26Jou/12Off

Aravirran comeback?

Toissa viikolla alkaneissa spekulaatioissa Hannu Aravirta nousikin hieman yllättäen Pelicansin ykkösvaihtoehdoksi Kai Suikkasen seuraajaa haettaessa. Kliseisesti sanottuna tuttu ja turvallinen valinta.

Ajatusleikkinä Aran comeback on vallan mielenkiintoinen. Mika Saarinen aloittaa vuodenvaihteessa Pelicansin urheilutoimenjohtajana ja yleensä UTJ vastaa myös ainakin osittain päävalmentajan rekrytoinnista. Saarinen ja Aravirtahan ovat tuttuja maajoukkueen valmennusryhmästä 10-15 vuoden takaa.

Sitten on Ilkka Kaarna, joka palkkasi Aran lahteen jo jouluna 2005. Tänä syksynä suunnitelmat heittivät häränpyllyä ja olisi aivan Kaarnan tyylistä lämätä vastakiekkoon pestaamalla luottomiehen, joka ei varmasti petä. Päinvastoin, täyttäisi Suikkasen isot saappaat ja voisi jopa nostaa uutta innostusta fiaskomaisen kauden jälkeen.

Kolmas heppu on Pasi Nurminen, jonka tilanne Venäjällä voi muuttua nopeastikin ja jolle on jo soviteltu Pelicansin päävalmentajan pikkutakkia tulevaisuutta ajatellen. Kuten jo aiemmin syksyllä kirjoitin, siinä skenaariossa kaikki on mahdollista taivaan ja helvetin välillä. Näin ison persoonan ja ikonin kanssa tilanne on aina haastava, kuten on nähty Raimo Helmisen tilanteesta Ilveksen peräsimessä. Joka tapauksessa myös Nupe on Aran tuttuja ja toiminut aiemmin tämän kakkosvalmentajana.

Aravirta-spekulaatiossa nousee nimittäin väistämättä pintaan se aavistus, että kyseessä olisi vain vuoden, korkeintaan kahden mittainen keikka. Mies oli jo lopettamassa valmentamista tähän kevääseen ja on pitkin matkaa indikoinut motivaation heikkenemistä, joten pidempi projekti ei ole todennäköinen.

Nyt tehtävänä olisikin korjata laivan kurssi, tasaannuttaa tilanne ja siloittaa tietä uudelle päävalmentajalle, joka mahdollisesti kasvaisi vielä korkoa apuvalmentajana. Aravirralla on aiemman pestinsä myötä jo valmiiksi tietty näppituntuma lahtelaiseen jääkiekkoon muun kokemuksensa lisäksi. Tältä kantilta katsottuna Ara voisi vielä olla hyvä ja perusvarma vaihtoehto. Myös tulokset Kärppien peräsimestä puhuvat puolestaan aivan riittävästi.

Suikkasen jäljiltä tarvitaan paljon laaja-alaisempaa katsantoa Pelicansin ja koko paikallisen jääkiekon kehittämiseen siten, että myös edustusjoukkueen päävalmentaja on talkoissa mukana.

Yhtä oleellista on kuitenkin se, mitä muuta kokonaisuuteen liittyy. Olisiko Pasi Nurminen tai vaikkapa Peliitat hyvään liitoon nostanut Petri Karjalainen tulossa samalla korkoa kasvamaan?

21Jou/11Off

Katsaus Pelicansin tulevaisuuteen, osa 1/3

Pidän syksyisen lupaukseni ja suuntaan joulutauolla katseita Pelicansin edessä häämöttävälle lentoradalle. Mytötätuulet ja ilmakuopat voi tiivistää pariin kysymykseen. Entä mitä opittavaa meillä voisi olla Espoosta?

Isossa kuvassa Pelicansin lähitulevaisuus ensi kauden osalta turvautui sinä päivänä kun Kai Suikkasen jatkosopimus julkistettiin. Absoluuttisesti paras mahdollinen päävalmentaja kevään 2011 tilanteeseen - vaikka vähän mutkan kautta tulikin - on paitsi jättimäinen sulka seurajohdon hattuun, myös pääsylippu kahden seuraavan kevään pudotuspeleihin, taloudellisiin lottovoittoihin ja joukkueen vahvistamiseen entisestään. Ellei Suikkasta pidettäisi Jukka Jalosen todennäköisenä seuraajana maajoukkueessa kevään 2013 jälkeen, voisi edessä olla Risto Dufvan ajan JYPiin verrattavissa oleva menestystarina. Nyt tästä huippuvalmentajasta on otettava irti järkevästi kaikki mahdollinen puolentoista vuoden aikana.

Oikeastaan nyt on selvitetty vasta helpoin vaihe. Kun seuran kivijalka on Pelicansin tapaan taloudellisesti ja toiminnallisesti kunnossa, kykenee osaava seurajohtaja kyllä hankkimaan päävalmentajaksi jopa markkinoiden kuumimman nimen viimeistään reilulla palkkatarjouksella. Vaikeaksi homma menee siinä vaiheessa, jos markkinoilla ei olekaan niitä tarkuuvarmoja nimiä kuten nyt olivat Jalonen ja Suikkanen. Jos ehdokkaiden viimeaikaiset näytöt eivät puhukaan aivan niin paljon osaamisen puolesta ja on todella paneuduttava taustatyöhön selvittääkseen mitä kukakin on miehiään. Siihen sudenkuoppaan ovat melkein kaikki liigaseurat kapsahtaneet muutaman viime vuoden aikana.

Rauman Lukko oli työsulkukaudella 04-05 pronssiottelussa Jukka Rautakorven johdolla, mutta seuraavalla kaudella potkut saaneen Jarmo Tolvasen ja hänet korvanneen Jukka Koivun opeilla toiseksi viimeinen. Kevään 2006 finaalikaksikosta kumpikin romahti silloisen päävalmentajansa lähdön jälkeen: HPK yritti korvata Jukka Jalosta Matti Alatalolla ja Ässät haki Mika Toivolan korvaajaa katastrofaalisesti Juha Pajuojasta ja Jari Härkälästä. Mainittu Matti Alatalo oli asialla kun Kärpät tarvitsi kultaa tahkonneen Kari Jalosen seuraajaa kesällä 2008 - tuloksena runkosarjan sijoitukset 5 ja 9, eikä Kärpät ole noussut siitä keskinkertaisuuden suosta vieläkään. Tapparassa Lukosta tullut Rautakorpi ja kaksi runkosarjan nelossijaa luotsannut Rauli Urama saivat jatkoa Mikko Saarisesta, tuloksena sijoitukset 13. ja 7. TPS:n kultajuhlien jälkeen Heikki Leimeen aloittama kausi puolestaan oli päätyä karsintoihin. Sitten on seuroja kuten Ilves, Jokerit ja HIFK, jotka ovat haalineet valmentajiaan milloin mistäkin ja monenlaisten kriteerien perusteella, tulosten jäädessä helsinkiläisten kahta mestaruutta lukuun ottamatta todella vaisuiksi.

Tietenkin voidaan saivarrella pelaajiston ja seurajohdon muutoksilla, taloudellisilla seikoilla tai kilpailijoiden vahvistumisilla, mutta kun selkeällä identiteetillä porskuttaneita mitalitason joukkueita putoilee uuden valmentajan käsissä ulos pudotuspeleistä, ei ole kuin yksi johtopäätös: rekrytointi on pahasti epäonnistunut. Muutamissa tapauksissa seurajohdolle on myös iskenyt luulotauti ylisuorittaneen joukkueen todellisesta tasosta ja on luultu homman rullaavan omalla painollaan.

Asemien säilyttäminen ja positiivisen kierteen ylläpitäminen on yksiselitteisesti ollut äärimmäisen vaikeaa.

Parhaiten tämän jatkumon luomisessa ovat 2000-luvulla onnistuneet JYP, Blues ja SaiPa. Jyväskylässä vaihdokset Mika Saarisesta Matti Alataloon ja edelleen Risto Dufvaan olivat nousujohteisia ja huipentuivat mestaruuteen. Saarinen ja Alatalo saivat häntäpäähän povatun joukkueen ylisuorittamaan, jonka pohjalta Dufva puolestaan rakensi pienoisen dynastian. Espoossa vastaava akseli on Kari Heikkilä - Petri Matikainen - Lauri Marjamäki, joista kaksi viimeksimainittua valmistautuivat päävalmentajuuteen edeltäjänsä valmennusryhmässä ja Bluesille on muodostunut erittäin vahva pelillinen identiteetti. SaiPassa Heikki Mälkiä ja Ari-Pekka Selin ovat selviytyneet minimaalisilla resursseilla ilman isompia romahduksia. KalPa ja Ässät näyttävät olevan vallanvaihdoksen uusimmat onnistujat nuorten päävalmentajiensa johdolla.

Perintö jää, mutta mitä sille tehdään? (© sm-liiga.fi)

Meidän Pelicansimme puolestaan on koko liiga-aikansa edustanut kaikkein perinteisintä vuoristorataa. Kari Eloranta, Hannu Aravirta ja Kai Suikkanen ovat menestyjiä, loput yrittäjät siinä välissä jotain ihan muuta. Petteri Hirvonen sentään nousi ykköseksi Elorannan valmennusryhmästä, mutta ajattelikin sitten jääkiekosta aivan päinvastoin kuin mentorinsa. Niinpä vahvatkin rakennelmat on joka kerta romutettu katastrofaalisilla valinnoilla, mutta Feenix-linnun lailla niistä on sentään tähän asti myös noustu uuteen kukoistukseen.

Siihen kiteytyykin isossa kuvassa Pelicansin pitkän tähtäimen tulevaisuus - Kuinka jatkaa menestystä Suikkasen jälkeen?

Miten seura käsittelee tämän hetkisen positiivisen kierteen? Mitä opittiin tapaus Mika Toivolasta? Pelicansin hallussa on tällä hetkellä liigavalmennuksen tietotaitoa koko maan huipulta ja keväällä 2013 miljoonan taalan paikka tuon perinnön jatkamiseen uusin voimin - olettaen että tuolloin Suikkanen-Lehtonen siirtyvät isompiin ympyröihin.

Noin viikko sitten Urheiluruudussa raportoitiin Espoon Hongan jalkapalloakatemiasta, mihin on kerätty samalla tavalla jalkapallosta ajattelevia valmentajia kehittämään nuoria pelaajia Hongan edustusmiehistöön toteuttamaan Mika Lehkosuon linjaamaa jalkapallofilosofiaa. Näissä asioissa on aina helppoa lipsahtaa ideologiahippeilyn puolelle, mutta yhtenäisyys, pitkäjänteisyys ja selkeä identiteetti kuulostavat joka tapauksessa varmemmalta pohjalta kuin yleisemmin käytössä oleva tempoilu päävalmentajan päähänpinttymistä toiseen. Tai se, että Kai Suikkanen, Janne Sinkkonen ja Kari Eloranta peluuttavat tahoillaan täysin erilaista jääkiekkoa.

Jossain sateenkaaren päässä häämöttää Pelicansin, Peliittojen ja Kiekkoreippaan yhdistävä pelifilosofia ja ehkä myös kokeneen urheilutoimenjohtajan linjaama kollektiivinen tapa toimia. Ensi hätään onnistumiseksi keväällä 2013 riittäisi sellainen uusi päävalmentaja, joka edes hallitsee Pelicansin nykyiset menestysominaisuudet eikä heitä kaikkea hyvää saman tien roskakoriin. Tuolloin kannattanee vilkuilla esimerkiksi Lauri Marjamäen, Karri Kiven, Pekka Virran ja Tuomas Tuokkolan sopimustilanteita ennemmin kuin takavuosikymmenten maajoukkueveteraaneja. 100-prosenttisen varmaa ei jääkiekkobisneksessä ole mikään eikä kukaan, mutta ajan tasalla oleminenkin nostaa todennäköisyyksiä jo kummasti.

Helpoin vaihe on vasta ohitettu. Niihin vaikeampiin vaiheisiin pelikaani on kompastunut jo tarpeeksi monta kertaa.

 

Seuraavassa osassa 2/3 tarkastellaan lähitulevaisuutta pelaajatasolla, minkä myös voi kiteyttää yhteen kysymykseen.

17Syy/11Off

Hätäilyn ABC lahtelaisittain

Nykyisestä Lahti-kiekon elämänmenosta voi havaita ainakin sen, että se on muuttunut pirun hektiseksi. Pelicans liigaseurana on jo noussut aivan kilpakumppaneidensa tasolle. Nyt myös yleisön vaatimustaso ja kärsimättömyys alkaa olemaan liigaa hieman pidemmän aikaa nähneiden verrokkiensa tasolla.

Aravirran aikana saatiin kokea kuinka makeaa voittaminen ja menestyminen on. Yhden tempun patajätkä palautti karvaan kalkin maun suupieliin. Sen enempää ei vaadita siihen, että lahtelainen kiekkojännäri alkaa hyvin herkästi pureskelemaan kynsiään ja sadattelemaan puoliääneen.

Ja niin sen pitääkin mennä. Kaupunki elää ja hengittää Pelicansin pörssikurssin mukana. Voittaminen taas on urheilun suola ylipäätään.

Niinpä oltiin yhtäkkiä siinä tilanteessa, että takiaisen lailla pörrännyt Blues ryösti täyden potin Isku Areenasta ja Jokerit naulasi tylysti kolme kaappia Hovisen taakse ensimmäisellä kympillä. Leppoisa ajelun sijaan oltiinkin - taas kerran - polvia myöten suossa. Sukat märkänä ja kylmissään. Näinhän meille aina täällä käy.

Miksei Pelicans pelaa kunnolla? Mitä se Suikkanen tekee? Jalvanti tuu pois sieltä! Tää peli ois tullu telkkaristakin...

Hätäisimmillä oli jo mielessä kaikki pahimmat skenaariot maalinteko-ongelmista itseluottamuslamaan.  En halua vaikuttaa jälkiviisaalta, mutta tuossa tilanteessa on vain uskottava siihen, että seuraavan maalin tekee oma joukkue, ja siihen uskoinkin. Kolme-nolla ei ole jääkiekossa mitään ensimmäisen erän jälkeen, eikä Suikkasen joukkue ole mikään repaleinen jämäremmi.

Tietenkin on pettymys kun loistelias harjoituskausi näyttää valuvan hukkaan. Ja kääntäen: super-nousu kolmen maalin takaa on parasta mahdollista lääkettä orastaviinkin ongelmiin. Jotenkin joukkueesta vain huokuu se, että ihan pienestä tuo paatti ei keiku.

Eikä keikkunut. Suikkanen teki muutoksia, laitahyökkääjämme Marttisen säestyksellä ampuivat Kilpeläisen reikäjuustoksi ja Hovinen hoiti loput.

Kolmesta osa-alueesta (1. seura 2. yleisön asennoituminen) yhdellä Lahti vielä hieman ehkä muille kalpenee, nimittäin tämä kuuluisa voittamisen kulttuuri. Siis se, jonka näennäiselle puutteelle maajoukkueemme haistatti pitkät keväällä Bratislavassa. Leijonaryhmä oli pelirohkea ja marssi rinta kaarella kuninkaan elkein mestaruuteen asti.

Tänään Pelicanskin näytti kolmannessa erässä, että osaa lintukin pöyhkeillä itsevarmuudellaan: tasapeli ei riitä mihinkään, nyt painetaan voittoon asti. Se on palanen voittamisen kulttuuria. Jokainen ottelu lähdetään voittamaan. Jokaista sarjaa lähdetään voittamaan. On lähdettävä, tai muuten ei kannata osallistua ollenkaan.

Jos kuitenkin pelisuunnitelma menee vihkoon, on vain luotettava lujasti omaan osaamiseen ja taisteltava loppuun asti. Ja kun olet niin tehnyt ja päässyt takaisin tolpillesi, on oltava heti valmiina lyömään vastustaja kanveesiin ja poistumaan kehästä voittajana.

Hätäilijöitä suosittelen relaamaan vähän ja nauttimaan siitä kiekkoviihteestä jota Suikkasen karavaani näinä aikoina meille tarjoilee.

13Syy/11Off

Suikkanen tuli, näki… voittaako?

Pelicansin kauden avaukseen on nyt aikaa reilut kaksi vuorokautta, ja yksi kysymys nousee ylitse muiden: pystyykö Kai Suikkanen nostamaan tämänkin joukkueensa huippuvireeseen ja sarjan kärkipaikoille? Hannu Aravirta siinä onnistui monivuotisen rakennusprojektin jälkeen. "Kaitsu" on näyttänyt, että talo nousee huomattavasti nopeamminkin ja nyt hänellä on myös heti käsissään kaikki tarvittavat työkalut.

Kärppäkasvatin valmentajanura alkoi vuonna 2003 oululaisten A-junnujen parissa. 2004 seurasi siirto pohjoisemmaksi Suomi-Sarjassa pelanneen RoKin penkin taakse. Rovaniemeläiset muuttuivat keskinkertaisesta nipusta kaksinkertaiseksi mestariksi ja kertomusten mukaan "täysin ylivoimaiseksi" joukkueeksi. Sitten etelään päin Kajaanin Hokin peräsimeen. Edeltävän kauden nelossija kirkastui kahdeksi peräkkäiseksi finaalipaikaksi - kullaksi ja hopeaksi.

Näillä pohjilla SM-liiga oli luonteva jatkumo. Suikkanen jätti Hokin kesken kauden syksyllä 2008 ja lähti nostamaan Hannu Virran lähes upottamaa TPS-paattia Aurajoesta. Viimeiseltä sijalta sääliplayoffeihin, 2-0-voitoin yli IFK:n ja puolivälierissä kaksi otteluvoittoa tulevalta mestarilta JYPiltä. Seuraavalla kaudella runkosarjan 6. sijalta mestariksi, kuinkas muutenkaan.

Sitten KHL:n valloitukseen. Sarjataulukon 7. ja länsilohkon 2. sija eivät riittäneet Jaroslavlin seurajohdolle, vaan potkut tuli kun sarjaa oli pelattu kolmannes.

Moni toppuuttelee (Lahti-kaupungissakin), että onhan näitä harjoituspelien ihmeitä nähty ennenkin. Yleensä lunta on tullut tupaan välittömästi tosipelien alkaessa. Sen sijaan se mitä ainakaan minä en ole lahtelaisessa kiekkoskenessä nähnyt, on valmentaja joka repii maksimaalisen tehon irti joka ainoasta rupusakista jonka käsiinsä saa, puhumattakaan laadukkaista joukkueista. Siksi ei yllätäkään, että harjoituspeleissä Pelicans on loistanut, pelannut äärimmäisen valmiin näköistä jääkiekkoa ja kääntänyt tappioasemia vastustamattomasti voitoiksi.

Ennen kaikkea turkoosipaitainen joukkue on tehnyt jääkiekosta jälleen helpon näköistä ja nautittavaa viihdettä samaan tapaan kuin kaudella 2007-2008, jolloin varsinkin syyskaudella Pelicans dominoi liigaa modernilla kiekollisella pelisysteemillä.

Toinen puoli Messias-Suikkasen hahmoa on hänen persoonansa. Tämä lätkäretoriikan Timo Soini otti lahtelaiset haltuunsa päivästä numero yksi alkaen: "- Koko tivoli (perhe) tulee, se on selvä. Niin olen tehnyt jokaisella valmennuskeikallani, että asun siinä kaupungissa jossa valmennan. Olemme nyt lahtelaisia." Huomattakoon, että tässä yhteydessä Timo Soini kaikkein positiivimmassa mahdollisessa merkityksessään. Kaitsu paaluttaa asiat niin kuin ne kansankielellä ovat ja samalla väistää valmentajajargonin karikot johon monet muut sortuvat. Monet muut, kuten vaikkapa edellinen lausuntoautomaatti Mika Toivola, joka töksäytteli, piti paskoja harjoituksia joukkueelleen ja lopulta illat Isku Areenalla olivat kaikille kuin pään hakkaamista seinään.

Ässien urheilutoimenjohtajaksi kaiken järjen vastaisesti - tai juuri siksi - päässyt Toivola näyttääkin viisastuneen ja muuttaneen tyyliään. Nykyisin hän nuolee Isomäen seisomakatsomon ahtereita kommentoimalla päivittäin Ässien sopimustarjouksia ja pelaajahuhuja sekä dissaamalla kilpailevien seurojen hankintoja. Jos et vielä tiennyt, niin Ryan Lasch on pelaaja joka hyvänä päivänä tekee vaikka neljä maalia, mutta katoaa kuvasta kun joukkue tarvitsisi johtajaa.

Tai ehkäpä Ässien hurjasta tuloskunnosta nauttimaan päässyttä Mikaa vaivaa edelleen sama alemmuskompleksi kuin useiden hävittyjen matsien jälkeen, kun vastustajan miljoonamiehet olivat vääryydellä ja viekkaudelle vieneet voiton oman joukkueen nenän edestä. Se, että Toivola itse sai vuosien varrella valmennettavakseen Jozef Strakaa, Juhamatti Aaltosta ja Pelicansin viime kauden isoja satsauksia oli tietenkin täysi sivuseikka.

Näihin esimerkkeihin tiivistyy se upea asia, että Kai Suikkanen on Pelicansin valmentajana. Siinä missä luuserin käsissä joukkue on vain osiensa summa ja kahden metrin syötöt menevät kolme metriä ohi, ulosmittaa voittava valmentaja pelaajistaan kaiken mahdollisen ja vähän enemmänkin - joukkueesta hitsautuu kokonaisuus joka on enemmän kuin osiensa summa. Jotkut kutsuvat sitä ylisuorittamiseksi.

Ja ylisuorittaminen johtaa usein voittokulkuun.

 

Sekalaista-palstalla tänään:

Missä nykyisistä SM-liigaseuroista Toni Mäkiaho ei ole pelannut?

Ilveksen juniorikoulun kasvatti nousi liigakehiin HPK:ssa, brändikiekkoili IFK:ssa, käväisi sitten Pelicansissa, Tapparassa, KalPassa, Bluesissa ja Kärpissä.Välissä toki myös Malmö, Fribourg, Lada Togliatti, uudelleen Fribourg, Zvolen ja Dornbirn.

Vielä kelpasi tryoutille Tepsiin, joten turkulaiset pääsevät nyt nauttimaan pellehypyistä ja kadonneesta fyysisyydestä. Eiköhän Ilveksen hyväveli-kerhoon vielä joskus mahdu, eivätkä Lukko ja Ässätkään perinteisesti nirsoile hätähankinnoissaan kesken kauden. Harmi, ettei Virmanen ole enää Jokereissa...

 

Suikkanen Quotes-tarjoaa: