8Tou/15Off

Ääniä liigahalleista 3/3 – Halli-DJ:n kultaiset säännöt

Pelikatkomusiikkien soittaminen lätkämatseissa ei ole yhdentekevää.

Jäähalli-DJ:n toimenkuva, kuten varmaan levyjen soittaminen monessa muussakin paikassa, lukeutuu todennäköisesti niihin töihin, joita pidetään itsestäänselvyyksinä ja joista annetaan palautetta ainoastaan negatiivisessa muodossa, jos annetaan ollenkaan. Kotimaisissa puitteissa palkaksi on tarjolla todennäköisesti pieniä pennosia ja rutosti kiittämättömyyttä.

Musiikki itsessään on kuitenkin elimellinen osa jääkiekko-ottelua varsinkin Liiga-nimisessä viihdetuotteessa, miksei myös syvällisemminkin seurakulttuurin luomisessa. Siksi siltä, joka DJ-koppiin vapaaehtoisesti menee, voidaan odottaa asialle omistautumista ja tietotaitoa.

Pakko onkin todeta, että lähes kaikkien liigaseurojen musiikkilinja ottelutapahtumissa on pelkkää sillisalaattia. Linjaa haetaan milloin apuvalmentajan serkun levylaukusta, toisinaan cheerleadereiden tanssikuvioiden mukaan ja joskus puhtaasti radiolistojen kärjestä.

Harvassa seurassa tunnutaan ihan oikeasti miettineen, mistä meidän seuran oma yksilöllinen äänimaailma voisi koostua, mikä toimisi parhaiten juuri tälle kotiyleisölle ja miten sillä voitaisiin erottua kaikista muista. Niinpä on päätetty sekoittaa rokkia, iskelmää, teknoa ja räppiä sujuvasti sekaisin, vähän jokaiselle jotakin ja yleensä muiden liigahallien kappaleita kierrättäen.

Musiikilla voidaan vaikuttaa yllättävänkin paljon. Keväällä 2007 polemiikkia nosti Isku Areenalla soitettu Sommartider-kappale Pelicans kaataessa TPS:n säälipudotuspeleissä. Tietynlainen piikittely kuuluu asiaan, eikä tässäkään hyvän maun rajaa ylitetty, mutta toisaalta keskittyminen oli väärissä asioissa, kun yhteisen ilon keskellä keskityttiin DJ:n johdolla vastustajan pilkkaamiseen. Mukana oli varmasti nuoren liigaseuran keulimistakin historian ensimmäisen pudotuspelisarjan voiton varmistuessa.

Yleisöön se upposi kuin kuuma veitsi voihin, mutta voisi kai tilanteeesen löytyä jokin muukin kuin pilkkalaulu.

Aivan viime aikoina Pelicansin kotiotteluissa on myös soitettu tavallisilla pelikatkoilla muun muassa Lukon maalilaulua Final Countdownia. Kuten maanantain päivityksessä todettiin, lukeutuu se koko Liigan pitkäaikaisimpiin maalilauluihin. Maailmassa on miljardi musiikkikappaletta, mutta silti soittoon päätyy juuri kilpailevan seuran tärkein tunnussävel. Miksi?

Toki Final Countdown on yksi länsimäisen musiikin lähihistorian suurista hiteistä, mutta liigaottelussa sen soittaminen muualla kuin Raumalla on paitsi vastustajan kunnioituksen puutetta myös oman kotiyleisön aliarvioimista. Vastaavaa kuullaan myös Kärppien kotiotteluissa, joissa soi Pelicansin maalilaulu We're Gonna Win.

Asiassa liikutaan yksityiskohdan tasolla, mutta varsinkin aktiivisimmille katsojille on vähintäänkin hämmentävää kuulla omassa kotihallissa kappale, joka herättää valtaisan tunnemyrskyn vierasottelussa. Entä, jos yhtäkkiä Ilves soittaisikin kotiottelussaan Tappara on terästä? Tai Ässien kotiottelussa soitettaisiin Lukko-laulua? Suorastaan absurdi ajatus, mutta käytännössä sama asia kuin maalilaulun soittaminen.

Yhä väljähtyvässä Liigassa pitäisi keskittyä seurojen identiteettien vahvistamiseen. Siihen tarvitaan osaltaan sopivaa erottautumista omaleimaisella musiikkityylillä ja toisaalta hyvähenkistä vastakkainasettelua - ei massan mukaan puuroutumista.

Sitä varten myös DJ-kopissa olisi syytä terästäytyä ja vierailla vähintään kerran kaikilla muilla liigapaikkakunnilla.

 

Edellinen kirjoitus >> Ääniä liigahalleista 2/3 – tunnuslaulut

6Tou/15Off

Ääniä liigahalleista 2/3 – tunnuslaulut

biisit06052015

Viimeksi käsiteltiin liigaseurojen maalilauluja, jotka varmasti ovat enemmän tai vähemmän tunnettuja kaikille tiiviisti pelejä seuraaville. Liigahalleja kiertäneenä mieleen on kuitenkin jäänyt paljon muutakin musiikkia, josta on muodostunut jollain tapaa lähtemätön osa ottelutapahtumaa ja hallissa käymisen elämystä.

ENNEN OTTELUN ALKUA

Ennen itse ottelun alkua parasta antia esittelee muun muassa SaiPan "seuralaulu", eli Erkki Liikasen laulama Lätkä Lentää, joka virittelee matsin tunnelmaan ennen joukkueiden sisääntuloa.

Kotijoukkueen luistellessa jäälle suurimmat sävärit tuottavat - tai ovat tuottaneet - Hämeenlinnassa ja Porissa soitetut fanfaarit. HPK:n sisääntulon avaa Emerson, Lake & Palmer - Fanfare For The Common Man, jonka intron jälkeen on ainakin vanhoina hyvinä aikoina pärähtänyt soimaan tuttu Se on Siellä. Ässillä puolestaan fanfaarista vastaa samainen bändi kappaleellaan Touch And Go. Jokeritkin voitaneen vielä muistojen osalta Liigaan mukaan lukea, Hjartwall Areenalla kotijoukkueen sisääntuloa edelsi veikeä R.L. Burnside - It's Bad You Know ja joinakin kausina myös tunnelmallinen Gerry Rafferty - Baker Street.

Alkushowsta tuttuja kappaleita ovat ainakin TPS:n ja Ilveksen käyttämä Metallica - Enter Sandman, Hakametsän äänentoiston ilmoille räjäyttämä Ilveksen nykyinen sisääntulobiisi AC/DC - Thunderstruck (ollut tiettävästi myös Jokereiden käytössä) sekä JYPin tunnuskappale Scorpions - Rock You Like a Hurricane. Parhaiten mieleen ovat jääneet melodiset kappaleet, monien seurojen suosima mahdollisimman raskas ja nopeatempoinen pläjäys ei loppujen lopuksi säväytä parhaalla mahdollisella tavalla.

AVAUSKENTÄLLISET

Tämä on moneen kertaan toistettu asia, mutta fakta on se, että liigaseuroista HIFK on ylivoimaisesti parhaiten onnistunut äänimaailmallaan kiteyttämään seuran olemuksen. HIFK ei juuri tee kompromisseja, vaan otteluissa soitetaan enimmäkseen rehellistä rock-musiikkia. Ilmeisesti kovin paljoa ei ole lipsuttu edes heviin tai moderniin metallimusiikkiin, joilla usein jääkiekon machoilua ylikorostetustikin tehostetaan. HIFK:hon verrattuna kaikkien muiden liigaseurojen musiikkimaailma on enimmäkseen sillisalaattia rockista teknoon, ja humpasta räppiin. Ilman seuran fanittamistakin yksi liigaotteluiden hienoimmista hetkistä on, kun Status Quon Whatever You Want alkaa soimaan HIFK:n aloituskentällistä kuulutettaessa ja yleisö lähtee rytmin mukaan taputtamaan. Siihen hetkeen kiteytyy HIFK.

PELIN EDETESSÄ

Jokereiden otteluissa pelin tiesi alkaneen viimeistään siinä vaiheessa, kun erän ensimmäisellä pelikatkolla soi Ozzy Osbourne - Crazy Train. HIFK:n otteluissa jäähybiisinä on sitkeästi pysynyt George Thorogood - Bad To The Bone, ja mitäpä hyvää muuttamaan.

Ja eihän Turun Palloseuran ottelu olisi ilman Kai Hyttisen Dirlandaata, jota soitellaan pelikatkolla erityisesti TPS:n painostusjaksojen aikaan. Turkulaisklassikkoja ovat myös Seitsemän Seinähullua Veljestä - Tepsi Tekee Kohta Maalin sekä jäähybiisi Buster Poindexter - Hit The Road Jack, joka on hieman huvittavastikin kelvannut takavuosina jäähymusiikiksi myös Tapparalle ja veriviholliselle Jokereille.

Pelicansin kotiotteluissa kenties tunnetuin kappale on usein ylivoimapelin aloituksissa soiva DJ Alligator - Blow My Whistle Bitch.

 ERÄTAUOT

Ilveksen otteluissa erätauon päättyessä soi perinteisesti iloinen discohitti Maxine Nightingale - Right Back Where We Started From, Nordenskiöldinkadulla aitoon kiekkotunnelmaan puolestaan virittää Bill Misener - Let's Play Hockey. Hämeenlinnassa erätaukojen lopuilla tutuiksi tulivat aiemmilla kausilla AC/DC - Safe In New York City sekä Dire Straits - Heavy Fuel. Jokereiden matseissa taas tutuksi tuli sekä toisen että kolmannen erän aloittanut Motörhead - The Game.

PELIN LOPPUPUOLELLA

Muista halleista parhaiten mieleen nousevat seurojen tunnuslaulut. Melko vähän tunnettu luomus on Rauman Lukon Lukko-laulu, jonka haitarimusiikin tahtiin raumalaisyleisön rytmikkäät taputukset ovat hienoa kuultavaa. Laulu tuntuu soivan usein kolmannessa erässä.

Toinen klassikko on Tapparan peleissä aina noin viisi minuuttia ennen ottelun loppua soitettava Popedan Mää ja Tapparan mies, jonka Juice Leskinen muuten käänsi tästä ulkomaisesta kappaleesta.

Samaan klassikkokategoriaan solahtaa myös Kärppien matseissa Jamppa Tuomisen lurittama Kärpät on rautaa.

PELIN PÄÄTYTTYÄ

Päätössummerin soitua kotijoukkueen voittoa juhlistetaan erityisellä kappaleella monella paikkakunnalla. Tampereella katsomosta poistuessa sävelinä soivat Sami Hintsanen & Ruostuneet Hokkarit - Ilves Murisee sekä Tappara on terästä. Lahdessa Pelicans kiertää kaukaloa ja kiittää yleisöä Zillertaler Hochzeitsmarschin tahtiin.

SUMMA SUMMARUM

Tässä on pitkä liuta kappaleita, jotka tekevät liigaotteluista sellaisen elämyksen kuin ne parhaimmillaan ovat. Ottelutapahtumien soittolistoja on silloin tällöin hyvä päivittää, mutta tietyistä klassikoista on myös tärkeää pitää kiinni. Nämä tunnuskappaleet erottavat joukkueen kaikista muista joukkueista.

 

Edellinen kirjoitus >> Ääniä liigahalleista, osa 1/3 – maalilaulut

Filed under: Lahti, Liiga, Media, Viihde No Comments
4Tou/15Off

Ääniä liigahalleista, osa 1/3 – maalilaulut

Maalibiisit04052015Kausi on Liigan osalta päättynyt, joten pistäydytään kevennyksenä liigahalleissa soitettavien musiikkien parissa. Kolmiosainen juttusarja alkaa maalilauluista.

Oman joukkueen laulua ei kannata verrata muihin, joten tässä pientä listausta muista seuroista ja lopuksi Pelicansin oma osio:

PARHAAT

Maalibiisien aatelistoa Liigassa edustavat ehdottomasti ainakin Ilveksen We are the kings ja HIFK:n yhdistelmä summeria, James Brownin huutoa ja J. Geils Bandin Flamethrower-kappaletta. Ilveksen kohdalla arvoa lisää, että kappale on Popeda-kitaristi Costello Hautamäen säveltämä - taattua ja menevää Manse-rockia. HIFK:n vinkuva maalisummeri taas on täysin jäljittelemätön, ja käytännössä kaikkien muiden liigaseurojen maalitorvet ovat siihen nähden lähinnä halpoja kopioita.

Maalilauluista keskusteltaessa monet nostavat esiin sen, että maalilaulun on ennen kaikkea oltava vastustajalle ärsyttävä. Tästä olen kuitenkin eri mieltä. Maalilaululle tärkeintä on sopia kotijoukkueen identiteettiin ja saada kotiyleisö mukaan esimerkiksi rytmikkäästi taputtaen. Etenkin HIFK:n maalilaulun tahti on taputtamiselle sopiva ja siksi Nordenskiöldin hallin tunnelma on maalin jälkeen hyvin vaikuttava. Ei välttämättä absoluuttisesti desibeleillä mitattuna aina kaikkein kovin, mutta vaikuttava. Vasta sen jälkeen lisäplussaa on, mikäli kappale pääsee vastustajien ihon alle.

PERINTEISET

Seuraavassa hyvien ja legendaaristen maalilaulujen kastissa tulevat TPS:n Hunajata, HPK:n Se on siellä ja Tapparan Live is life. Joidenkin mielestä nämä ovat vanhoja, ärsyttäviä ja kotikutoisia, minun mielestäni taas iso palanen näiden seurojen syvintä olemusta ja sielua, josta ei missään nimessä pidä luopua. Kotiyleisön taputukset myös näiden kappaleiden tahtiin ovat parhaimmillaan vaikuttavaa kuultavaa.

SaiPan alkuperäinen maalilaulu Lätkä lentää nousisi myös edellä mainittuun kastiin, mutta ilmeisesti seura käyttää kappaleesta vuonna 2008 tehtyä hevi-versiota, jossa paikalliset metallimuusikot esiintyvät.

JUNTAHTAVAT

Seuraavana tulevat sitten toisenlaiset takavuosien tunnelmoinnit, nimittäin Lukon Final Countdown, Ässien Patasydän sekä JYPin yhdistelmä kahdesta eri kappaleesta. Lukko ja JYP edustavat takuuvarmaa kasaria ja ysäriä, Nuorten Vihaisten Miesten ilmeisesti vuonna 2003 tekemä Patasydän puolestaan kuulostaa porilaiselta kasarirokilta. Kolmikon sävelet ovat aavistuksen juntahtavia, mutta toisaalta ne toimivat kuin junan vessa. Erityisesti Lukon kotiotteluiden äänimaailmaa olisi äärimmäisen vaikea kuvitella ilman perinteistä Europe-klassikkoa, ja kukapa muu kuin Olli Lindholm olisi mukana laulamassa Ässien maalilaulua. Muutama vuosi sitten käyttöön otettu JYPin yhdistelmä torvea, JYP Hockey Team -renkutusta ja Oijoijoi-renkutusta lienee monien mielestä Liigan ärsyttävin, mutta jollain perverssillä tavalla nostan peukun ylös tällekin.

PERINNEMUOVIA

Blues veti aikoinaan popcornit väärään kurkkuun ottamalla maalilaulukseen Baha Menin vuonna 2000 julkaiseman Who let the dogs out -kappaleen. On jokseenkin käsittämätöntä ja toisaalta jotenkin espoolaista, että kappale tuli jäädäkseen, mutta Bluesinkaan ottelutapahtumaa ei enää osaa kuvitella ilman kyseistä kappaletta. Bluesille muodostuneen ajokoiramaisen pelityylin myötä kappaleessa on jo häivähdys identiteettiäkin!

VANHASSA VARA PAREMPI

Kärppien maalilaulua ei luonnollisista syistä ole livenä Raksilassa kuullut yhtä moni kuin muissa halleissa. Se on jo vuosien ajan ollut ilmeisesti cover-versio Gloria Gaynorin tunnetuksi tekemästä I Will Survive -kappaleesta. Jollain lailla tähänkin on jo tottunut, ja siitä on muodostunut Kärppien kuuloinen maalilaulu. Sitä ennen muuten maalilauluna soi persoonallinen Kärpät Hock N' Rollers - Verkko Heiluu, jossa oli kyllä Kärppä-henkeä paljon enemmän kuin nykyisessä kultahumpassa.

Sportin maalilaulu Mestiksessä oli vuosien ajan Klamydian Perseeseen, joka oli ehdottomasti koko Suomen hauskin ja retein maalilaulu, sisältäen sanoina yksinkertaisesti "sinne vaan". Nyt maalilauluna on edelleen Klamydian punkia, nimittäin Tervetuloa helvettiin. Hyvä kappale, mutta ei aiheuta lähellekään samoja väristyksiä. Olisi kannattanut pysyä vanhassa.

Vanhassa olisi kannattanut pysyä myös KalPan, sillä Turmion Kätilöiden tekele Lentävä KalPan ukko yksinkertaisesti yrittää kikkelihevillään olla liikaa uskottava ja pelottava jääkiekkobiisi. Yleisön vaisuista reaktioista päätellen edes kuopiolaiset itse eivät saa kappaleesta kiinni. Odotetaanko KalPan organisaatiossa, että perusyleisö alkaa moshaamaan tai näyttämään pirunsarvia kappaleen tahtiin? Se entinen maalilaulu muuten taisi olla tämä kitaraversio Can Can -kappaleesta - aitoa oikeaa KalPan tyylistä musiikkia.

PELICANS

Harva ehkä enää muistaakaan, että Pelicansin alkuperäinen maalilaulu ei suinkaan ollut Bryan Adamsin vuonna 1996 levyttämä We're Gonna Win, vaan ainakin I-divisioonassa ja muistaakseni myös SM-liigan alkutaipaleella maalin jälkeen tuuletettiin Blues Brothersin I can´t turn you loose -kappaleen tahtiin. Jossain vaiheessa näistä muodostui kombo yhdessä maalisummerin kanssa, yhdistelmä on koostettu tähän YouTube-videoon.

Viime kausina summerin jälkeen on soinut ainoastaan We're Gonna Win, ja vaikka kyseinen kappale ei kaikkein säväyttävin maalilaulu olekaan, niin se on sementoinut paikkansa Pelicansin ottelutapahtumassa. Toisaalta jonkinlaisena remixinä kappaleesta voisi saada vielä enemmän irti lähitulevaisuudessa?

 

30Huh/15Off

MM-veikkaus – kuka mestariksi?

MMlogoJääkiekon MM-kisat alkavat huomenna perjantaina Tshekin Prahassa ja Ostravassa. Suomen pelit alkavat samana iltana USA:ta vastaan.

Suomi lähtee kisoihin hieman normaalia nimekkäämmällä joukkueella, joka vahvistui jo Pekka Rinteellä ja voi vielä vahvistua Valtteri Filppulalla.

Tällä kertaa panoksia kisoissa noustetaan erityisesti Kanadan ja Tshekin toimesta. Viime kevään mitalikolmikko Venäjä, Suomi ja Ruotsi kuuluu kisojen luotettavimpiin menestyjiin, mutta nyt viisi viime kertaa peräkkäin mitalikolmikon ulkopuolelle jäänyt Kanada on Sidney Crosbyn ja Claude Giroux'n johdolla liikkeellä todellisella super-joukkueella, Tshekki puolestaan saanee isäntämaana lisävirtaa ja taistelee kenties viimeisiä MM-kisojaan pelaavan Jaromir Jagrin puolesta, vahvistuksenaan myös NHL:n pistepörssin vitonen Jakub Voracek.

NordicBet tarjoaa TOP6-maille seuraavia kertoimia mestaruusveikkauksessa. Luotamme eurooppalaisten ylivoiman jatkuvan Kanadan kilpavarustelusta huolimatta, joten rahat Venäjälle ja Suomelle.

Venäjä 2.90
Kanada 3.20
Ruotsi 6.00
Tshekki 6.00
Suomi 8.95
USA 15.00
Muut vähintään 30.00

Lisäksi NordicBetillä on liuta mielenkiintoisia pelaajaveikkauksia, joista kiinni otettakoon seuraavat poiminnat:

Sidney Crosby: yli 4,5 maalia 1.72 / alle 4,5 maalia 2.00

Tuomo Ruutu: yli 4,5 maalia 1.75 / alle 4,5 maalia 1.98

Aleksander Barkov: yli 3,5 maalia 1.65 / alle 3,5 maalia 2.13

Rekisteröidy NordicBetiin tästä.

Suomen pelit alkavat heti perjantaina USA:ta vastaan. Jenkkien lisäksi Suomen lohkossa pelaavat ottelujärjestyksessä Tanska, Norja, Slovenia, Slovakia, Valko-Venäjä ja Venäjä.

 

Edellinen kirjoitus >> Kärppien mestaruus oli ansaittu – Tapparankin olisi ollut

27Huh/15Off

Kärppien mestaruus oli ansaittu – Tapparankin olisi ollut

Liigamestaruudet20002015

Lauantaina saatiin viimein Liigamestari 2015 selville, onnittelut Oulun Kärpille. Molemmat finalistit olisivat mestaruuden mukisematta ansainneet, mutta onko mitään erityistä "ansaitsemista" olemassakaan?

Olisiko esimerkiksi Pelicans ansainnut mestaruuden keväällä 2012? Tämä kysymys pomppasi juuri päättyneen finaalisarjan aikana mieleen. Unohtumattoman kauden 2011-2012 aikana Pelicansilta onnistui lähes kaikki mahdollinen, paitsi Niko Hovisen pelikunto pudotuspeleussä ja kärkipään hyökkäyspelaajien tuloksenteko finaaleissa. Muuten baana oli auki vaikka Kanada-maljaan saakka.

Ilman mainittuja kompastuskiviä pystiä olisi ehkä Lahden torilla nosteltu, mutta kyllähän hattua on nostettava sille perustalle, jonka finaalivastustaja JYP oli jo siihen mennessä tuekseen rakentanut. Ehkä sittenkin JYP ansaitsi tuolloin mestaruuden enemmän kuin Pelicans yhden kauden suonenvedollaan.

Aivan vastaavasti Kärpät ja Tappara ovat ryhdistäytyneet finaalitason joukkueiksi viime kausina, ja ovat JYPin ohella Liigan tasaisimmin menestyvät seurat. Jotain tiettyä lisäarvoa se finaalipaikalle ja mestaruudelle antaa.

Vaikka moraalisia voittoja ja mestaruuksia ei jaetakaan, niin myös HPK:n mestaruus keväällä 2006 Jukka Jalosen johdolla oli jollain tapaa täysin ansaittu palkinto ja pienen seuran voimannäyte usean kauden laadukkaasta työstä.

Sen jälkeen mestareina ovat käyneet myös TPS, HIFK ja Ässät, joista varsinkin TPS ja Ässät juuri tällaisilla "suonenvedoilla". Kaikki mainitut olivat epäilemättä pudotuspelien parhaita joukkueita niinä keväinä, mutta enemmänkin mestaruus sumuttaa näkemästä sitä, kuinka keskinkertaista työtä varsinkin TPS:ssa ja HIFK:ssa on resursseihin nähden tehty viimeisten vuosien aikana.

Mestaruudet olivat enemmän hetkellistä sattuman kauppaa kuin menestymisen jatkumoa.

Niin tai näin, on kuitenkin hienoa, että 90-luvun TPS-Jokerit -nokittelusta Liiga on tasoittunut ja tällä vuosituhannella mestariksi on kruunattu peräti kahdeksan eri seuraa.

- - -

Liigakausi 2014-2015  sai siis upean päätöksen pudotuspelien muodossa, ja vieläpä seitsemännen pelin jatkoajalla. Näin tuli muuten veikattua runkosarjan sijoituksia ennen kauden alkua (suluissa toteutunut). Saldoksi muodostui tällä kertaa kaksi oikein ja viisi sivuosumaa.

1.  Kärpät (OIKEIN)
2.  Lukko (3.)
3.  TPS (13.)
4.  Tappara (2.)
5.  JYP (4.)
6.  HIFK (7.)
7.  SaiPa (8.)
8.  Ässät (9.)
9.  Blues (5.)
10.  Pelicans (12.)
11.  KalPa (6.)
12.  HPK (11.)
13.  Ilves (10.)
14.  Sport (OIKEIN)

 

Edellinen kirjoitus >> Tuleeko Pelicansista nyt pahojen poikien joukkue?

22Huh/15Off

Tuleeko Pelicansista nyt pahojen poikien joukkue?

Pelicans22042015

Moni hihkaisi innoissaan Pelicansin julkistaessa Petri Matikaisen ja Pasi Nurmisen valmentajasopimukset, eikä suotta. Management by Perkele -kaksikko tuo joukkueeseen vähintäänkin kuria ja ryhtiä.

Uutta, ilkeämpää ja fyysisempää Pelicansia on muutama edeltävä päävalmentaja lupaillut lähinnä surkuhupaisin tuloksin. Jotain viitteitä tähän suuntaan jälleen saatiin, kun ensimmäisten joukossa sopimuksilla kiinnitettiin kaapinkokoiset puolustajat Ben Blood ja Stefan Lassen. Jos kohta kaksikko ei edustakaan aivan ns. lihapääosastoa, niin he ovat jonkinlainen linjaveto siihen, mitä puutteita valmennusjohto puolustuksessa näki: tarvittiin lisää ulottuvuutta ja massaa.

Myös asennepuolella nähtäneen muutos haparoineesta yrittämisestä todelliseen spartalaiseen pelaamiseen, jossa tilanteet taklauksia myöten pelataan loppuun asti, kroppaa uhrataan kiekon eteen ja tungetaan kiekon kanssa pelirohkeasti ahtaisiinkin väleihin. Ne ovat voittavan joukkueen tukipilareita.

Fyysisen elementin kärjen muodostavat suvereenisti Taavi Vartiainen ja Juhani Tyrväinen. Harjoitusotteluissa voidaan jälleen nähdä kuohuttaviakin tilanteita, jopa joukkotappeluita, kun kesän aikana kerääntyneitä höyryjä päästellään pihalle ja koko joukkue pyrkii voittamaan kotiyleisön puolelleen.

Mutta onko Pelicansilta syytä odottaa fyysistä dominanssia ensi kauden Liigassa? Tuskinpa.

Looginen jatkokysymys asiaan on se, että mikä rooli fyysisyydellä ylipäätään nykyjääkiekossa on. Kun katsotaan Pelicansin viimeistä kymmentä vuotta, niin joukkueella on perimässään varsin terävä fyysinen särmä. Käytännössä aina mukana on ollut Kari Sihvosen, Ilkka Pikkaraisen ja Tyrväisten veljesten kaltaisia pelotteita, mutta on eri asia pelata ylikorostuneen fyysisesti kuin voittaa pelejä.

Silloin kun Pelicans on menestynyt, fyysinen särmä on nidottu luontevaksi osaksi muuten toimivaa joukkuetta ja pelin rakennetta. Parhaimmillaan tämä esiintyi ehkä ketjun Sihvonen - Heino - Komarov muodossa, joka hetkittäin nousi myös kiekollisessa pelissä joukkueen liideriksi. Mentiin peli edellä, mutta käytettiin fyysisyyttä järkevän tehokkaasti vastustajaa horjuttaen ja heille jäähyjäkin hankkien.

Taklaamista ja tappelemista (omien puolustamiseksi) ei sentään, luoja paratkoon, pidä koskaan jääkiekossa unohtaa, mutta inhottavaksi kotijoukkueeksi ei tänä päivänä voi ryhtyä päättämällä ylimalkaisesti, että nyt taklataan ja ollaan inhottavia. Siinäkin on käytettävä peliälyä: Onko taklauksella mahdollisuus kiekonriistoon? Auttaako vai haittaako taklaus viisikkon puolustuspeliä? Keihin vastustajan pelaajiin taklaukset kannattaa ensisijaisesti keskittää?

Näitä asioita joukkueen sisällä luultavasti enemmän pyöritellään, ja kokeneena päävalmentajana Petri Matikainen osannee tehdä sopivan linjavedon tarpeellisen ja tarpeettoman fyysisyyden välillä. Julkisuuteen annettavat lausunnot ovat kokonaan toinen maailma, lähinnä tuotteen markkinointia.

Useimmiten joukkuetta eniten hyödyttävä fyysisyys onkin Jan Latvalan ja Henri Heinon edustama väkevä ja konemainen kaksinkamppailujen voittaminen hyvällä prosentilla.

Se on taklaamiseen ja tappeluihin verrattuna aavistuksen tylsää, mutta voittaminen ei ole tylsää.

 

Edellinen kirjoitus >> Ja Pelicansin sentteriehdokkaat ovat…

15Huh/15Off

Ja Pelicansin sentteriehdokkaat ovat…

VapaatAgentit15042015

Kuten viime viikolla turistiin, on Pelicansilla meneillään tärkeän keskushyökkääjän haku ja hyvin mahdollista on, että ennestään tuttujen vaihtoehtojen sijaan joudutaan päätymään herra X:ään.

Seuraavat nimet eivät ole "tietolähteistä" poimittuja, vaan puhtaasti realismin rajoissa olevia vapaita agentteja. Lista antaa hyvin kuvaa hankinnan haastavuudesta ja tarvittavasta työmäärästä, varsinkin kun monien pelaajien perässä on muutama muukin keskushyökkääjää hakeva seura.

ENTISET VALMENNETTAVAT
Bluessa Petri Matikaisen alaisuudessa pelanneet Tomi Sallinen, Ville Viitaluoma ja Tero Koskiranta ovat jo sidottu sopimuksiin nykyisissä seuroissaan. Växjössä pelaava Jani Lajunen ei liene halutun tyylinen pelaaja. Venäjän saalis Avangard Omskista on olematon, eivätkä Grazin tusinakanukitkaan vakuuta.

KHL
Slovan Bratislavasta sentään löytyvät sopimuksettomina jo mainittu Vaclav Nedorost, rutkasti kansainvälistä kokemusta omaava slovakki Mario Bliznak, sekä slovenialaiset (ex-Ässä) Ziga Jeglic ja Rok Ticar. Eksoottisia, mutta mielenkiintoisia 25-28 -vuotiaita pelaajia, joilla on jo tilillään 20-30 pisteen KHL-kausia.

Muille apajille siirryttäessä käy nopeasti selväksi, että vaihtoehtoja ei olekaan miljoonaa. Sotshissa kanukki Mark Olver pelasi vain yhden ottelun loukkaantumisen takia - potentiaalia on, mutta myös arveluttava tausta. Sama on tilanne myös Brock Trotterilla. Loukkaantumisista kärsi myös Gilbert Brule, joka lienee tyyliltään enemmän laitahyökkääjä. Tshekin maajoukkueessakin nähty Robert Kousal puolestaan pääsi jo paremmin KHL-vauhtiin Vityaz Podolskissa - 52 ottelussa tehot 9+10=19.

SHL
Elitserienin mielenkiintoisimmat vaihtoehdot ovat toisen kautensa HV71:ssa pelannut Riley Holzapfel ja MODOssa ensimmäisen Euroopan kautensa esiintynyt Kyle Flanagan. Kummankaan sesonki ei ollut mikään jättipotti, mikä tietää hyvää hintalapulle, mutta ovatko nämäkään herrat AHL-tehoistaan huolimatta pelitaidoiltaan ja pelaajaprofiililtaan sellaisia, jotka pystyvät ottamaan liigajoukkueen hyökkäyspelin tahtipuikon omiin käsiinsä?

DEL
Visiitti Sveitsin pelaajalistoille oli tulokseton, siispä tähtäin hieman alemmas. Brooks Macek on mielenkiintoinen 22-vuotias sentteri, joka on Iserlohnissa tehnyt vakuuttavaa jälkeä legendaarisen Mike Yorkin vanavedessä. Joukkuetoveri Brent Raedeke (24) esiintyi Saksan riveissä äskettäisessä maaottelussa Lahdessa. Maxime Sauve tuli Eurooppaan tällä kaudella, alla on kuitenkin rikkonaisia kausia ja melko keskinkertaisia näyttöä tilastojen valossa.

AHL
Sarja tarjoaa ylivoimaisesti eniten suhteellisen realistisia vaihtoehtoja, mutta suurin osa pelaajista ei luonnollisesti ole Euroopan sarjoja nähnytkään, joten sopeutuminen on aina iso kysymysmerkki. Lienee suorastaan helppoa löytää suoraviivainen työjuhta, mutta nähty on, että kovatkaan AHL-tehot eivät takaa ykkösketjun kiekollisia taitoja kotoisessa Liigassa.

Ottelut - pisteet - pelaaja - ikä - NHL-ottelut

71 15+35=50 Carter Camper (26v / 3 NHL-ottelua)
65 15+20=35 Max Reinhart  (23v / 23)
57 9+26=35 Mike Sgarbossa  (22v / 9)
56 15+17=32 Paul Carey  (26v / 22)
50 14+18=32 Joey Hishon (23v / 13)
59 14+17=31 Zach O'Brien  (22v / 0)
55 9+19=28 Alex Friesen  (24v / 0)
40 10+15=25 Scott Timmins  (25v /24)
64 9+16=25 Travis Oleksuk  (26v / 0)
64 10+24=24 Cody Kunyk  (24v / 1)
46 6+20=24 Kyle MacKinnon  (27v / 0)
61 10+13=23 Zack Phillips  (22v / 0)

 

Edellinen kirjoitus >> Hodgman, Nedorost, Green, vai X-mies?

10Huh/15Off

Hodgman, Nedorost, Green, vai X-mies?

Sentteri10042015Lähipäivinä ja -viikkoina kovin kuhina käydään Pelicansin keskushyökkääjähankinnan ympärillä.

Kahden viikon takaisten sopimusuutisten myötä Pelicans pääsi jo siihen asemaan, että joukkueella on uskottava ykkösmaalivahti ja ainakin näennäisesti riittävän laadukas ja leveä puolustus. Paletista puuttuu kuitenkin vielä jokunen palanen - erityisesti tärkein kenttäpelaaja, eli johtava keskushyökkääjä.

Tähän rooliin on huhumyllyssä jauhettu vuorollaan koviakin nimiä: Zach Hamill, Josh Green, Vaclav Nedorost, Justin Hodgman... Kaikki ennestään joko Pelicansista, Liigasta tai valmennusjohdolle tuttuja pelaajia. Ilman "hopea-lisääkin" suurta epäselvyyttä ei ole siitä, että tästä nelikosta Hodgman olisi se kaikkein mieluisin kaappaus takaisin Lahteen. Vaikka ura ei olekaan suuresti ottanut tuulta purjeisiinsa, tai ehkä juuri siksi.

Se nimittäin ladannee tähän 26-vuotiaaseen kanadalaiseen roimasti näytönhaluja todistaa, että kyllä tästä miehestä vielä on kovaankin liigaan vastuurooliin. Hodgman sai kuitenkin tällä kaudella ensimmäiset näyttöpaikkansa NHL:ssä, joten paluu takaisin Pelicansiin tuntuisi kaukaa haetulta.

Sen sijaan erityisesti Nedorostin ja Greenin pyörittely vaihtoehtoina kuulostaa enemmänkin pelottavalta. Nämä 33- ja 37-vuotiaat sotaratsut suorastaan huutavat kissankokoisin kirjaimin "Pelicansin tyylistä" floppihankintaa. Mikä olisi Pelicansissa tällaisen pelaajan motivaatio ja suorituskyky kentän isoimmassa roolissa, kun takana ovat uran parhaat vuodet ja vankka historia rikkonaisista kausista?

Toki viidettä kauttaan KHL:ssä ja toistuvasti Tshekin EHT-maajoukkueessa pelaava Nedorost on laatuluokan pelaaja, ja Slovan Bratislavasta Petri Matikaiselle tuttu. Mutta onko Pelicans se joukkue, jossa tällaiset kovan profiilin riskihankinnat ovat onnistuneet. Ei.

Se, mitä Pelicans keskushyökkääjäkseen tarvitsee, on noin 24-28 vuotias nälkäinen pelaaja, joka hakee vuoden tai mieluiten parinkin vuoden näyteikkunaa kovempiin ympyröihin. Siihen lokeroon Hodgman ja miksei Hamillkin voisivat vielä joten kuten osua, tai sitten joku vastaavassa tilanteessa oleva pelaaja.

Muutama ajatus kannattaa uhrata myös pelin evoluution vaikutuksille. Tämän päivän Liigassa menestyvältä keskushyökkääjältä vaaditaan jopa laitahyökkääjiä enemmän todellista luisteluvoimaa ja kestävyyttä, joiden avulla tämä ehtii paikalle käynnistämään hyökkäyksiä, tukemaan rintamahyökkäystä ja muutenkin siirtymään vaivattomasti oikeisiin asemiin kahden suunnan pelaamisessa. Tällä osa-alueella Pelicans ei muutenkaan ole erityisen vahvoilla Henri Heinon, Teddy Da Costan ja Hannes Björnisen luisteluvoiman puolesta.

Keskushyökkääjä on muuttunut lätynheittäjästä kentällisensä energiseksi dynamoksi. Siitä syystä esimerkiksi Josh Greenin kaltainen vanha traktori on syytä raakata vaihtoehdoista pois. Green vaikuttaa yhä erinomaiselta roolipelaajalta Tapparan kaltaiseen huippujoukkueeseen, mutta ei Pelicansin kaipaamalta johtohahmolta.

 

 

Edellinen kirjoitus >> Petri Matikainen – paskansyöjän TOP5-lohkaisut

27Maa/15Off

Petri Matikainen – paskansyöjän TOP5-lohkaisut

Petri Matikainen. Valmentaja, poliisi ja ihminen. Matikainen27032015

Seuraavat viisi videopätkää kiteyttävät Petri Matikaisen olemuksen kahteen minuuttiin.

Näin jälkeenpäin kuulostaa hurjalta, että kausi 2004-2005 Pelicansin liigajoukkueen peräsimessä oli Petri Matikaiselle ensimmäinen kokemus ammattilaistason jääkiekkovalmennuksesta ja ylipäätään toinen kausi valmentajana. Kyseinen talvisota-kausi kuitenkin löi alkutahdit huikealle valmentajauralle, ja se kausi on yhä aliarvostetuimpia kausia Pelicansin liigataipaleella.

Matikaisen olemuksessa on sanalla sanoen karismaa. Matikainen on itse vahvistanut vetäisseensä kerran moottorisahan käyntiin HIFK:n ottelupalaverissa. Perimätiedon mukaan hän riisui itsensä alasti esittäytyessään Pelicansin A-juniorijoukkueelle. Tässä parhaita paloja Matikaisen julkisista esiintymisistä:

1. "Me ollaan spartalainen joukkue"

 

2. "Mennään ilman tuomareita gladiaattorimeiningillä"

 

3. "Mut me syödään se paska, ei se mitään"

 

4. "Mä oon ihan tavallinen vasen pakki"

 

5. "Voitto tai kuolema"

 

Edellinen kirjoitus >> Identiteetin pakkosyötön voisi lopettaa

25Maa/15Off

Identiteetin pakkosyötön voisi lopettaa

PelicansPystyVoisiko identiteetin puute itse asiassa olla Pelicansin identiteetti ja kilpailuetu?

Tästä i-sanasta on nyt jauhettu jo tarpeeksi. Ei siksi, etteikö identiteetti olisi tärkeä tai jopa kaikkein tärkein asia seuran tulevaisuuden rakentamisessa, vaan siksi, että tuputtamalla ja pakottamalla aitoa identiteettiä ei taida Pelicansille syntyä. Se ei vain nyt satu olemaan Pelicansin juttu.

Sen sijaan viimeisen kymmenen vuoden aikana Pelicansin juttu on ollut erinomaisten korjausliikkeiden tekeminen siinä kohtaa, kun lunta tulee tupaan koko porstuan täydeltä. Kuten jo aiemmin kirjoitin, on Pelicansille nostettava hattua siitä, ettei ongelmia korvata uudella ongelmalla, vaan ratkaisulla. Pohjalle ei ole jääty rypemään pidemmäksi aikaa.

Tässä tapauksessa ratkaisu oli maailmanluokan valmentaja Petri Matikainen. Häntä ennen Kai Suikkanen, Kari Jalonen ja Hannu Aravirta.

Vaikka jääkiekkoilullisissa asioissa onkin Pelicansissa tehty paljon hutikuteja ja noukittu jyviä kuin sokea kana, on samalla tehty myös tällainen liuta timantinkovia kaappauksia. Niiden määrästä ja laadusta on voitu esimerkiksi HPK:n ja Ilveksen kaltaisissa seuroissa viime vuosina vain haaveilla.

Kiitettävän usein Pelicansin saaliina on ollut yksi valmentajamarkkinoiden kuumimmista nimistä, ja siihen satsaaminen on seurajohdon tärkeimpiä ja viisaimpia päätöksiä. Pelitapa voi tämän päätöksen myötä heitellä kuperkeikkaa kiekkokontrollista pystysuunnan jääkiekkoon ja takaisin, mutta ainakin päävalmentaja hallitsee tapansa viimeisen päälle. Kun pelaaja saapuu Lahteen, tietää hän, että kauluspaidan olla on timantinkova koutsi. Samalla se paikkaa pelaajien hankinnassa esiintyneitä puutteita.

Pelicansin pitäisikin ehkä lopettaa koko identiteetin pakkoluominen ja antaa sen muodostua itsestään.

Voisiko Pelicans siis olla se, joka antaa muiden seurojen koulia nuoret valmentajat liigakehiin ja odottelee itse haaskalla vain ilmaista riistaa? Nimettömät valmentajat eivät vain syystä tai toisesta Lahessa pärjää. Jätetään sellaiset siis ottamatta.

Huippuvalmentajien kehto - jonkinlainen identiteettihän se olisi jo sekin.

 

Edellinen kirjoitus >> Kolmen kohdan klousaus Tomi Lämsästä