23Maa/15Off

Kolmen kohdan klousaus Tomi Lämsästä

Lamsa23032015

Mies on jo Pelicansin päävalmentajan paikalla vaihtunut, mutta pieni loppuunkäsittely tapaus Tomi Lämsästä on vielä paikallaan.

Kausi 2014-2015 taitaa Pelicansin osalta jäädä ikuiseksi mysteeriksi. Olisiko pudotuspeleihin menty heittämällä hieman vähemmillä loukkaantumisilla? Olisiko sisäänajettu pelitapa jatkanut kehittymistään kevättä kohden? Olisiko suoraviivainen jääkiekko päässyt oikeuksiinsa juuri pudotuspeleissä? Vastaamatta jää myös sekin, mikä olisi tulos ollut ensi kaudella.

Ainoa, mitä voimme arvioida on se, mitä peli ja harjoittelu kertovat. Tässä kolme näkökulmaa:

KOKEMUS. Syksyllä hahmottelin päävalmentajien kokemuspohjaa luotaavaa kirjoitusta, joka jäi sitten pölyttymään työpöydän laatikkoon. Fakta kuitenkin oli se, että Tomi Lämsä (35) ja Tomek Valtonen (34) olivat kauteen lähdettäessä häkellyttävän kokemattomia päävalmentajia. Ja kun huomioon otetaan Valtosen mittava pelaajaura, jäivät Lämsän taustat auttamatta ohuimmiksi. Kokemus ja ikä eivät tietenkään ole itseisarvoja, ja uusille päävalmentajille on annettava mahdollisuuksia jo Suomi-kiekon kehittymisenkin kannalta, mutta Lämsän nousu päävalmentajaksi Liigaan on ollut käsittämättömän nopea. Liiankin nopea?

Tämän kauden alkaessa Lämsällä oli valmentajakokemusta miesten tasolta yhteensä kolmen kauden verran, siitä puolitoista kautta päävalmentajana. Esimerkiksi yhä nuorten valmentajien kastiin laskettavan Tuomas Tuokkolan (39) kokemus miesten tasolta oli vajaat kuusi kautta, joista vajaat kolme kautta päävalmentajana. Lisäksi Tuokkolalla on kolme kertaa pidempi kokemus A- ja B-nuorista, yhteensä kuusi kautta päävalmentajana niissä. Hieman yllättävä tieto on se, että JYPin Marko Virtanen (46) oli ennen tätä kautta toiminut päävalmentajana vain reilun kahden kauden ajan, mutta luonnollisesti 500 ammattilaisottelun pelaajakokemus antaa tietynlaista pohjaa hänellekin. Vastaavasti Bluesin Jyrki Aho (40) valmentaa hänkin vasta neljättä kauttaan päävalmentajana, mutta hän on toiminut miesten tasolla valmentajana jo vuodesta 2003 alkaen. Valmentajakokemusta saa vain valmentamalla, ja sitä vuonna 2008 B-nuorissa valmennusuransa aloittanut Lämsä totisesti vielä tarvitsee.

ULOSANTI. Olisi helppoa sortua liioitteluun yhden tai kahden havainnon perusteella, mutta aivan aidosti vaikuttaa siltä, että Lämsällä on vielä ainakin kahdella tapaa suuria puutteita ulosantinsa kanssa. Ensinnäkin se, millä tavalla päävalmentaja viestii peliteoriaansa pelaajille käytäntöön. On mahdotonta tietää, mitä pukukopissa ja palavereissa on sanottu, mutta varsinkin alkukaudella pelaajat eivät selkeästi tienneet kentällä mitä tehdä. Pelin teoriapuoli Lämsällä lienee hallussa, mutta osaako hän vielä kädestä pitäen ohjeistaa pelaajia harjoitustilanteissa, vai sysääkö vain oman valmentajan vastuunsa pelaajien "reagointipelin" harteille?

Toisekseen korviin pistävää oli jatkuva huutaminen. Lämsä ei välttämättä ole mikään maailman pahin "huutajavalmentaja", mutta asiasisällön puutteellisuus ja huutamisen tehokeinon liikakäyttö ovat vaarallinen yhdistelmä. Pelaajat aistivat hyvin herkällä korvalla, mikäli jatkuvan huutamisen takana ei ole oikeasti hyödyllistä tietoa ja pointtia. Valmentajan on turha huutaa "liikettä!", mikäli joukkueen peli sakkaa kiekkokontrollin puutteisiin. Huutamisen sijaan ne puutteet pitäisi ratkaista harjoituksissa näyttämällä kädestä pitäen pelaajien liikeradat, ajoitukset, syöttösuunnat, lavan tarjoaminen syötettäväksi ja niin edelleen. Se on aitoa valmentamista. Äänen korottaminen taas pitäisi olla vain herätyskello silloin, mikäli näitä säntillisesti valmennettuja asioita ei noudateta.

MATERIAALIN HYÖDYNTÄMINEN. Mikä onkaan se valmentamisen kaikkein syvin olemus? Otteluita pitäisi tietenkin voittaa, kyllä. Siinä sivussa kehittää pelaajiakin. Loppuviimeeksi ympyrä sulkeutuu kuitenkin siihen, minkä verran valmennuksella saadaan irti käytettävissä olevasta pelaajamateriaalista. Toistaiseksi Tomi Lämsän ainoa näyttö on 2012-2013 runkosarjavoitto Jokereiden tolkuttoman kovalla materiaalilla, jossa kauden alkupuoliskoa dominoi itse Erik Karlsson. Eräässä kommentissa sanottiin viime viikolla osuvasti: "Lämsän pelitapa toimii, jos siinä on huippuluokan yksilöt toteuttassa." Kääntäen ilman huippuluokan yksilöitä Lämsän pelitapa ei toimi, vaan johtaa huonolaatuiseen jääkiekkoon ja häviämiseen. Riskialtis lähtökohta sekä valmentajalle itselleen että tämän palkanneelle seuralle.

Juuri sen takia niin sanottu yhteistyön jääkiekko on avainasemassa, sillä se tukee myös Karlssonia vähemmän lahjakkaiden pelaajien pelaamista. Jokainen liigapelaaja osaa operoida kiekon kanssa riittävän hyvällä keskiarvolla, mikäli pelaamisen rakenne ja tukitoimet ovat kunnossa. Eli jos joukkueen pelitapa tekee suorituksista riittävän automatisoituja ja riittävän helppoja. Sellainen organisoitu pelaaminen luo turvaa ja itseluottamusta, joiden rohkaisemina rivipelaajatkin pystyvät kehittymään tai jopa venymään sankaritarinoiksi.

Vastaavasti negatiivinen kierre on lähellä silloin, jos rivipelaajat joutuvat liukuhihnalta tekemään "reagointiin perustuvia luovia ratkaisuja", toisin sanoen ratkomaan yksin ongelmia silmänräpäyksessä. Tällöin esimerkiksi Jan Latvalan ja Tyler Redenbachin kaltaiset "nerot" pärjäävät kyllä, mutta Pelicansissa koko joukkue ei voi koostua tämän hintaluokan kokeneista pelaajista. Peruspelaajien kohdalla tuloksena oli pakotettuja ja vaikeita ratkaisuja huonolla onnistumisprosentilla, toisin sanoen hedelmätön maaperä pelaajan kehittymiseen. Pelicansin tämän kauden "esalindellit", "mikaelruohomaat" ja "miroaaltoset" jäivät tällä kaudella kokonaan syntymättä, eikä Lämsällä taida olla tällaisten kehityskaarien rakentamisessa kovin hyvää rekordia ennestäänkään.

 

Edellinen kirjoitus >> Pelicansin pelaaja-arviot 2014-2015

Comments (0) Trackbacks (0)

Sorry, the comment form is closed at this time.

Trackbacks are disabled.