1Hei/15Off

Pelicansin identiteetti kannesta kanteen

Identiteetti01072015

Identiteetti - onko Pelicansilla sitä lainkaan? On, kun riittävän tarkasti etsii.

Kuten Kiekkokaupungissa on jo tiedostettukin, ei Pelicansilla ole kirjaimellista pelillistä identiteettiä. Alla olevassa analyysissä Pelicansin "geneettinen perimä" kantaa mukanaan enemmänkin joukkueen rakentamiseen liittyviä elementtejä. Niidenkin tiedostaminen on kuitenkin tärkeää.

 

1) Vahvan valmennuksen ja valmennuskulttuurin seura

Kuten keväällä totesin, tarvitsee Pelicans menestyäkseen meritoituneen ja valmiiksi osaavan valmentajan. Heitä ovat edustaneet Kari Eloranta, Hannu Aravirta, (Kari Jalonen), Kai Suikkanen ja toivottavasti nyt myös Petri Matikainen.

Seura on tullut tunnetuksi luotosta ja kärsivällisyydestä valmentajiaan kohtaan, mikä on äärimmäisen hyvä ja rakentava ominaisuus. Syystä tai toisesta tulosta syntyy kuitenkin vain selkeästi meritoituneiden ja uskottavien päävalmentajien johdolla. Toisaalta valmennukseen panostaminen on lähes aina seurajohdolta hyvä ratkaisu, silloin rajallisestakin pelaajamateriaalista saadaan todennäköisemmin paras irti.

Jostain syystä nimettömämmät käskijät ovat kerta toisensa jälkeen epäonnistuneet. He ovat joutuneet huippuluokan edeltäjiensä jälkeen kovaan paikkaan (Petteri Hirvonen, Mika Toivola), tai muuten vain vaikeaan tilanteeseen (Matikainen kaudella 04/05, Jami Kauppi, Tomi Lämsä). Yhdenkään ennakkoon keskivertovalmentajan kanssa Pelicans ei ole aidosti menestynyt.

2) Harmoninen joukkue

Erityisesti Kari Elorannan valmennustyyli loi pohjaa sille, että aina menestyessään Pelicans on ollut erittäin harmoninen ja tasapainoinen joukkue. Se tosin on voittaville joukkueille yhteistä muutenkin. Joukkue on ollut mieluummin tylsästi jauhava kone kuin räiskyvä viihdepläjäys - sama on jossain määrin pätenyt myös johtaviin pelaajiin.

Lisäksi joukkue on koottu johdonmukaisesti ilman suuria heikkouksia, tasaisen hyväksi. Roolinsa ovat tienneet niin ykkös-kakkosketjun tuloksentekijät kuin nelosketjun duunaritkin. Tästä harmoniasta hyvinä esimerkkeinä ovat erityisesti kausien 01/02 ja 07/08 joukkueet.

3) Kiekollisen taidon ja fyysisen kovuuden yhdistelmä

Pelicans ei lokeroidu kumpaankaan ääripäähän, vaan on parhaimmillaan yhdistellyt taidokkaasti kiekollista taitoa ja fyysistä kovuutta. Kavahdan aina, kun Pelicansin tulevaisuutta maalaillaan "aktiivisen, fyysisen ja ilkeän" jääkiekon varaan. Pelicans ei ole koskaan - korostan koskaan - menestynyt, kun se on niin sanotusti mennyt peliin fyysisyys edellä ja ripotellut vain mausteeksi kiekollista osaamista (lue: Hirvosen, Toivolan ja Lämsän aika). Kun taas toisin päin; aina kun Pelicans on menestynyt, se on heittäytynyt peliin kiekollisesti taitavana ja yhtenäisenä joukkueena, joka tuo mukanaan kaukaloon myös fyysisen särmän erityisesti neloskentällisen toimesta.

Mihinpä taitopelaajat tyyliään muuttaisivat valmennuksen juhlapuheista huolimatta - fyysisyys perustuu jatkossakin muutamaan täsmäpelaajaan a la Vartiainen, Tyrväinen ja kumppanit.

4) Hyvään ykkösmaalivahtiin nojaava

Maalivahdin merkitys kuulostaa kliseeltä, mutta toisaalta Pelicansilla alkaa olla kohta jo kymmenen vuoden perinne hyvistä ykkösmaalivahdeista: Antti Niemi, Tommi Nikkilä, Niko Hovinen, Jere Myllyniemi, Janne Juvonen... Keskikastin seuraksi maalivahtiosasto on hoidettu hyvin, isommista seuroista tällä saralla ovat toistuvasti loistaneet esimerkiksi Lukko, varauksin myös JYP. Raha ei kuitenkaan takaa huippuluokan maalivahtipeliä ja -valmennusta, kuten esimerkiksi HIFK:n ja aiemmin Jokereiden ailahtelevuus osoitti.

Suomeksi sanottuna Pelicans on melko harvoin kaatunut maalivahtiinsa. Koko joukkuetta kannattelevan maalivahdin rooli ei Pelicansissa ole katsonut ikää, vaan saappaita ovat vuorotellen täyttäneet parikymppiset tulokkaat ja kolmekymppiset veteraanit.

5) Kaksi tasavahvaa hyökkäysketjua

Tässä suhteessa hyökkäys ja puolustus kulkevat käsi kädessä: jos mielit menestyä, on kokoonpanosta löydettävä riittävän laadukkaat pelaajat kahteen ensimmäiseen kentälliseen. Nämä ketjut kantavat päävastuun pisteidenteosta ja ylivoimapelaamisesta. Homma on helpommin sanottu kuin tehty, mutta ehkä paras esimerkki tästä kaavasta oli kauden 07/08 kuusikko Jantunen - Loppi - Sopanen, Je Saarinen - Koivunen - Santavuori.

Siihen maailman aikaan nämä olivat kaksi erinomaista ketjua, mutta vain Jantunen ja Koivunen edustivat kokenutta kaartia, loput neljä olivat vasta nousevia kykyjä ja siten palkkakustannuksiltaan maltillisia. Pelitaidoiltaan ketjut olivat silti hyvää tasoa SM-liigaan, eikä hyvin pärjännyt joukkue ollut yhden hyökkääjän tai hyökkäysketjun varassa.

6) Kaksi vahvaa puolustajaparia

Kaavaa voisi luonnehtia koodilla "4+4". Hyökkäyksen tapaan tarvitaan kaksi luottoparia, jotka urakoivat isoimmat peliminuutit laadukkaasti ylivoimat mukaan lukien. Silloin tinkiä voidaan lopuista neljästä puolustajasta, joihin Pelicans ei voi panostaa yhtä paljon kuin rikkaimmat seurat.

Puolustamisen historia Pelicansissa kiteytyy luonnollisesti Jan Latvalan ympärille. Hän on nimittäin ollut mukana kaikissa kolmessa parhaassa puolustajanelikossa: kaudella 01/02 mukana myös Niskanen, Koskinen ja Laitinen, kaudella 07/08 Suhonen, Forsström ja Jalvanti, sekä kaudella 11/12 Järvinen, Seikola ja Jalvanti/Marttinen. Yhteistä näille on se, että kärkinelikossa myös ns. puukätisten vasempien puolustajien taidot riittivät varsin mallikkaaseen kahden suunnan peliin. Toki näinä kausina asiaa auttoi myös hyvä pelitapa ja hyviä puolustajia riitti myös kolmospariin, mutta absoluuttisestikin koossa oli varmasti parhaat kaksi ensimmäistä pakkiparia.

7) Sopiva fyysinen kovuus

Kuten jo aiemmin todettiin, lahtelaiseen jääkiekkoon kuuluu myös fyysinen särmä, mutta vain sopivassa määriin. Totaalifyysisen jääkiekon märkiä päiväunia on muutaman kerran yritetty toteuttaa huonolla menestyksellä, mutta osana muuten toimivaa joukkuetta nelosketju on ajoittain pystynyt aidosti auttamaan joukkuetta. Parhaana esimerkkinä tästä oli luonnollisesti ketju Sihvonen - Heino - Komarov, jollaista parempaa Pelicansissa ei välttämättä nähdä enää koskaan. Varsinkin kotiotteluissa ketju marssitettiin usein jopa avauskentälliseen varmistamaan hyvän startin otteluun.

Kolmikon erityinen arvo tulikin esiin siinä, että hetkittäin se pystyi nopeudellaan ja voimallaan ottamaan muun joukkueen reppuselkään, jos muiden ketjujen "taitopelaaminen" sakkasi. Fyysisen elementtinsä lisäksi nämä nelosketjun rouhijat oppivat kuitenkin myös lukemaan tilanteita ja jättämään ylilyönnit tekemättä silloin, kun siihen ei ollut varaa tai tarvetta. Uuden ajan vastineena nelosketjuna voisi pelata esimerkiksi kolmikko Vartiainen - Pöyhönen - Ritamäki.

8) Isku Areenan kaukalo

Viime vuosina Isku Areenan kaukalo on jäänyt Liigan pienimpien joukkoon, ellei jopa pienimmäksi. Tarkat mitat taisivat olla 58 x 28 metriä. Ainakin SaiPa ja Lukko ovat olleet joukkueita, jotka ovat olleet säännönmukaisesti suurissa vaikeuksissa Lahdessa. Pieni kaukalo voi tuoda Pelicansille edes hieman kilpailuetua puhtaasti siitä syystä, että muut joukkueet tottuvat pelaamaan isommissa askeissa.

Se lisää intensiteettiä, mutta vaatii myös kotijoukkueelta taidokasta kiekollista peliä, sillä pienempi tila on myös vierasjoukkueelle parempi mahdollisuus sumputtamiseen. Kausien 07/08 ja 11/12 joukkueille tilanne sopi kuin nakutettu: vierasjoukkueet olivat helisemässä, kun Pelicans liikutti kiekkoa lavasta lapaan, mutta loi alempien ketjujensa toimesta myös pienen boksin fyysisen pelotteen. Vierasjoukkueet kohtasivat Isku Areenalla erittäin monipuolisen haasteen.

Usein Pelicansin kiekollinen peli tuntuu kuitenkin raikastuvan isommissa vieraskaukaloissa. Tulevaisuudessa kannattaa miettiä, olisiko metrin-kaksi leveämpi kaukalo sittenkin parempi Sopasen, Hakulisen ja Björnisen kaltaisille pelaajille?

9) Suomalaisuus

Kautta liiga-ajan Pelicansin kotimaisuusaste on tuntunut olevan keskimääräistä korkeampaa luokkaa. Siitä kertovat myös aiemmissa kohdissa luetellut avainpelaajat, joiden joukosta ei juuri ulkomaalaisia löydä. Erityisesti kotimaisuuteen panostettiin vuosina 2000-2002 ja 2006-2010, jolloin joukkue oli kauden alkaessa jopa 100-prosenttisesti kotimainen. Tosin viime vuosikymmenellä Lahdessa päästiin nauttimaan poikkeuksellisen suuresta määrästä kovan luokan paluumuuttajia a la Koivunen, Kakko ja Jantunen, mikä tarjosi tähän eräänlaisen oikopolun.

Asian opetus on se, että menestymiseen tarvitaan useampikin laadukas kotimainen ykkös-kakkoskentän pelaaja, ja näitä hankintoja on tehtävä toistuvasti. Esimerkiksi JYPin ja KalPan johdonmukainen nousu mitalipeleihin noin vuosina 2006-2009 tuntui perustuvan tähän metodiin. Myös ulkomaisia pelaajia on luonnollisesti hankittava, mutta harvoin heidän ympärilleen rakennetaan pikkurahalla menestyvää tai ainakaan pitkään koossa pysyvää joukkuetta.

 

= Mitä tämä tarkoittaa nykyhetken kannalta?

Identiteetti, hatarakin sellainen, pitää pystyä sopivalla tavalla päivittämään nykyhetkeen. Kaikki 10-15 vuoden takaiset menestystekijät eivät enää päde. Valmennuksen ja maalivahtipelin suhteen Pelicans on oikealla tiellä. Kiinni kannattanee myös pitää kotimaisuusasteesta ja sopivasta, lahtelaiskiekkoiluun kuuluvasta fyysisestä särmästä - silloin kotiyleisön täysi tuki voidaan parhaiten saada joukkueen taakse. Kiristyvä taloudellinen ja kilpailullinen tilanne vaikeuttaa kuitenkin kahden laadukkaan kentällisen rakentamista ja hyvien kotimaisten pelaajien hankintaa.

Keskisuurena seurana Pelicans tarvitseekin edelleen pelaajien kehitystä isompiin saappaisiin, tällä hetkellä tätä nousevien kykyjen kategoriaa voisivat edustaa esimerkiksi Anrei Hakulinen, Antti Jaatinen ja Ben Blood, unohtamatta tietenkään A-nuorista nostettuja junioreita. Se, mistä historiaan peilaten voidaan tinkiä, on tähtiluokan huipputaidosta, kolmoskentällisestä ja kakkosmaalivahdista. Osin se on pakon sanelemaakin, mutta osin myös harkinnanvaraista resurssien käyttöä.

Ideologisella tasolla taas moni haluaa nähdä kaukalossa räiskyntää ja kuohuntaa, mutta keskimäärin Pelicans on pärjännyt parhaiten tasaisen hyvänä, hieman tylsänäkin joukkueena - silloin pelaaminen on yleensä organisoidumpaa ja tehokkaampaa. Poikkeuksena oli jackpot-kausi 11/12, jolloin Pelicans oli kaikilla mittareilla huippuluokkaa. Sellaisia vastaan tulee kuitenkin vain kerran 10-30 vuodessa ja valitettavasti sen suonenvedon varaan ei voida rakentaa identiteettiä, vaikka osa menestymisen "geeniperimästä" toteutui silloinkin.

 

Edellinen kirjoitus >> Päivitys 348: 10 aihetta, jotka jäivät pöytälaatikkoon

6Huh/14Off

Lämmin kädenpuristus

Aravirta07042014Vastaan kävelee koutsi, jonka takki on tyhjä. Vuodet ovat tehneet kasvoihin pari ryppyä, joita Tapparalle kärsitty puolivälierätappio syventää. Olemuksesta voi nähdä, että kaikki voitava kuitenkin tehtiin. Kenties mukana on helpotustakin. Puristan kättä, jota vielä ennen kauden alkua joutui kantositeessä varomaan.

”Kiitos Ara kaudesta ja kaikesta työstä lahtelaiselle jääkiekkoilulle”.

No, tätä hetkeä ei todellisuudessa tapahtunut, mutta ele olisi paikallaan. Olen jonkin verran kyseenalaistanut Hannu Aravirran valmentajapestiä ja sitäkin enemmän kritisoinut pelaajavalintoja, mutta lopputulemana oli kunniakas palanen Pelicans-historiaa. Ei pelkkä välikausi.

”Aran” komennossa kokenut joukkue esitti parastaan pudotuspeleissä. Juuri siellä missä jyvät erotellaan akanoista ja mitä varten tämän kauden joukkue pitkälti oli koottukin. Parhaimmillaan Pelicans oli erinomaisen röyhkeä ja itsevarma pudotuspelijoukkue.

Aravirta tuli valmentaneeksi Pelicansia yhden puolikkaan ja neljä täyttä kautta. Tuloksena neljä pudotuspelipaikkaa. Kukapa toistaisi tämän lahtelaisessa jääkiekkoilussa?

Valmennuksen onnistuminen riippuu tietenkin aina myös käytettävistä työkaluista. Näistä työkaluista pelaaja-arviot viime keskiviikon Uusi Lahti -lehdessä. Kritiikin perusteet säilyvät siinä, että liian monen pelaajan kohdalla jokin ratkaiseva tekijä jäi uupumaan. Yhdellä se on liikkuvuus, toisella fysiikka, kolmannella jotakin muuta.

Kohtalaisen lähelle jopa mitalipelejä päästiin ja sijoitus on jopa Pelicansin liigahistorian viidenneksi paras, mutta pidemmällä tähtäimellä joukkueen kokoamisessa on onnistuttava paremmin.

Nyt joukossa oli luvattoman paljon pelaajia, joiden taustalla on puutteita urheilullisuudessa ja playoff-näytöissä. Pitkälti juuri nämä pelaajat pettivät jälleen, jolloin joukkueen kannatteleminen jäi harvoille harteille. Kärjistetysti sanottuna seinä tulee pitkässä juoksussa vastaan, jos ratkaisuvoima rajoittuu yhteen kentälliseen.

”Ei mitään hävettävää”. Näin virkkoi ohikulkija kadulla viimeisen ottelun jälkeen. Tästä nipusta valmennus repi irti likimain kaiken mahdollisen, sitä pitää arvostaa. Kevättä kohden Aravirta käytti takataskustaan loputkin keinot ja konnuudet. Elkeistä voi päätellä, että vanha herra todella oli koko sydämellään kapinassa.

Yleisön mielistä jotain jäi kuitenkin uupumaan. Halli ei täyttynyt, moni poistui aplodeja antamatta. Melko pitkälle päästiin, mutta loppuun asti yltämiseksi on koko Kiekkokaupunki saatava taas puhaltamaan samaan hiileen.

25Maa/14Off

Synninpäästö Pietilälle – missä johtavat pelaajat?

Tiistaiaamun valjetessa ja sarjan ollessa Tapparalle 2-1 olisi absoluuttisesti JuhaPekkaPietila-25032014kaikkein typerintä alkaa kaatamaan negaatiot Juha-Pekka Pietilän niskaan. Jos tänään maaliskuussa 2014 kuitenkin elettäisiin aivan Lahti-nimisen kiekkokaupungin alkuhämäriä, olisi luultavasti etiketin mukaista huutaa jotain tyyliin:

"Saatanan paska, heitä se vaikka pleksin kautta keskialueelle tai jotain!"

Tai:

"Ei vittujumalauta mitä koomailua. En tiedä minne on ensi kaudeksi sopimuksen tehnyt mutta voi puolestani lähteä jo tänään."

Pahoin pelkään, että näin kailotettiin jo useammallakin kotisohvalla ja Facebook-seinällä jo eilen. Kyllä, nuori puolustaja on kahdessa Tampereen ottelussa lahjoittanut maalin vastustajalle. Pahimpien kuohujen laannuttua pitäisi kuitenkin pystyä katsomaan kokonaiskuvaa, mikäli olemme kiekkokaupunkilaisia emmekä jääkiekon alkuasukkaita.

Kokonaiskuva näyttää siltä, että Pelicans on kahden pelin osalta erinomaisessa playoff-moodissa, mutta kolmas ottelu enteili pahanlaatuisesti joukkueen suurimpia heikkouksia.

Eli: Pelicansin johtavat pelaajat ovat unessa. Pelicansin 5vs5-hyökkäyspelaaminen perustuu 90-prosenttisesti laitoihin ja päätykiekkoihin. Pelicans häviää pahimmillaan puhtaassa luisteluvoimassa karmeasti.

Lisäksi: Paljonko tuotetaan maalintekopaikkoja tasaviisikoin? Paljonko potentiaalisia hyökkäyksiä yli keskialueen? Mitkä kentälliset pystyvät painamaan pelin vastustajan päätyyn enemmän kuin painimaan omissa?

Näitä pitäisi miettiä, eikä takertua ohi meneviin yhteen tai kahteen syöttöhassiin. Tässä tarkastelussa olisi kehitettävää sekä yleisöllä että medialla, mieluiten kaikilla lajia seuraavilla.

Tämä listaus ei missään nimessä tarkoita, etteikö Pelicansilla olisi mahdollisuuksia tässä sarjassa. Niitä löytyy kyllä, mutta pitkässä juoksussa Tapparaa ei kaadeta yhdellä kentällisellä. Hannu Aravirran Pelicans-valmennushistoria tuntuu toistavan itseään; jälleen kerran nelosketjun rouhijat toimivat veturiketjuna samalla kun nimellisten tulosyksiköiden tuotto sakkaa. Pinnat silti "Aralle", kehäkettu on työstänyt pudotuspeleihin aivan uudet särmät joukkueen yleisilmeeseen.

On valitettavaa, että Juha-Pekka Pietilä maksaa oppirahoja tällä tavalla, mutta se kuuluu pallopelin luonteeseen. Vähintään yhtä tarkalla suurennuslasilla pitäisi kuitenkin tarkastella esimerkiksi 31-vuotiaan puolustajakollega Juha Leimun toimintaa kentällä. Puhumattakaan johtavien hyökkäyspelaajien panoksesta.

Palatakseni tekstin alkupuolen huudahduksiin on myös todettava, että Pietilä on onnekseen valinnut rohkean pelaajan tien. Puolustajat voi nimittäin karkeasti jakaa kahteen koulukuntaan: Roiskijat roiskivat, Pelimiehet pelaavat. Pelaaminen on pyrkimystä aloitteisiin ja ratkaisuihin. Mieluummin rakentamista kuin rikkomista.

Pelimiehet joutuvat pyrkimyksistään maksamaan oppirahoja tuon tuosta, mutta Roiskijasta ei koskaan tule Ratkaisijaa. Se pätee kaikissa pallopeleissä ala-asteen liikuntatunnilta jääkiekon SM-liigaan.

21Maa/14Off

Mysteerilento mitalipeleihin

360 vuorokautta. Sen verran on aikaa siitä, kun Hannu Aravirta nimettiin Pelicansin päävalmentajaksi. 360 vuorokautta on nyt käytetty aikaa ja energiaa hetkeen, joka koittaa tänään.

PELTAP-21032014

Vaikka tästä eteenpäin kaikki on plussaa, niin toivottavasti masut eivät ole täynnä. Ainakaan ei pitäisi olla, sillä muuten vuoden uurastus vaikuttaisi kokolailla järjettömältä puuhalta. Erik Kakon heittämät mestaruustavoitteet tuntuivat hieman sarkastisilta joskus vuosina 2005-2006, mutta niinhän siihen asiaan pitää suhtautua, jos ollaan läpeensä tosissaan liikkeellä.

Vaan realismin nimissä Pelicans tietenkin on nyt tässä se Daavid, ja Tappara on Goljat. Asetelma on sitä jo paljon syvemmällä kuin pelitapahtumissa ja nimilistoissa. Tapparalla on systeemi, joka on jauhanut ja toiminut kahden kauden ajan lähes järkähtämättä. Se pieni järkähdys maksoi Jukka Rautakorven miehistölle mestaruuden viime keväänä.

Pelicans on samaan aikaan ollut vaunu vuoristoradassa täytteenään sekalaisista aineksista kokoon haalittu remmi. Viime kaudella yritettiin yhtä sun toista, ja tällä kaudella kolmatta. Jo näistä lähtökohdista paras seitsemästä -sarjan voittaminen on vaikeaa, sillä pitkässä juoksussa vahvempi tausta hakkaa huteran taustan. Näin myös stabiilimpi ja tiiviimpi Pelicans kepitti HIFK:n.

Puhumattakaan siitä, että Tappara kepittää Pelicansin pelaajamateriaalin osalta pystyyn lähes jokaisella osa-alueella ja pelisysteemin osaltakin melko selvästi.

Mutta ei se mitään. Kuten todettua, kausi on loppujen lopuksi ollut positiivissävytteinen tähän asti. Tähän asti ovat Aravirrankin eväät usein riittäneet. Viime vuosina tie on noussut pari kertaa pystyyn jo säälipudotuspeleissä. Pari kertaa puolivälieräsarja on kääntynyt tappioksi 3-2 -johtoasemasta. Joku siinä yksinkertaisesti mättää.

Pelicansin on voitettava yksi peli kahdesta ensimmäisestä. Pelicansin on voitettava kaksi ottelua neljästä ensimmäisestä. Vain sillä tavoin Tapparan porkkanakattila voidaan saada kiehumaan riittävästi ja järkähtämään. Ilman näitä tehtävä muuttuu vaikeasta mahdottomaksi.

Mielenkiintoista on nähdä erityisesti Tapparan keskialueen pelaaminen sekä kiekottomana että kiekollisena. Jo IFK-sarjassa näkyi, että kaikesta huolimatta Pelicansin hyökkäämisen rakenne ei loppujen lopuksi ole kovin kaksinen. Ajoitukset ovat vähän sinne päin, syöttölinjat vaikeita ja niin edelleen.

Jere Myllyniemeen tämä tuskin kaatuu. Puolustuksessa Korpikari ja Latvala näyttävät suunnan - hyökkäyksessä Pärssinen, Paakkolanvaara, Pikkarainen ja Sopanen. Viisikolta Leimu, Pietilä, Mustonen, Ritamäki, Tyrväinen vaaditaan raikasta itsensä ylittämistä ja onnistumisia.

Mutta mitä tekevät Redenbach, Niinimäki, Saarenheimo ja Rosa? Enää voi tsempata kivasta, nyt tarvitaan tulosta, joka ei voi myöskään tulla puolustuspelin kustannuksella.

Kiekkokaupungin on uskottava. Ilman uskoa ei ole mitään. Pelicans jatkoon voitoin 4-2.

Järki oli hiljaa tätä veikkausta tehtäessä.

15Maa/14Off

Pelicans valitsi taistelun

Säälipudotuspelipaikan myötä Pelicansin kausi 2013-2014 ei ollut turha välikausi, hyvä. Jääkö kaudesta mitään merkittävämpää käteen, se ratkaistaan seuraavien neljän vuorokauden aikana.

Runkosarja15-03-2014Tammikuun kolmen tappion viikon jälkeen kirjoitin turhautuneen kommentin:

Vaikeina hetkinä joukkue tarvitsee oman yhteisönsä tukea, kyllä. Sitä varten pitää kuitenkin edes kaatua saappaat jalassa ja työkintaat käsissä. Loppukaudelle vaihtoehdot ovatkin supistuneet kahteen.

Taistelkaa ja näyttäkää elonmerkkejä, tai suksikaa vittuun. Koskee myös valmennusjohtoa.

Pelicansin joukkue ja valmennus valitsivat taistelun. Runkosarjan loput 14 ottelua menivät rekordilla 9-1-2-2, yhteensä 31 pistettä. Tammikuun lopun viikko jäi ainoastaan työtapaturmaksi.

Sijoitus 8. runkosarjassa jäi parin pinnan päähän jymypaukusta ja oli pari sijaa ennakkokaavailuja korkeammalla, hienoa!

Jälkeenpäin todettuna myös Hannu Aravirran pitäminen päävalmentajana oli oikea ratkaisu, vaikka kritiikki olikin ajoittain ankaraa. Ehkä valmentaja-asioissa kärsivällisempi suhtautuminen pitäisi muutenkin olla tämän ajan ja tulevaisuuden trendi - ainakaan jos tilanne joukkueessa ei ole täysin toivoton. Se opetus on Pelicansissa todistettu kahtena keväänä peräkkäin.

Hemmetti, näistä opetuksista pitäisi varmaan koostaa kirja jossain vaiheessa.

Tämän kauden Pelicansista riitti runsaasti pulinaa ja pölinää ennen kaikkea kriittiseen sävyyn, mutta ei pidä olla sokea sille, että joukkueesta on löytynyt runsain mitoin myös vahvuuksia. Säkenöinti jäi ensimmäisiin 10 otteluun, mutta tasaisuus, tasapainoisuus ja yleinen laatutaso riittivät hyvään sijoitukseen.

Myös pudotuspeleihin yltäminen on saavutus sinänsä. Käynnissä on Pelicansin 15. liigakevät ja vasta seitsemäs pudotuspelipaikka.

Kauden lopullinen jälkimaku ratkaistaan kuitenkin vasta pudotuspeleissä. Sääleistä putoaminen jättäisi leijumaan kysymyksen: mikä oli kauden tarkoitus?

PS. Tartutaan erääseen alkuviikon nettikommenttiin:

"En tiedä, voidaanko vedota parin-kolmen pelaajan poissaoloon tämän päivän TPS-ottelusta, mutta puistattavan heikko oli pelikaanien peliesitys. Herranen aika, kyllä joutaakin noilla "pelillisillä" esityksillä laulukuoroon Lomarengas-kierroksella, jos ja kun ei tuon parempaan pysty. Ihme touhua virkamieskiekkoineen."

Ellette ole sitä vielä huomanneet, niin nykyään SM-liiga on enimmäkseen juuri väritöntä ja viihdearvoltaan melko kehnolaatuista virkamiskiekkoilua, jossa mainoskatkot isolla prosentilla tappavat pelin sisällä syttyvät momentumit. Jokaisen liigaseuran fanit manaavat tätä omilla tahoillaan, eikä kyse ole yhden tai kahden joukkueen tylsyydestä.

Olisikohan pudotuspeleistä lääkettä tähänkin?

23Syy/13Off

Avausviikon diagnoosi

Liigakausi alkoi yllätyksettömästi: Tulospalvelu nilkuttaa rampana epätarkkoja ja vajavaisia tilastoja mediaan. Tätä emme osanneet odottaa. Kas, kun liigan nettisivut pysyivät sentään ylhäällä kauden avausviikolla. Normaalistihan sm-liiga.fi - tätä nykyä ihan vain liiga.fi - on ollut parin päivän päivityskatkolla juuri ennen ensimmäistä kierrosta, koska tarvittavia päivityksiä ei ole voitu tehdä kuuden kuukauden kesätauon aikana.

Kuvaavin kommentti Jatkoajan keskustelupalstalla oli: "Hienoa, Liigan tilastot on nyt siis tämän kauden osalta pilattu jo avausviikon aikana."

Liigakausi alkoi myös yllätyksellisesti: Sarjan kärkiviisikkoa miehittävät Pelicans, SaiPa, Ilves ja HPK - joukkueet, jotka povattiin alimpaan kastiin. Sarjataulukon liigan toimiston amatöörit ovat sentään saaneet (kai) räknättyä oikeaan järjestykseen, ja se järjestys puhuu kaunista kieltä lahtelaisittain.

Mielenkiintoinen pointti viiden kierroksen jälkeen on se, että sarjataulukon kahdeksasta ensimmäisestä joukkueesta seitsemän on matkassa uuden päävalmentajan voimin. Realismia toisaalta on se, että altavastaajana kauteen lähtevät joukkueet myös satsaavat alkuun eniten. Esimerkiksi Jukka Rautakorven Tapparalla tuskin on kiirettä syyskauden mestariksi.

Mukavampaa kausi on silti aloittaa sarjakärjessä kuin viime syksyn tapaan pohjilla. Viisi ottelua ja viisi voittoa on Aravirran Pelicansille unelmastartti, jota harva osasi kuvitella edes villeimmissä unelmissa. Kuten todettua, kokenut joukkue on valmis suorittamaan samantien, ja tästä ominaisuudesta "Ara" nyki alkukierroksilla kaiken irti. 16 tehtyä ja 8 päästettyä on loistelias saldo viidestä ottelusta, seitsemästä ylivoimamaalista puhumattakaan.

Kolikon kääntöpuolella pilkistää se, että tätä menoa Pelicansista tulee "team to beat" - maalitaulu, jota vastaan vastustajat terästäytyvät. Ylivoimapelin ilotulitus ei jatku loputtomiin, kun vastustajat pääsevät jyvälle. Samalla alivoimastakin alkanee löytyä reikiä. Tehomiehille Niinimäestä Smolenakiin aletaan pukea päällystakkeja.

Yleensä näin ne alkukauden yllättäjät tuppaavat pikkuhiljaa hiipumaan, etenkin kun ennakkosuosikit alkavat saada koneitaan kunnolla käyntiin. Pelikaanit ottivat puskista varaslähdön, mutta tällä ratakierroksella ei ole päästy vielä edes takasuoran alkuun.

Tilanteesta kannattaa silti nauttia, sillä juuri nyt Pelicans esittää hienoa ja ennen kaikkea voitokasta jääkiekkoa. Sekin on ihan hyvää syyslääkettä siihen, ettei keväällä edes päästy niihin pudotuspeleihin joita varten koko peliä pelataan.

PS. Tämän soisi kotiyleisönkin huomioivan. Kolmessa ensimmäisessä kotiottelussa katsojia oli paikalla yhteensä 12 000 ja risat. Kolmisen tuhatta jäi koteihinsa.

17Elo/13Off

Harjoitusturnauksen stereotypia

Se oli sellainen elokuun harjoitusturnaus. Kolmesta pelistä leukapussiin napsahti kaksi kahden maalin voittoa ja yksi niukka tappio HPK:lle.

[kuva: Erik Jokinen]

Pelicans - Sibir 4-2 (2-1, 2-0, 0-1)

0-1 YV Kugryshev
1-1 YV Korpikari (Koskenkorva, Immonen)
2-1 YV Niinimäki (Redenbach, Pärssinen)
3-1 YV Ylönen (Redenbach, Latvala)
4-1 Pöyhönen (Sopanen)
4-2 YV Lekomtsev

Oheistuotteiden lisäksi katsojille oleellisinta harjoituspeleissä ovat yksittäisen pelaajien onnistumiset ja pelien tulokset. Ensinmainittuja saatiin ja jälkimmäiset olivat hyviä. Isku Areenalla pelatuissa otteluissa ketju Pärssinen-Redenbach-Niinimäki oli kentän kunkku. Vili Sopanen pelaa tällä hetkellä sillä positiivisella mukavuusalueellaan, Jere Myllyniemi on ok-vireessä ja puolustajillakin pärjätään. Siinä tärkeimmät.

Kehäkettujen Aravirta & Mustosen silmissä turnaus kaikkinensa edusti varmaankin juuri sitä stereotypiaa, jollaisia kaikki elokuiset harjoitusturnaukset ovat. Kotijoukkue tuli torstain avausotteluun kovalla latingilla, mutta tässä vaiheessa vuotta useammankaan maalin johtoon ei kannata tuudittautua, sillä keskeneräinen paketti ei vain pysy kasassa. Lopulta ottelusta muodostui maali-iloittelu, jossa varsinkin joukkueen kokeneempi kaarti päästeli höyryjä leipäläpensä kautta tuomareiden suuntaan. Kuuluu harjoituspeleihin.

Sen lisäksi nähtiin paljon sekavaa flipperiä, rennosti ylirohkeaa kiekollista pelaamista ja viime päivien harjoituksissa läpi käytyjen avauskuvioiden orjallista noudattamista varsinkin nuorempien puolustajien toimesta. Lopuksi oli sitten varamiehisen ja huonosti organisoidun venäläisjoukkueen vuoro repiä leviksiään ja sortua jäähyilyyn, josta isännät rankoivat kovalla prosentilla.

Ylivoimat tuppaavat näissä harjoituspeleissä toimimaan tehokkaasti, kun vastustajajoukkue on vieras, alivoima on ehkä harjoittelun puutteesta johtuen passiivista ja etukäteen skouttaaminen olematonta. Monet kuviot, jotka eivät toimisi SM-liigassa, toimivat nyt.

Tällä kertaa veljet pelasivat sentään loppuun asti. Onhan kerran nähty sekin, että idän vieraat marssivat kesken ottelun pukukoppiin ellei jokin miellytä.

Näiden kahden kotiottelun tärkein anti oli se, että pelitavallisesti Aravirta toi mukanaan Lahteen juuri sitä mitä tilattiinkin. Ei samaa mitä Kai Suikkanen, mutta oman luotettavan versionsa modernista jääkiekosta. Tosipeleissä vasta nähdään, miten tämän lupaavan suunnitelman toteuttaminen käytännössä luonnistuu. Juuri siitä se jäi Kärpissä kiinni.

Siinä se. Tässä turnauksessa oli Pelicansin osalta juuri kaikkea sitä mitä näissä aina on.

8Huh/13Off

Välikausi – kirosana vai mahdollisuus?

Tyler Redenbachin ja Miikka Männikön pestaaminen ei juuri nostattanut riemunkiljahduksia Pelicansin ympärillä. Hommassa on välikauden maku, mutta miten Pelicans välikautensa käyttää?

Pelicans kasaa tasapaksua joukkuetta, sen väitteen voinee heittää huoletta ilmoille. Kuluneesta kaudesta on selvästi otettu onkeen, joten listalla ei ole arpalipukkeita, joista voi kuoriutua joko Afrikan tähtiä tai rosvoja. Kenttäpelaajien osalta haetaan vielä kahta-kolmea luottomiestä, mutta valitun linjan perusteella ei pidä yllättyä, jos tulijat ovat tyyppiluokkaa Juha Leimu, Kalle Kaijomaa, Matias Sointu.

Neljällä kentällä junnaaminen voi sopia Hannu Aravirran luotsaamalle nipulle kuin nokka päähän, eikä se ole pöllömpi taktiikka nykyisessä SM-liigassa muutenkaan, kunhan tasaisuus ei tarkoita tasaisen huonoa. Sitäkään uhkaa ei varsinaisesti ole. Joukkueen runko on leveä, laadukas, toisaalta myös kallis ja taantuva. Moni pelaaja on iältään kolmen kympin kieppeillä uransa lakipisteessä ja rutiininsa puolesta valmis voittamaan pelejä päivästä yksi alkaen.

Miksi siis puhua välikaudesta? Otetaanpa pari näkökulmaa asiaan.

Yksi. Menestyminen luo menestyspainetta, toisin sanoen voittamisen kulttuuria. Pelicansin viimeaikaiseen hypeen ja ainakin teoreettiseen noususuhdanteeseen nähden käsissä on HMV-joukkue - hajuton, mauton ja väritön. Ainoa tähtipelaaja Radek Smolenak tähyilee KHL:n suuntaan. Lahtelainen yleisö haluaa nähdä, ettei hopeakausi ollut yhden kauden vuorikiipeily, vaan että Pelicans tähtää korkeuksiin jatkossakin. Sarjan häntäpäähän pääsee miljoonan halvemmallakin joukkueella.

Kaksi. Strategisesti ns. välikausi ei ole kirosana. Pikemminkin voidaan puhua vakauttamisesta ja järkevöittämisestä, jotka eivät koskaan ole suomalaisessa urheilujohtamisessa negatiivisia teemoja. Kulunut sesonki oli etenkin kesän pelaajahankintojen osalta puhdasta tohelointia. Jos osumatarkkuus on noin huono, ei rahoja kannata syytää ensi kertaa Eurooppaan tuleviin AHL-miehiin. Kotimaisuuteen panostaminen toimi edellisellä Aravirran valtakaudella ja kuten on jo aiemmin todettu, olisi kymmenen parhaan joukkoon selviytyminen urheilullisesti petrausta viimeaikaiseen trendiin.

Vaan yksi asia tässä mietityttää. Koossa on pitkälti sama ryhmä, joka oli flow-tilaan päästyään liigan parhaimmistoa joulun jälkeen, mutta mihin tämä pelaajapolitiikka Pelicansin johtaa vuoden-kahden aikajänteellä? Nuorten ja nälkäisten osasto on nopeasti lueteltu: Juvonen, Hurri, Pietilä, Pekkala. Päätyykö Pelicans ylläpitämään kallista taantuvaa runkoa, joka syö elintilaa valmiiden tähtipelaajien hankinnoilta ja nuorten talenttien kehittämiseltä?

Vaikka lopullisia johtopäätöksiä ei kannata vielä huhtikuussa sementoida, niin nyt nähdyllä pelaajapolitiikallaan Pelicans ei oikein satsaa reilusti ensi kauden menestykseen, mutta ei myöskään käytä välikauden tilaisuutta uuden tulevaisuuden rakentamiseen. Epäilijät tietenkin hiljenevät pelejä voittamalla, mutta syyskuuhun asti asiat ovat sitä miltä ne näyttävät.

Välikausikortitkin maksavat rahaa ja yleisöllä on oikeus odottaa täyttä vastinetta.

27Maa/13Off

Hannu Aravirta – järkivalinta?

Hannu Aravirta Pelicansiin. Kahdeksan vuotta sitten heiteltiin vielä hattuja ilmaan, nyt uutisessa tuntuu olevan monelle pettymyksen sivumaku.

Löpinät sikseen ja mennään suoraan siihen mikä Aravirran palkkaamisessa oli oleellista. Pelicans pelasi varman päälle, siinä ei ole mitään väärää. Kai Suikkasen hajoita ja hallitse -filosofian jälkeen tarvitaan harmonisempaa jälleenrakennusta, jossa "Ara" on mestari.

Kysymyksiä herättää se, että Aravirran alaisuudessa kolmen miljoonan pelaajabudjetilla Kärppien sijoitukset runkosarjassa olivat 8-7-7. Top2-budjetilla pitäisi kolmen vuoden jänteellä sijoittua keskimäärin sijoille 2-4. Toisaalta voidaan kyseenalaistaa onko viime kausien Kärppä-joukkue Viuhkolan, Lehtosen ja Mikkolan johdolla ollut lihavien tilipussiensa arvoinen.

Aravirran valinta oli Pelicansilta paluu vanhaan, mutta valmennuksellisesti joukkue pysynee oikealla pelikirjan sivulla. Edellisen Lahden visiittinsä tapaan Ara ei ole pelitaktisesti terävintä kärkeä, mutta hyvää keskikastia kuitenkin. Riittääkö se keskinkertaisen pelaajamateriaalin kanssa 10 parhaan joukkoon, jää nähtäväksi.

Seuran kannalta näen ratkaisun niin, että Ilkka Kaarna osti vuoden verran lisäaikaa. Jossittelun varaa jää siitä miksei Pelicans tarttunut esimerkiksi vaihtoehtoon nimeltä Tuomas Tuokkola, joka oli marraskuussa kaiketi vapaa mies ja olisi sopinut useamman vuoden projektiin. Täten pitkäjänteisyydestä jouduttiin (jälleen) tinkimään, mutta Pelicansilla on vuosi aikaa naarata markkinoilta huippupotentiaalinen nuorempi päävalmentaja, isolla nimellä kulkeva konkari tai yllätyskortti Pasi Nurmisen tapaan.

Joku puhuu välivuodesta, mutta parempi varma välivuosi kuin kaksi kiikun kaakun. Ja vaikka hopeakevät loikin illuusion henkisestä ja kapitalistisesta äkkirikastumisesta, niin jos Hannu Aravirta luotsaa Pelicansin tulevalla kaudella kymmenen parhaan joukkoon, on se askel hyvään suuntaan.

Siinä tavoitteessa Pelicans kun on viimeisen neljän vuoden aikana onnistunut vain kerran.

PS. Lisää eilisen lehdistötilaisuuden antia tämän päivän Uudessa Lahdessa.

13Maa/13Off

Onnikin pitää ansaita

"Tappara - Pelicans 4-3 :: Uutta paavia ei saatu valittua"

Näin luki eilen illalla Mediakulman uutisnauhassa Lanun aukiolla. Pelicansin tuleva paavi Hannu Aravirta jatkaa vielä pudotuspelejä Kärppien peräsimessä, kun taas Pelsun pudotuspelit luultavasti tiivistyivät eilen jonkin yökerhon baaritiskille. Oululaisten kolmen miljoonan pelaajabudjetti riitti playoff-paikkaan, Pelicansin 2,3 miltsiä ei.

Onni pitää ansaita on vanha fraasi. Kaukalossa se meinaa rajua työntekoa, hyvää fyysistä ja mentaalista kuntoa, joukkuepelaamista ja muutenkin fiksuja juttuja. Onnea ei kuitenkaan tänä vuonna kaukalossa ansaittu. Sitten tulee tuomarivirheitä, silkkaa tuuripomppua (kuten Erkinjuntin maali eilen) ja kaikkea muuta jossittelemisen aihetta. Suurin onnettomuuden aihe oli silti se, että Pelicans nukkui kauden ensimmäisen puoliskon lähtötelineissään.

Eikä onnea ansaittu kaukalon ulkopuolellakaan. Pelaajahankintojen epäonnistuminen on mainittu jo miljoonaan kertaan, mutta mikä oli syy? Neljä pohjoisamerikkalaista, neljä floppia. Vain ennestään SM-liigassa nähty Lee Goren oli sinnepäin mitä odotettiin, mutta siinäkin hintalappu oli uuden Mersun luokkaa. Kolme muuta tapausta osoittautuivat käytetyiksi pommeiksi, jotka näyttivät hyviltä vielä autojobbarin pihassa.

Tässä valossa oli siis kohtuus, että Pelicansin käteen jäi välttävä sijoitus yhdentenätoista. Yhtä hyvin rannalle olisi voinut jäädä myös Lukko, mutta raumalaisilla oli puolellaan tämän kauden "Laschiksi" osoittautunut Azevedo, mestarivahti Vehanen ja työsulun ajan maagiset tanskalaiset. Halvemmalla (kauden alussa ilmoitetulla) pelaajabudjetilla eteen kiilasivat JYP, Tappara, Ässät, HPK ja SaiPa.

Mutta pienen palan onnea voi ansaita myös ajattelutavalla. Kai Suikkasen ja R-P Lehtosen kaksivuotiskaudesta Pelicansin vesilasi jäi vähintäänkin puoliksi täyteen. Viimekauden kakkossija sekä runkosarjassa että palkintopallilla oli elokuusta huhtikuuhun kestäneenä ilotulituksena noin potenssiin kolme tai neljä kaikkiin Pelicansin aiempiin saavutuksiin nähden SM-liigassa.

Mieluummin kerran hopealla ja kerran yhdentenätoista kuin kahdesti viidentenä.