vaikeilla hetkillä liian kuumaksi.

Edelleen heidän arvonsa korostuu nyt, kun valmennuksen kyky organisoida joukkuetta on varovastikin arvioituna kyseenalainen.

Kumman kaa? -kysymyksen vastaus on siis ilmiselvästi Henri Heino, jota tarvittaisiin ensi kaudella enemmän kuin ehkä koskaan Henkan Pelicans-vuosien aikana. Antti Tyrväinen olisi hyvä erikoistyökalu valmiiksi balanssissa olevaan joukkueeseen, mutta tässä kohtaa vene keinuu ja liitokset natisevat tarpeeksi jo ennestään.

Pelicans on pirullisen dilemman edessä. Pelitapa on räätälöity atleettisen luisteluvoimaisia rakkikoiria varten, mutta kehnosta viisikkopelaamisesta johtuen tarvittaisiinkin yhtä kipeästi peliälykkäitä, kiekollisesti ja kiekottomana taitavia sekä kokeneita pelaajia, jotka kykenevät voittamaan niitä satoja 1vs1-tilanteita huomattavasti suuremmalla prosentilla kuin tähän asti.

Nimittäin mitä huonommalla tolalla on yhteistyön jääkiekko, sitä isommat vaatimukset kohdistuvat yksilöön. Se on aidosti yksi suurimmista syistä tämän kauden konttaamiseen.

 

Edellinen kirjoitus >> Näin Pelicansin sarjapisteet ovat kertyneet

10Jou/14Off

Hakametsässä nähtiin syksyn parasta Pelicansia?

hyokkays10122014

Pelicansin eilinen 2-3 -vierasryöstö Tapparan vieraana oli iso voitto, mutta se saattoi olla vielä paljon isompi kuin arvataankaan. Kyse ei ollut vain kolmesta pisteestä, vaan koko joukkueen peli-ilmeestä.

Jo viime viikolla Pelicansin pelaamisessa oli nähtävissä hienovaraisia viitteitä siitä, että peliin on löytymässä järkevämpää rytmiä ja tasapainoa. Porissa jäätiin vielä liian pahasti telineisiin, mutta Tampereella näkyi selvemmin se, että enää ei ollut pakonomainen tarve pelata aina välittömästi ylöspäin ja hyökätä alimiehitettynä.

Alimiehitettynä hyökkäämistä kun voi nykyliigassa kutsua kiekolliseksi itsemurhaksi.

Nyt Pelicans malttoi myös rauhoittaa, kerätä vaihtotilanteessa viisikon kasaan ja kas, alkoi syntyä kuvassa näkyvän kaltaisia hyökkäyksiä, joissa yhden tai kahden hyökkääjän sijaan on tilanteessa mukana koko ketju. Tappara oli hyvin paikalla koko viisikon voimin, mutta siitä huolimatta tämä hyökkäys johti lopulta hyvään kolmiopeliin päädyssä ja lopulta Marko Pöyhösen maaliin. Vastaavalla tavalla syntyi myös Joel Mustosen maali, vaikka längistä lirahtanut veto olikin "kerran sadasta" onnenkantamoinen.

Pelin hetkittäinen rauhoittaminen johti siis siihen, että viisikko oli tiiviimpi, ehdittiin paremmin tilanteisiin ja oltiinkin yhtäkkiä oikeasti aktiivisempia kuin alkukauden kohkaamisessa.

Ottelun jälkeisten kommenttienkin perusteella pelaajat kokivat tilanteen olleen nyt paremmin hallussa, eikä kolmannen erän paniikkia syntynyt. Syöttöpeliä on kummasti helpompaa pelata lavasta lapaan, kun lapa on muutaman metrin päässä ja pelaajat suunnilleen samassa liikenopeudessa. Nyt keskialue ylitettiin myös lukuisia kertoja keskikaistan kautta, minkä johdosta hyökkäysalueelle päästiin syöttämällä tai kuljettamalla, eikä pelkästään rännikiekkojen avulla.

Ja kääntäen: kun viisikko on tiiviinä hyökätessä, on se tiiviimpi myös siinä kohtaa, kun peli kääntyy puolustukseen.

Kohtalon ivaa oli, että tärkeimmät puolustajat Juha Leimu ja Jan Latvala olivat tuhota eilisen ottelun kahteen pekkaan. Molempien henkilökohtainen virhe johti Tapparan maaliin, kummatkin päästivät kertaalleen vastustajan läpi ja ottivat näistä tilanteista vielä jäähyt. TV-studiossa Vellu Ketolan ja Keijo Säilynojan kartalla olemisesta kertoo paljon se, että Jormakan 1-1-maalissa mainittiin nimeltä Tuhkanen, Paakkolanvaara ja Juvonen, eikä oman tonttinsa vapaaksi jättänyttä Leimua. No, konkareiden heikompi ilta ei onneksi maksanut pisteitä.

Yhtäkaikki, Pelicansin pelaamisessa on viime päivien perusteella enemmän järkeä, ja sitä kautta myös toivoa paremmasta.

 

Edellinen kirjoitus >> Milloin päävalmentaja on valmis liigajoukkueeseen?

1Elo/14Off

Elokuun ensimmäisen tunnelmat

Kuva27-10-2013

Tähän aikaan vuodesta käytettävissämme on vain yksi fakta. Se löytyy liigajoukkueiden kokoonpanoista.

Vaikka jo näinä päivinä onkin normaalisti tahkottu Pitsiturnausta Raumalla, on ajankohta yhä rajusti aikainen tulevan kauden ennakoimiseen. Kokoonpanoja tarkasteltaessa Pelicansin tilanne on päällisin puolin ihan kiva.

Joukkueelle on brändätty uutta imagoa uudella valmennusjohdolla. Maalin suulla Jere Myllyniemi tuntuu nousseen, ellei tähtikastiin, niin ainakin laatuveskareiden joukkoon. Puolustuksessa voidaan luottaa Juha Leimuun, Jan Latvalaan ja Tomas Kudelkaan, sekä rinnalla kehittyviin omiin poikiin. Tyler Redenbach on hyvä ykkössentteri, Vili Sopasella ja Michal Repikilla on aineksia loistokkuuteen. Taustalla Joel Mustonen nousee vimmalla ja muu kalusto on riittävän hyvää. Alun jääharjoituksissa nuori Sebastian Repo vaikutti suorastaan maagiselta lupaukselta

Pelicans on nyt oikeasti freesi, mielenkiintoinen ja toivottavasti kovalla motivaatiolla kehittyvä nippu.

Pakko silti myöntää, että maanantai soitti myös herätyskelloja. Turun Palloseura edustaa vain yhtä kolmestatoista vastustajasta, mutta arveluttavista viime kausista huolimatta mustavalkoiset ovat koonneet kaksi huippulaadukasta kentällistä ja muuranneet maalinsuunsa tähtikassari Teemu Lassilalla.

Mitkä ovat ne Pelicansin vahvuudet, joilla se selviytyy kahdeksan parhaan joukkoon, kampeaa jatkoon puolivälieristä ja hamuaa mitalipeleihin? Ei sellaisia taida ollakaan.

Siksi herää kysymys, onko joukkueen kokoamisessa sittenkään tehty aivan priimaa työtä? Paljon on varmasti parannettu viime kaudesta. Turhia rönsyjä on karsittu pois. Tapaus Ryan Lasch oli vain kilpajuoksu yhdestä pelaajasta – joskin erinomaisesta sellaisesta – mutta eikö isossa kuvassa Pelicansin tasoisella budjetilla pitäisi saada rakennettua myös niitä vastaansanomattomia vahvuuksia? Ovatko alussa luetellut yksilöt ja osa-alueet sellaisia, jotka tekevät tiukassa pudotuspelisarjassa eron kahden hyvän joukkueen välille?

Asiat on laitettava oikeisiin mittasuhteisiin. Tällä hetkellä jatkuva huippumenestys ei ole realismia Pelicansille. Sellaista vasta rakennetaan, ja alkavalla kaudella maksetaan taas joitakin oppirahoja. Viime kaudesta poiketen ne vain menevät nälkäisempiin suihin.

Punaisen langan pää on löytynyt, mutta malttia tullaan tarvitsemaan meiltä kaikilta. Oli miten oli, niin ainakin olemme selkeämmin matkalla jonnekin. Hetkittäin elämässä ja urheilussa matkakin on tärkeämpää kuin päämäärä.

Ja lopuksi täytyy muistaa, että paljon enemmän kuin nimilistat, ratkaisee joukkueen yhteispeli ja tiiviys, joita lähiviikkoina kasaan parsitaan.

 

Edellinen kirjoitus >> Repik jäi laschytyksen alle

22Lok/12Off

”Suikkanen ulos!”

Kommentti lainausmerkeissä, koska eihän nyt oikeasti… Kyseisestä huudahduksesta on vain tullut lätkäpalstojen vakiotavaraa, jota parhaimmillaan viljellään jo samana päivänä kun uusi valmentaja on julkistettu. Välillä huumorilla, välillä tosissaan. Kai Suikkasen asemasta kertoo jo se, että Pelicans-yhteyksissä kyseistä otsikkoa ei vielä ole käytetty. Eikä siinä mitään järkeä olisikaan, ei otsikossa eikä itse teossa. Ehkä mastokaupungissa odotukset ja kuvitelmat ovat muutenkin astetta realistisemmat kuin joissakin muissa liigakaupungeissa.

Tämä ei silti poista sitä tosiasiaa, kuinka luokattoman huono Pelicans oli lauantaina HIFK:n vieraana. Keskustelupalstojen termeillä jatkaakseni Pelsu oli sysipaska. Kahdesta voitosta huolimatta viime viikko ei todellakaan ollut mikään tasonnosto. Tyytyväinen voi olla vain siihen, että Pelicans on yhä hyvissä asetelmissa ja kykenevä voittamaan otteluita huonollakin pelillä.

Pelaajamateriaalin puutteista on puhuttu paljon ja totta onkin, että joillakin osa-alueilla on tultu ryminällä alas laadussa. Myös loukkaantumiskierre alkaa olla lahtelaisittain harvinaisella tasolla. Vaan kun lähtökohtaisesti materiaali ei mitään finaalitasoista ollut aiemminkaan. Itsestään 90 prosenttia joukkueesta ei ylisuorita, eli heittämällä lätkän kentälle ja huutamalla ”Pelakkaa, pojat!”. Nyt ylisuorittajia on hädin tuskin 10 prosenttia – lähinnä niitä, jotka eivät osallistuneet harjoituskaudelle. Itselleni viimeinen indikaattori totaalisesta sekasorrosta on Jan Latvala, joka on hänkin sortunut jo virheisiin tavanomaisissa pelitilanteissa.

Keskushyökkääjäosasto on tällä hetkellä köykäinen, mutta merkillepantavaa on myös se, kuinka vähän nämä pelinrakentamisesta vastaavat sentterit ylipäätään pääsevät kiekolle. Jopa ylivoimissa kiekon kuskaaminen - yksinään kuskaaminen, joka sekin on jo merkki huonosta organisoinnista - päätyy Smolenakin, Pikkaraisen ja Tavin kaltaisille laitureille, joiden vahvuudet ovat jossain aivan muualla kuin keskialueen rytmittävissä syötöissä. Viisikot ovat sekaisin ja syöttöyritykset siitä johtuen liian vaikeita.

Kaikki ne elementit, joilla Pelicans vuosi sitten vyörytti vastustamattomasti ja väsymättä hyökkäyksiään kohti vastustajan maalia, ovat poissa. Se saa nykyjoukkueen näyttämään hitaalta, puukätiseltä ja sekavalta. Entinen Pelicans vain kiihdytti tahtiaan kolmansissa erissä, nyt kiekkoa roiskitaan paskat housussa antaen HPK:n ja Ilveksen kaltaisille joukkueille totaalisen pelinhallinnan ja mahdollisuuksia hopeatarjottimella. Esimerkiksi vaihtotilanteissa kiekko voitaisiin - kuten viime kaudella - pitää omalla joukkueella ja rauhoittaa tilanne, mutta tässä vaiheessa tavaksi on valittu kiekon räiskiminen vastapäätyyn.

Jonkinlainen trendi on ehkä löydettävissä myös profiilipelaajissa. Gorenin, Espositon, Richmondin, Smolenakin ja Pikkaraisen muodossa avainpaikoilla on pitkä liuta ns. Joko tai –pelaajia, jotka tekevät yksittäisessä tilanteessa usein kuningasratkaisun tai kardinaalivirheen, ei välimallia jolla kentällä olevan viisikon harmonia säilyisi.

Pelaajamateriaali on heikentynyt, mutta tällä tyylillä ei kuuden sakkiin mennä muutenkaan.

29Hel/12Off

Lauantaipeli tiistain vaatteissa ja keskiviikkona torille

Eipä ollut tiistain liigavääntö tällä kertaa mitään pakkopullaa, päinvastoin! Tupa melkein täynnä, mahtava voitto Pelicansilta ja meininkiä hallissa. Se oli lauantaipeli tiistaiksi puettuna.

Uskonvahvistusta tilasin ja Pelicans toimitti sen tyrmäävällä tavalla. Juuri tällaisten esitysten takia luotto kuluvan kauden joukkueeseen on aivan eri tasolla kuin koskaan aiemmin. Tärkeää on nyt katsomon puolellakin se itsekunnioitus, ettei ruveta suorituksia itse vähättelemään - "mutku SaiPalla oli kaksi imuria maalilla", "mutku IFK:lta puuttui kentällinen maajoukkuemiehiä". Pelicansiltakin puuttui Niko Hovinen, joukkueen tärkein pelaaja.

Mistä löytyisi lisää ylisanoja? (kuva: © sm-liiga.fi)

Hallilta kantautuineiden tietojen mukaan Niko voi omin sanojensa mukaan aivan hyvin pelata perjantaina Jokereita vastaan, mutta ymmärrettävästi lonkan kanssa ollaan tässä vaiheessa kautta äärimmäisen varovaisia. Reilun viikon takaisessa Blues-ottelussa maalilla häärimistä ei auttanut perheenlisäyksen myötä valvottu edellisyö. Loppu hyvin, kaikki hyvin - Pelicans paukutteli pienokaisen johdosta omat kunnianlaukauksensa SaiPan ja IFK:n verkkoon Joonas Kuuselan torjuntavuoroilla. Täysistä kahdeksasta ottelustaan Tötsä Kuusela on muuten torjunut neljä suoraa voittoa, yhden jatkoaikavoiton ja kahdesti rankkareille. Viikonlopun Kärpät-ottelu on tähän asti ainoa suora tappio.

Tiistai-illan sankarista ei ole mitään epäselvyyttä. Nyt on Justin Hodgmanin vuoro vetää muuta joukkuetta perässään. Tuo luistelu yhdistettynä puhtaaseen taitoon ja ulottuvuuteen sekä valtavaan pelinälkään on yhtä kuin kesällä pelaaja-agentin lupailema dominointi. Uskomattoman hyvä pelaaja kaikkiaan, ja erinomainen kanadalaisen kiekkoilun lähettiläs. Liian harva suomalainen pelaaja elää pelissä mukana yhtä voimakkaasti tunteitaan näyttäen ja kiekkoa lapaansa vaatien.

Kevään kannalta hyvä merkki oli myös se, että Hodari malttoi lähinnä naureskellen viitata kintaalla IFK-agitaattori Ilari Melartin pölötyksille. Myös Radek Smolenak nousi esiin paitsi maalillaan, myös menemällä oman tähtipelaajan ja vastustajan kultaisen noutajan väliin. IFK-leirissäkin myönnettiin, että tiistai meni Melartin osalta oppirahojen makseluksi kun pari pohjoisamerikkaa nähnyttä ulkomaalaista tuli vastaan.

Eilisessä ottelussa Jan Latvala pelasi 500. runkosarjaottelunsa Pelicansin paidassa, ainakin jos liigan tilastoja on uskominen. Onnea Lade! Tiistain jälkeen kunniataulukko Pelicansin liiga-ajan osalta näyttää tältä:

1. 500 Jan Latvala
2. 366 Kari Sihvonen
3. 328 Henri Heino
4. 309 Toni Koivunen
5. 308 Toni Saarinen

- - -

Hienon voiton jälkeen on tapana mennä torille, ja niinhän sitä keskiviikkona mentiinkin, kun kisatorin minikaukalossa vastakkain asettuivat Pelicansin ja Kortteliliigan kiekkotaiturit. Pelicansilta mukana olivat maalivahdin tamineissa Nupe Nurminen ja Janne Juvonen, sekä kenttäpelaajista Pekka Jormakka, Janne Tavi, Teemu Rinkinen, Marko Pöyhönen, Joni Isomäki ja Matias Loppi. Mikrofonin varressa totutusti moottoriturpa Antsa Mertaranta ja asiantuntijakommentaattorina Suikkasen Kaitsu.

Ottelu päättyi rankkareidenkin jälkeen tasapeliin 2-2 ja Kortteliliigan sarjajyrätkin pääsivät kerrankin jakelemaan nimmareita, tai ainakin yhden nimmarin. Yleisöä oli paikalla komea määrä, sääkin suosi. Ja jotkut pahimmin bonuskortteihin aivopestyt vielä väittävät, että kaupungin keskustori on peltomarketteihin verrattuna täysin yhdentekevä kohtauspaikka.

20Hel/12Off

Aurinko paistaa – pudotuspelikevään vai kesäloman merkki?

Siinä on paikka, miksi et voita?! Olisi ollut paikka liimautua KalPan peräpeiliin ja karistaa muita kotietuilijoita hieman kannoilta, mutta matkalla tuli pari muuttujaa. That's hockey.

Maaottelutauon jälkeiset pelit ovat aina vähän arvaamattomia. Kaupan päälle Laden juhlahumua, Hovisen kuumeilua ja ketjumuutoksia, niin ei ihme jos pakka on vähän sekaisin.

Ketjukokeilujen aika on nimenomaan nyt. Runkosarjan viimeisillä kierroksilla pudotuspeleistä puhumattakaan on myöhäistä ruveta tekemään kokeiluja. Silloin ne ovat vaisun illan herättelyä ja kolmannen erän kiriä varten. Tietyt koostumukset on jo sisäänajettu ja niistä tiedetään mitä saadaan, mutta Pikkaraisen, Smolenakin ja Wärnin tultua on mahdollista hakea jotain vieläkin toimivampaa. Ketjuja pohtiessa kannattaa muistaa, että Pelicansin pelitavassa on oleellista saada syötöt laitahyökkääjille kämmenpuolelle, joten rightin laiturit pelaavat oikeassa laidassa.

Niko Hovisen peluutus on ollut tapetilla pitkin kautta, niin nytkin. Tottakai huippuveskaria pitääkin peluuttaa mahdollisimman paljon, mutta välittömästi kuumeilun jälkeen kaksi peliä peräkkäisinä iltoina on erikoinen veto. Tosin perjantaina Tampereella luukkuvahtina toimi Janne Juvonen ja lauantain juhlapeliin Joonas Kuuselaa ei uskallettu laittaa aloittamaan, näin se on nähtävä. Aivan helppoja maaleja ei Hovisen taakse nytkään isketty.

The sun is finally out... thought I'd never see the day. I guess I should try and get my tan on now.

Lascherille päivä paistaa maanantainakin. Joillekin viikonloppu tuntui olevan ranteet auki-meininkiä, mutta numeroina tilille napsahti vain kaksi niukkaa maalin tappiota. Tärkeimmät pelit ovat jossain ihan toisaalla kuin helmikuun kolmannella viikolla.

- - -

Mihin jäi yleisö juhlaottelusta? 4800 ja risat on surkea lukema tällaiseen tapahtumaan. URHOtv:n Hokihemmot-erätaukopätkässä (tmv.) toimittajakaksikko vieraili aiemmin tällä kaudella Philadelphia Flyersin toimistolla, jossa yhden suomalaissyntyisen myyntimiehen tehtävänä oli vain ja ainoastaan varmistaa, että jokainen kotiottelu on loppuunmyyty. Jotain vastaavaa olisi tarvittu nytkin, sen verran tutkimattomat ovat lahtelaisyleisön pääkopat. Samoin savolaisten: KalPan yleisökeskiarvo tällä kaudella on 4140.

Pohjanoteerauksen vetikin sitten Nelonen Pron maalikoosteessa tyhjäntoimittaja Simo Leinonen, joka kaikessa ammattitaidossaan loihe lausumaan:

Pelicans-fanit kunnioittivat Latvalan ennätystä tifolla, joka kaikella kunnioituksella on hieman vaatimattomampi kuin Latvalan upea saavutus.

Sori Simo, mutta oma suorituksesi on yhtä vaatimaton kuin Blues-fanien mölinä Latvalan palkintoseremonian aikana. Klassinen esimerkki Nelosen audiovisuaalisesta tasosta: kuvataan tifo päin helvettiä alhaalta parin metrin päästä katsojista, editissä koko komeus leikataan päin helvettiä (kauemmasta kamerasta näytettiin vasta kun paperilaput laskettiin alas) ja sen jälkeen Helsingin päässä joku simoleinonen yrittää tulkita mitä siellä tapahtui.

Twitter-ihmisille palautekanava suoraan Simolle löytyy tästä: http://twitter.com/#!/simolei

Näin vaatimaton se sitten oikeasta kuvakulmasta ja oikealla hetkellä kuvattuna oli:

- - -

YLE uutisoi maanantain alkajaisiksi Hannu Jortikan kaksivuotisesta jatkosopimuksesta Amur Habarovskin kanssa. Jortsu on löytänyt Tyynen valtameren rantamailta uudelleen kipinän valmentamiseen ja saanut joukkueenkin pelaamaan KHL:n itäisessä konferenssissa playoff-paikan arvoisesti. Kyseessä on perinteinen win-win-tilanne: Amur on löytänyt hyvän valmentajan ja Hannu Jortikka pysyy mahdollisimman kaukana Suomesta.

- - -

Ilves piti jo jättää rauhaan loppukauden osalta, mutta kyllähän tämä sivusto ansaitsee hieman mainostusta.

18Hel/12Off

1002 hajatelmaa

Tai ainakin muutama. Jos tuhannessa oli jo paljon juhlittavaa ja muisteltavaa, niin vielä suurempi spektaakkeli on tiedossa tänään.

"Toivottavasti Latvalan palkitsemisseremonia ei sotke Pelicansin keskittymistä itse matsiin."

Kyllä se saa sotkea. Sen jopa pitää hieman sotkea. Käsillä on Jan Latvalan, käsityksen rajoja venyttävän otteluennätyksen ja pelaajien pelin päivä. Jos jonain iltana Isku Areenalla taktiikkatauluja voidaan siirrellä hieman sivummalle Talviklassikon tapaan, niin se on nyt. Tämä on Pelicansin klassikko, päivä jonka 5600 onnekasta muistavat lopun ikänsä.

Onko tässä Suomen puhutuin jääkiekkolapa?

Näin kyselee Helsingin Sanomat. Suureen pelaajaan liittyy aina hienoja tarinoita. Sen nimeltä mainitsemattoman valmentajan Jutta-lisänimi ja Rinkelinmäen ilta joskus vuonna nakki ovat jo legenda itsessään. Samoin seuraavan HPK-ottelun huutokuoro vierasjoukkueen vaihtoaition takana. Lapa on pysynyt, materiaali vain on vaihtunut puusta komposiittiin. Tiettävästi Laden lapa on Eastonin tehtaalla jonkinlainen yleinen nähtävyys; joku hullu kaukana Suomessa pelaa tällaisellakin.

Pelicans-kannattajat huomioivat Latvalan ennätyksen.

Nyt on yleisön mahdollisuus antaa takaisiin kaikista niistä upeista hetkistä ja ilon tunteista, joita seuraikoni on vuosien varrella tarjonnut. Tänään saa luvan kanssa unohtaa pelikirjan lisälehdet, ensi vuoden sopimusneuvottelut ja sarjataulukon pistetilanteen. Laden lisäksi jotkut jossain ovat tehneet ison työn tämän illan eteen, tartu sinäkin hetkeen!

Päivänsankarin omia mietteitä Iltalehden haastattelussa.

Pitkä tie on tultu jostain vuodesta 1996. Lade hyppäsi kyytiin kesällä 1999. Ja tämän blogaajan punainen lanka kirjoittamiseen katosi juuri nyt. En yleensä suosi englanninkielistä mongerrusta kun kyseessä on suomalaista kiekkokulttuuria suomalaisille, mutta jotenkin eräs sosiaalisen median kautta aamupäivällä pompannut lausahdus sopii tähän:

When The Going Gets Tough, The Tough Get Going

6Hel/12Off

Toivottavasti huono kenraali enteilee parempaa ensi-iltaa

Musta tuntuu, että SM-liigan juhlapeleissä aika usein kuokkavieraat varastavat shown ja pilaavat sekä tapetit että tunnelman. Niinhän siinä nytkin kävi, vaikka jännittävä ottelu saatiin aikaiseksi ja sentään yksi piste leukapussiin. Ehkä se kolmen pisteen voitto ei lauantaina ollut aivan kuolemanvakava asia, vaan oleellisinta oli Laden upean saavutuksen juhlistaminen. Hieno mies, hienot seremoniat, ja parin viikon päästä lienee tiedossa vieläkin parempaa.

Kuolemanvakavaa ei ollut myöskään yleisön toiminta, mutta aika monella ahterit näyttivät pysyvän penkissä läpi seremonian. Vähän kuin pitäisi pipoa kirkossa, tai sitten osalla kansasta on terveempi suhtautuminen urheilun tärkeyteen. Jonkinlainen kollektiivinen halvaus iski sitten melkein koko yleisöön, kun varsinainen peliaika päättyi 2-2-tilanteessa. Ei aplodeja, ei kannustusta, ei mitään - paitsi kannattajaryhmän elämöinti. Voittomaalikilpailussakin rytmikkäät taputukset hiipuivat täysin kisan edetessä.

Tällainen ilmiö onkin jäänyt vielä kaikkien vuosien aikana kokematta Lahden jäähallissa. Pelataan jotain sarjakymppiä vastaan, ollaan kuskin paikalla pitkin ottelua ja yhtäkkiä usko loppuu kuin seinään törmäisi. Sen näköisiä olivat kyllä parhaiden rankkarinvetäjiemme yrityksetkin tällä kertaa. Lataus taisi sitten vain olla kaikilla niin kova kauan odotettuun iltaan. Jotain hämärää psykologiaa juhlapeleihin joka tapauksessa sisältyy. Eipä Lahti-kaupungissa ole päästy ennakkosuosikin asemaa ja näin hienojen lätkäjätkien palkitsemisia liiaksi harjoittelemaan.

Pienistä kauneusvirheistä huolimatta itse juhla oli juuri sellainen kuin vain Jan Latvalan arvolle sopii. Jämpti, asiallinen ja koskettava. Mitä illasta jälkeenpäin muistetaan, ovat varmasti rytmikkäät Lat-va-la!-huudot puolipimeässä hallissa. Se on hieno luku Pelicans-historiaa.

Ehkä kenraalinäytös ei loppujen lopuksi niin huono ollutkaan.

 

Kuvia seremonioista Pelicansin kuvagalleriassa.