22Lok/14Off

Sebastian Repo – luontainen vaisto

Pelicansin liiga-aikana yksikään pelaaja ei ole saanut aikaan samanlaista jännitystä kuin tämä nuorukainen.

1. elokuuta Isku Areenalla käytyäni kirjoitin:

Alun jääharjoituksissa nuori Sebastian Repo vaikutti suorastaan maagiselta lupaukselta.

SebastianRepo22102014Tänään 22. lokakuuta Repo on jo kaikkien huulilla. Syy, miksi ennen ensimmäistäkään harjoituspeliä ja yksien mitättömien jääharjoitusten perusteella nostin nimen esiin, on luontainen pelaamisen vaisto. Jäällä oli liuta muitakin pelaajia, mutta pienistä eleistä saattoi nähdä, että yhdessä on jotain spesiaalia.

Peliasento, taitotaso, harhautukset, ja kaikkien kiekollisten ratkaisujen päämäärä. Sijoittuminen pelattavaksi, kiekon haluaminen.

Osuvasti eilen Raumalla vastapuolella esiintyi toinen lahtelaisen kiekkokoulun tuote Mikko Kousa. Joskus vuonna 2007 Kousa teki tuloaan Pelicansin puolustukseen yhdessä Joonas Jalvannin ja Jani Forsströmin kanssa. Samoista pienistä eleistä näki tuolloin, kenellä kolmikosta on suurin lahjakkuus ja parhaat luontaiset pelaamisen vaistot. Erinäisten vaiheiden jälkeen Kousa vakiinnutti liigapaikkansa heistä viimeisenä. Ottamatta kilpaveljiltä mitään pois, on Kousa kuitenkin tehnyt kertaluokkaa loistokkaamman uran maajoukkuetta ja KHL:ää myöten.

Kousan tavoin Repo on pelaaja, jolla on pelaamisen taitoa. Monella on yksi hyvä ominaisuus tai kaksikin, mutta harvalla on selkärangassaan ratkaisumalli kaikkiin tilanteisiin. Juuri sitä oivaltamista ja toteutuskykyä huippuyksilöltä vaaditaan tilanne toisensa jälkeen, vaikka pelisysteemi antaakin raamit joukkueen toimintaan.

Ja sitä vaaditaan erityisesti hyökkäävän roolin hyökkääjältä, jonka tehtävänä on se jääkiekon vaikein, eli pelivälineen kesyttäminen, maalipaikkojen luominen ja niiden viimeisteleminen.

Vielä nyt Repo on ammattilaiskehien fyysisyydessä hieman epämukavuusalueellaan, mutta pelaaja sanan aidoimmassa merkityksessä pärjää siitäkin huolimatta. 187-senttinen kuikelo luistelee räjähtävästi ja sulavasti, laukaus on vaarallinen, syöttövalikoima on monipuolinen. Ja kun kropassa, käsissä ja mailassa on mittaa, syntyy kaupan päälle ulottuvuutta käsitellä kiekkoa laajoilla liikeradoilla. Lahdesta on noussut monta lyhyenläntää jalkojen juuressa kikkailijaa, mutta Revolla on hallussaan kokonaisvaltainen paketti ja potentiaali maailmanvalloitukseen.

Revolla on kenties lahtelaisten hyökkääjien korkein luontainen taitotaso ja potentiaali sitten Marko Jantusen.

Samalla on syytä tehdä ero kikkailijan ja pelimiehen välillä. Kaikki osaavat heittää lättyä, riplata ja laukoa paikoiltaan. Toinen ääripää on se, joka tekee kaiken täydessä pelivauhdissa, näkee samalla kanssapelaajansa, lukee vastustajan liikkeet ja pysyy läpi vaihdon jouhevassa liikkeessä. Nämä ylisanat ovat tässä vaiheessa paljon, mutta silloin on hehkutettava kun sille on aihetta.

Vielä vaaditaan roppakaupalla aikaa ja kärsivällisyyttä, ja tietenkin hemmetisti raakaa työtä. Unohtamatta sekä kropan että mentaalipuolen terveyttä. Joka tapauksessa veikkaan, että jonain päivänä Sebastian Repo kantaa suvereenilla tavalla Pelicansin kultakypärää. Ellei se toteudu, niin minulle voi kaataa tervaa ja höyheniä päälle.

Jos ja kun se toteutuu, on kaikki avoinna eteenpäin maagiseen kolmeen kirjaimeen asti.

 

PS. Joku roti pitäisi olla siinä, että junioripelaajille ei myönnettäisi yli luvun 50 meneviä pelinumeroita. Ennen kaikkea härskiä on se, että 18-vuotias kloppi pelaa Erik Kakon pelinumerolla 92. Numeron pitäisi kaiken järjen mukaan olla lähivuosina jäädytettävien listalla, mutta näemmä pelinumeroiden symboliikan arvostus ei kuitenkaan ole vielä aivan tapissa. Hyvä puoli tässä härskiydessä on se, että Repo jos joku voi nousta esikuviensa mainetekoihin.

 

Edellinen kirjoitus >> Loukkaantumisten pimittäminen taklaa itseään polveen

Comments (0) Trackbacks (0)

Sorry, the comment form is closed at this time.

Trackbacks are disabled.