1Hei/15Off

Pelicansin identiteetti kannesta kanteen

Identiteetti01072015

Identiteetti - onko Pelicansilla sitä lainkaan? On, kun riittävän tarkasti etsii.

Kuten Kiekkokaupungissa on jo tiedostettukin, ei Pelicansilla ole kirjaimellista pelillistä identiteettiä. Alla olevassa analyysissä Pelicansin "geneettinen perimä" kantaa mukanaan enemmänkin joukkueen rakentamiseen liittyviä elementtejä. Niidenkin tiedostaminen on kuitenkin tärkeää.

 

1) Vahvan valmennuksen ja valmennuskulttuurin seura

Kuten keväällä totesin, tarvitsee Pelicans menestyäkseen meritoituneen ja valmiiksi osaavan valmentajan. Heitä ovat edustaneet Kari Eloranta, Hannu Aravirta, (Kari Jalonen), Kai Suikkanen ja toivottavasti nyt myös Petri Matikainen.

Seura on tullut tunnetuksi luotosta ja kärsivällisyydestä valmentajiaan kohtaan, mikä on äärimmäisen hyvä ja rakentava ominaisuus. Syystä tai toisesta tulosta syntyy kuitenkin vain selkeästi meritoituneiden ja uskottavien päävalmentajien johdolla. Toisaalta valmennukseen panostaminen on lähes aina seurajohdolta hyvä ratkaisu, silloin rajallisestakin pelaajamateriaalista saadaan todennäköisemmin paras irti.

Jostain syystä nimettömämmät käskijät ovat kerta toisensa jälkeen epäonnistuneet. He ovat joutuneet huippuluokan edeltäjiensä jälkeen kovaan paikkaan (Petteri Hirvonen, Mika Toivola), tai muuten vain vaikeaan tilanteeseen (Matikainen kaudella 04/05, Jami Kauppi, Tomi Lämsä). Yhdenkään ennakkoon keskivertovalmentajan kanssa Pelicans ei ole aidosti menestynyt.

2) Harmoninen joukkue

Erityisesti Kari Elorannan valmennustyyli loi pohjaa sille, että aina menestyessään Pelicans on ollut erittäin harmoninen ja tasapainoinen joukkue. Se tosin on voittaville joukkueille yhteistä muutenkin. Joukkue on ollut mieluummin tylsästi jauhava kone kuin räiskyvä viihdepläjäys - sama on jossain määrin pätenyt myös johtaviin pelaajiin.

Lisäksi joukkue on koottu johdonmukaisesti ilman suuria heikkouksia, tasaisen hyväksi. Roolinsa ovat tienneet niin ykkös-kakkosketjun tuloksentekijät kuin nelosketjun duunaritkin. Tästä harmoniasta hyvinä esimerkkeinä ovat erityisesti kausien 01/02 ja 07/08 joukkueet.

3) Kiekollisen taidon ja fyysisen kovuuden yhdistelmä

Pelicans ei lokeroidu kumpaankaan ääripäähän, vaan on parhaimmillaan yhdistellyt taidokkaasti kiekollista taitoa ja fyysistä kovuutta. Kavahdan aina, kun Pelicansin tulevaisuutta maalaillaan "aktiivisen, fyysisen ja ilkeän" jääkiekon varaan. Pelicans ei ole koskaan - korostan koskaan - menestynyt, kun se on niin sanotusti mennyt peliin fyysisyys edellä ja ripotellut vain mausteeksi kiekollista osaamista (lue: Hirvosen, Toivolan ja Lämsän aika). Kun taas toisin päin; aina kun Pelicans on menestynyt, se on heittäytynyt peliin kiekollisesti taitavana ja yhtenäisenä joukkueena, joka tuo mukanaan kaukaloon myös fyysisen särmän erityisesti neloskentällisen toimesta.

Mihinpä taitopelaajat tyyliään muuttaisivat valmennuksen juhlapuheista huolimatta - fyysisyys perustuu jatkossakin muutamaan täsmäpelaajaan a la Vartiainen, Tyrväinen ja kumppanit.

4) Hyvään ykkösmaalivahtiin nojaava

Maalivahdin merkitys kuulostaa kliseeltä, mutta toisaalta Pelicansilla alkaa olla kohta jo kymmenen vuoden perinne hyvistä ykkösmaalivahdeista: Antti Niemi, Tommi Nikkilä, Niko Hovinen, Jere Myllyniemi, Janne Juvonen... Keskikastin seuraksi maalivahtiosasto on hoidettu hyvin, isommista seuroista tällä saralla ovat toistuvasti loistaneet esimerkiksi Lukko, varauksin myös JYP. Raha ei kuitenkaan takaa huippuluokan maalivahtipeliä ja -valmennusta, kuten esimerkiksi HIFK:n ja aiemmin Jokereiden ailahtelevuus osoitti.

Suomeksi sanottuna Pelicans on melko harvoin kaatunut maalivahtiinsa. Koko joukkuetta kannattelevan maalivahdin rooli ei Pelicansissa ole katsonut ikää, vaan saappaita ovat vuorotellen täyttäneet parikymppiset tulokkaat ja kolmekymppiset veteraanit.

5) Kaksi tasavahvaa hyökkäysketjua

Tässä suhteessa hyökkäys ja puolustus kulkevat käsi kädessä: jos mielit menestyä, on kokoonpanosta löydettävä riittävän laadukkaat pelaajat kahteen ensimmäiseen kentälliseen. Nämä ketjut kantavat päävastuun pisteidenteosta ja ylivoimapelaamisesta. Homma on helpommin sanottu kuin tehty, mutta ehkä paras esimerkki tästä kaavasta oli kauden 07/08 kuusikko Jantunen - Loppi - Sopanen, Je Saarinen - Koivunen - Santavuori.

Siihen maailman aikaan nämä olivat kaksi erinomaista ketjua, mutta vain Jantunen ja Koivunen edustivat kokenutta kaartia, loput neljä olivat vasta nousevia kykyjä ja siten palkkakustannuksiltaan maltillisia. Pelitaidoiltaan ketjut olivat silti hyvää tasoa SM-liigaan, eikä hyvin pärjännyt joukkue ollut yhden hyökkääjän tai hyökkäysketjun varassa.

6) Kaksi vahvaa puolustajaparia

Kaavaa voisi luonnehtia koodilla "4+4". Hyökkäyksen tapaan tarvitaan kaksi luottoparia, jotka urakoivat isoimmat peliminuutit laadukkaasti ylivoimat mukaan lukien. Silloin tinkiä voidaan lopuista neljästä puolustajasta, joihin Pelicans ei voi panostaa yhtä paljon kuin rikkaimmat seurat.

Puolustamisen historia Pelicansissa kiteytyy luonnollisesti Jan Latvalan ympärille. Hän on nimittäin ollut mukana kaikissa kolmessa parhaassa puolustajanelikossa: kaudella 01/02 mukana myös Niskanen, Koskinen ja Laitinen, kaudella 07/08 Suhonen, Forsström ja Jalvanti, sekä kaudella 11/12 Järvinen, Seikola ja Jalvanti/Marttinen. Yhteistä näille on se, että kärkinelikossa myös ns. puukätisten vasempien puolustajien taidot riittivät varsin mallikkaaseen kahden suunnan peliin. Toki näinä kausina asiaa auttoi myös hyvä pelitapa ja hyviä puolustajia riitti myös kolmospariin, mutta absoluuttisestikin koossa oli varmasti parhaat kaksi ensimmäistä pakkiparia.

7) Sopiva fyysinen kovuus

Kuten jo aiemmin todettiin, lahtelaiseen jääkiekkoon kuuluu myös fyysinen särmä, mutta vain sopivassa määriin. Totaalifyysisen jääkiekon märkiä päiväunia on muutaman kerran yritetty toteuttaa huonolla menestyksellä, mutta osana muuten toimivaa joukkuetta nelosketju on ajoittain pystynyt aidosti auttamaan joukkuetta. Parhaana esimerkkinä tästä oli luonnollisesti ketju Sihvonen - Heino - Komarov, jollaista parempaa Pelicansissa ei välttämättä nähdä enää koskaan. Varsinkin kotiotteluissa ketju marssitettiin usein jopa avauskentälliseen varmistamaan hyvän startin otteluun.

Kolmikon erityinen arvo tulikin esiin siinä, että hetkittäin se pystyi nopeudellaan ja voimallaan ottamaan muun joukkueen reppuselkään, jos muiden ketjujen "taitopelaaminen" sakkasi. Fyysisen elementtinsä lisäksi nämä nelosketjun rouhijat oppivat kuitenkin myös lukemaan tilanteita ja jättämään ylilyönnit tekemättä silloin, kun siihen ei ollut varaa tai tarvetta. Uuden ajan vastineena nelosketjuna voisi pelata esimerkiksi kolmikko Vartiainen - Pöyhönen - Ritamäki.

8) Isku Areenan kaukalo

Viime vuosina Isku Areenan kaukalo on jäänyt Liigan pienimpien joukkoon, ellei jopa pienimmäksi. Tarkat mitat taisivat olla 58 x 28 metriä. Ainakin SaiPa ja Lukko ovat olleet joukkueita, jotka ovat olleet säännönmukaisesti suurissa vaikeuksissa Lahdessa. Pieni kaukalo voi tuoda Pelicansille edes hieman kilpailuetua puhtaasti siitä syystä, että muut joukkueet tottuvat pelaamaan isommissa askeissa.

Se lisää intensiteettiä, mutta vaatii myös kotijoukkueelta taidokasta kiekollista peliä, sillä pienempi tila on myös vierasjoukkueelle parempi mahdollisuus sumputtamiseen. Kausien 07/08 ja 11/12 joukkueille tilanne sopi kuin nakutettu: vierasjoukkueet olivat helisemässä, kun Pelicans liikutti kiekkoa lavasta lapaan, mutta loi alempien ketjujensa toimesta myös pienen boksin fyysisen pelotteen. Vierasjoukkueet kohtasivat Isku Areenalla erittäin monipuolisen haasteen.

Usein Pelicansin kiekollinen peli tuntuu kuitenkin raikastuvan isommissa vieraskaukaloissa. Tulevaisuudessa kannattaa miettiä, olisiko metrin-kaksi leveämpi kaukalo sittenkin parempi Sopasen, Hakulisen ja Björnisen kaltaisille pelaajille?

9) Suomalaisuus

Kautta liiga-ajan Pelicansin kotimaisuusaste on tuntunut olevan keskimääräistä korkeampaa luokkaa. Siitä kertovat myös aiemmissa kohdissa luetellut avainpelaajat, joiden joukosta ei juuri ulkomaalaisia löydä. Erityisesti kotimaisuuteen panostettiin vuosina 2000-2002 ja 2006-2010, jolloin joukkue oli kauden alkaessa jopa 100-prosenttisesti kotimainen. Tosin viime vuosikymmenellä Lahdessa päästiin nauttimaan poikkeuksellisen suuresta määrästä kovan luokan paluumuuttajia a la Koivunen, Kakko ja Jantunen, mikä tarjosi tähän eräänlaisen oikopolun.

Asian opetus on se, että menestymiseen tarvitaan useampikin laadukas kotimainen ykkös-kakkoskentän pelaaja, ja näitä hankintoja on tehtävä toistuvasti. Esimerkiksi JYPin ja KalPan johdonmukainen nousu mitalipeleihin noin vuosina 2006-2009 tuntui perustuvan tähän metodiin. Myös ulkomaisia pelaajia on luonnollisesti hankittava, mutta harvoin heidän ympärilleen rakennetaan pikkurahalla menestyvää tai ainakaan pitkään koossa pysyvää joukkuetta.

 

= Mitä tämä tarkoittaa nykyhetken kannalta?

Identiteetti, hatarakin sellainen, pitää pystyä sopivalla tavalla päivittämään nykyhetkeen. Kaikki 10-15 vuoden takaiset menestystekijät eivät enää päde. Valmennuksen ja maalivahtipelin suhteen Pelicans on oikealla tiellä. Kiinni kannattanee myös pitää kotimaisuusasteesta ja sopivasta, lahtelaiskiekkoiluun kuuluvasta fyysisestä särmästä - silloin kotiyleisön täysi tuki voidaan parhaiten saada joukkueen taakse. Kiristyvä taloudellinen ja kilpailullinen tilanne vaikeuttaa kuitenkin kahden laadukkaan kentällisen rakentamista ja hyvien kotimaisten pelaajien hankintaa.

Keskisuurena seurana Pelicans tarvitseekin edelleen pelaajien kehitystä isompiin saappaisiin, tällä hetkellä tätä nousevien kykyjen kategoriaa voisivat edustaa esimerkiksi Anrei Hakulinen, Antti Jaatinen ja Ben Blood, unohtamatta tietenkään A-nuorista nostettuja junioreita. Se, mistä historiaan peilaten voidaan tinkiä, on tähtiluokan huipputaidosta, kolmoskentällisestä ja kakkosmaalivahdista. Osin se on pakon sanelemaakin, mutta osin myös harkinnanvaraista resurssien käyttöä.

Ideologisella tasolla taas moni haluaa nähdä kaukalossa räiskyntää ja kuohuntaa, mutta keskimäärin Pelicans on pärjännyt parhaiten tasaisen hyvänä, hieman tylsänäkin joukkueena - silloin pelaaminen on yleensä organisoidumpaa ja tehokkaampaa. Poikkeuksena oli jackpot-kausi 11/12, jolloin Pelicans oli kaikilla mittareilla huippuluokkaa. Sellaisia vastaan tulee kuitenkin vain kerran 10-30 vuodessa ja valitettavasti sen suonenvedon varaan ei voida rakentaa identiteettiä, vaikka osa menestymisen "geeniperimästä" toteutui silloinkin.

 

Edellinen kirjoitus >> Päivitys 348: 10 aihetta, jotka jäivät pöytälaatikkoon

16Lok/12Off

Legendojen kunnioittamista ja ”kunnioittamista”

Marraskuun tiistai on jääkiekkopalstoilla yksi perinteisimmistä käsitteistä. Vielä ei olla aivan siellä, mutta tiistai, lokakuu ja HPK-Pelicans yltää jo aika lähelle. Lähelle sitä huonosti kohonnutta pakkopullaa, jota pimenevinä iltoina meille kiekkokuluttajille tarjoillaan. Tosin HPK:ssa tuntuu olevan nyt jonkinlaista positiivista virettä ja Pelicansinkin ympärillä kuhisee koko ajan Andy Niemen johdolla. Mutta todellista paikalliskamppailun kiihkoa tästä ei irti saa osittain juuri siksi, koska nämä seurat useimmiten kohtaavat tiistaisin tai torstaisin.

HPK nosti Jyrki Louhen pelinumeron 9 Rinkelinmäen kattoon kotiottelussaan pari viikkoa sitten. Louhea voi tituleerata nykypäivän seuraikoniksi; 493 runkosarja- ja 79 playoffs-ottelua HPK:ssa riittää siihen pienistä syrjähypyistä huolimatta. Niin sanottu karakteeripelaaja harmaan massan keskellä, älykäs puhujakin.

Paidan jäädytys oli videolta nähtynä hieno ja asianosaisille tunteellinen hetki kuten pitääkin. Se tapahtui tiistaina 4092 katsojan edessä JYPiä vastaan pelatussa ottelussa. Otetaanpa seis siihen kohtaan. Muutamassa yhteydessä tapahtumasta onkin kommentoitu, että sillä saatiin hallia täydemmäksi muuten vähän kiinnostavassa (normaalisti 3200-3300 katsojaa) ottelussa.

Vertailun vuoksi Zürich Lions jäädytti 14 vuotta seurassa pelanneen Ari Sulanderin paidan muutamaa päivää aiemmin. Tapahtumaa varten koottiin all stars -joukkueet, yleisöä oli paikalla lähes 7000 lauantai-iltana.

Suomalaista urheilukulttuuria ei pidä turhan päiten aliarvioida, mutta valitettavan usein tämän tyyppisissä asioissa koko tapahtuman merkitystä lähestytään aivan väärästä suunnasta, ja juuri sitä tämä HPK:n tietoinen valinta edusti. Liki tasan kuukautta myöhemmin Kerho kohtaa lauantaisessa kotiottelussaan HIFK:n, joka tunnetusti vetää yleisöä maakunnissa. Seuraavan viikon torstaina puolestaan saapuu Jokerit, joka on toinen Louhen uran kotimaisista seuroista.

Näissä otteluissa täysi/täydehkö halli olisi kunnioittanut läsnäolollaan arvokasta paidan jäädytystä. Ei niin päin, että hemmetin pitkän päivätyön tehnyt pelaaja raahaa juhlahetkensä avulla 700 katsojaa ekstraa muuten valjuun tiistaiotteluun, jonka kiinnostavuusarvon kanssa seura tuskailee.

Toni Koivusen, Erik Kakon ja Marko Jantusen aika on sitten joskus, tässä järjestyksessä. Eiköhän tehdä silloin tämäkin asia vielä paremmin ja tyylikkäämmin, Pelicans?