21Jou/11Off

Katsaus Pelicansin tulevaisuuteen, osa 1/3

Pidän syksyisen lupaukseni ja suuntaan joulutauolla katseita Pelicansin edessä häämöttävälle lentoradalle. Mytötätuulet ja ilmakuopat voi tiivistää pariin kysymykseen. Entä mitä opittavaa meillä voisi olla Espoosta?

Isossa kuvassa Pelicansin lähitulevaisuus ensi kauden osalta turvautui sinä päivänä kun Kai Suikkasen jatkosopimus julkistettiin. Absoluuttisesti paras mahdollinen päävalmentaja kevään 2011 tilanteeseen - vaikka vähän mutkan kautta tulikin - on paitsi jättimäinen sulka seurajohdon hattuun, myös pääsylippu kahden seuraavan kevään pudotuspeleihin, taloudellisiin lottovoittoihin ja joukkueen vahvistamiseen entisestään. Ellei Suikkasta pidettäisi Jukka Jalosen todennäköisenä seuraajana maajoukkueessa kevään 2013 jälkeen, voisi edessä olla Risto Dufvan ajan JYPiin verrattavissa oleva menestystarina. Nyt tästä huippuvalmentajasta on otettava irti järkevästi kaikki mahdollinen puolentoista vuoden aikana.

Oikeastaan nyt on selvitetty vasta helpoin vaihe. Kun seuran kivijalka on Pelicansin tapaan taloudellisesti ja toiminnallisesti kunnossa, kykenee osaava seurajohtaja kyllä hankkimaan päävalmentajaksi jopa markkinoiden kuumimman nimen viimeistään reilulla palkkatarjouksella. Vaikeaksi homma menee siinä vaiheessa, jos markkinoilla ei olekaan niitä tarkuuvarmoja nimiä kuten nyt olivat Jalonen ja Suikkanen. Jos ehdokkaiden viimeaikaiset näytöt eivät puhukaan aivan niin paljon osaamisen puolesta ja on todella paneuduttava taustatyöhön selvittääkseen mitä kukakin on miehiään. Siihen sudenkuoppaan ovat melkein kaikki liigaseurat kapsahtaneet muutaman viime vuoden aikana.

Rauman Lukko oli työsulkukaudella 04-05 pronssiottelussa Jukka Rautakorven johdolla, mutta seuraavalla kaudella potkut saaneen Jarmo Tolvasen ja hänet korvanneen Jukka Koivun opeilla toiseksi viimeinen. Kevään 2006 finaalikaksikosta kumpikin romahti silloisen päävalmentajansa lähdön jälkeen: HPK yritti korvata Jukka Jalosta Matti Alatalolla ja Ässät haki Mika Toivolan korvaajaa katastrofaalisesti Juha Pajuojasta ja Jari Härkälästä. Mainittu Matti Alatalo oli asialla kun Kärpät tarvitsi kultaa tahkonneen Kari Jalosen seuraajaa kesällä 2008 - tuloksena runkosarjan sijoitukset 5 ja 9, eikä Kärpät ole noussut siitä keskinkertaisuuden suosta vieläkään. Tapparassa Lukosta tullut Rautakorpi ja kaksi runkosarjan nelossijaa luotsannut Rauli Urama saivat jatkoa Mikko Saarisesta, tuloksena sijoitukset 13. ja 7. TPS:n kultajuhlien jälkeen Heikki Leimeen aloittama kausi puolestaan oli päätyä karsintoihin. Sitten on seuroja kuten Ilves, Jokerit ja HIFK, jotka ovat haalineet valmentajiaan milloin mistäkin ja monenlaisten kriteerien perusteella, tulosten jäädessä helsinkiläisten kahta mestaruutta lukuun ottamatta todella vaisuiksi.

Tietenkin voidaan saivarrella pelaajiston ja seurajohdon muutoksilla, taloudellisilla seikoilla tai kilpailijoiden vahvistumisilla, mutta kun selkeällä identiteetillä porskuttaneita mitalitason joukkueita putoilee uuden valmentajan käsissä ulos pudotuspeleistä, ei ole kuin yksi johtopäätös: rekrytointi on pahasti epäonnistunut. Muutamissa tapauksissa seurajohdolle on myös iskenyt luulotauti ylisuorittaneen joukkueen todellisesta tasosta ja on luultu homman rullaavan omalla painollaan.

Asemien säilyttäminen ja positiivisen kierteen ylläpitäminen on yksiselitteisesti ollut äärimmäisen vaikeaa.

Parhaiten tämän jatkumon luomisessa ovat 2000-luvulla onnistuneet JYP, Blues ja SaiPa. Jyväskylässä vaihdokset Mika Saarisesta Matti Alataloon ja edelleen Risto Dufvaan olivat nousujohteisia ja huipentuivat mestaruuteen. Saarinen ja Alatalo saivat häntäpäähän povatun joukkueen ylisuorittamaan, jonka pohjalta Dufva puolestaan rakensi pienoisen dynastian. Espoossa vastaava akseli on Kari Heikkilä - Petri Matikainen - Lauri Marjamäki, joista kaksi viimeksimainittua valmistautuivat päävalmentajuuteen edeltäjänsä valmennusryhmässä ja Bluesille on muodostunut erittäin vahva pelillinen identiteetti. SaiPassa Heikki Mälkiä ja Ari-Pekka Selin ovat selviytyneet minimaalisilla resursseilla ilman isompia romahduksia. KalPa ja Ässät näyttävät olevan vallanvaihdoksen uusimmat onnistujat nuorten päävalmentajiensa johdolla.

Perintö jää, mutta mitä sille tehdään? (© sm-liiga.fi)

Meidän Pelicansimme puolestaan on koko liiga-aikansa edustanut kaikkein perinteisintä vuoristorataa. Kari Eloranta, Hannu Aravirta ja Kai Suikkanen ovat menestyjiä, loput yrittäjät siinä välissä jotain ihan muuta. Petteri Hirvonen sentään nousi ykköseksi Elorannan valmennusryhmästä, mutta ajattelikin sitten jääkiekosta aivan päinvastoin kuin mentorinsa. Niinpä vahvatkin rakennelmat on joka kerta romutettu katastrofaalisilla valinnoilla, mutta Feenix-linnun lailla niistä on sentään tähän asti myös noustu uuteen kukoistukseen.

Siihen kiteytyykin isossa kuvassa Pelicansin pitkän tähtäimen tulevaisuus - Kuinka jatkaa menestystä Suikkasen jälkeen?

Miten seura käsittelee tämän hetkisen positiivisen kierteen? Mitä opittiin tapaus Mika Toivolasta? Pelicansin hallussa on tällä hetkellä liigavalmennuksen tietotaitoa koko maan huipulta ja keväällä 2013 miljoonan taalan paikka tuon perinnön jatkamiseen uusin voimin - olettaen että tuolloin Suikkanen-Lehtonen siirtyvät isompiin ympyröihin.

Noin viikko sitten Urheiluruudussa raportoitiin Espoon Hongan jalkapalloakatemiasta, mihin on kerätty samalla tavalla jalkapallosta ajattelevia valmentajia kehittämään nuoria pelaajia Hongan edustusmiehistöön toteuttamaan Mika Lehkosuon linjaamaa jalkapallofilosofiaa. Näissä asioissa on aina helppoa lipsahtaa ideologiahippeilyn puolelle, mutta yhtenäisyys, pitkäjänteisyys ja selkeä identiteetti kuulostavat joka tapauksessa varmemmalta pohjalta kuin yleisemmin käytössä oleva tempoilu päävalmentajan päähänpinttymistä toiseen. Tai se, että Kai Suikkanen, Janne Sinkkonen ja Kari Eloranta peluuttavat tahoillaan täysin erilaista jääkiekkoa.

Jossain sateenkaaren päässä häämöttää Pelicansin, Peliittojen ja Kiekkoreippaan yhdistävä pelifilosofia ja ehkä myös kokeneen urheilutoimenjohtajan linjaama kollektiivinen tapa toimia. Ensi hätään onnistumiseksi keväällä 2013 riittäisi sellainen uusi päävalmentaja, joka edes hallitsee Pelicansin nykyiset menestysominaisuudet eikä heitä kaikkea hyvää saman tien roskakoriin. Tuolloin kannattanee vilkuilla esimerkiksi Lauri Marjamäen, Karri Kiven, Pekka Virran ja Tuomas Tuokkolan sopimustilanteita ennemmin kuin takavuosikymmenten maajoukkueveteraaneja. 100-prosenttisen varmaa ei jääkiekkobisneksessä ole mikään eikä kukaan, mutta ajan tasalla oleminenkin nostaa todennäköisyyksiä jo kummasti.

Helpoin vaihe on vasta ohitettu. Niihin vaikeampiin vaiheisiin pelikaani on kompastunut jo tarpeeksi monta kertaa.

 

Seuraavassa osassa 2/3 tarkastellaan lähitulevaisuutta pelaajatasolla, minkä myös voi kiteyttää yhteen kysymykseen.