21Mar/12Off

Pelicans, altius, fortius – ja kuinka vuotava laiva rakennettiin

Oheinen pelaajakartta osoittaa karulla tavalla Pelicansin onnistumisen ja epäonnistumisen joukkueen kokoamisessa. Hyökkäyksessä pelaajien optimaaliset pelipaikat painottuvat alimpiin ketjuihin, kun taas avainroolit ovat pitkälti täyttämättä. Paikkomies Miikka Männikkökin on lähtökohtaisesti kakkos-kolmosketjun tasoa. Puolustuksessa on onnistuttu hieman paremmin, mutta loukkaantumiset ovat verottaneet pahasti.


Useimmiten floppipelaajista "kaakatettaessa" unohdetaan, että huonosti pelaava joukkue tekee myös yksilönsä näyttämään todellista tasoaan huonommilta - ja päinvastoin. Timo Pärssisen, Pekka Saarenheimon ja Oskari Korpikarin kaltaiset pettymykset olisivat todennäköisesti olleet hopearyhmässä oikein roolitettuina ja huippupelaajien rinnalla loistohankintoja, kun taas esimerkiksi Arttu Luttinen tai Max Wärn voisivat yhtä hyvin olla nykyryhmässä saamattomia nahjuksia, jopa Ryan Lasch korkeintaan 30-40 pisteen himmeä tähti. Mutta samaan hengenvetoon tässä tiivistyykin tämän syksyn Pelicansin ongelma. Joukkue on täynnä hyökkäysketjujen kolmansia hyökkääjiä ja pakkiparin toisia pakkeja. Yksikkönsä johtajat ja muita perässään vetävät liiderit ovat aivan liian harvassa.

Edelleen joukkueessa on myös liikaa pelaajia, joiden ominaisuudet eivät sovellu Kai Suikkasen oletettavasti tavoittelemaan pelitapaan. Finaaleissa JYP oli suoraviivaisempi, vahvempi ja ilkeämpi. Haksahtiko tähtivalmentaja yksioikoisesti vahvistamaan näitä osa-alueita unohtaen samalla koko pelisysteeminsä perustan, eli lähes ylivertaisen pelinopeuden? Suikkanen uhraa kaiken mahdollisen voittamisen eteen ja tähtää ainoastaan voittamiseen, miestä on siitä vaikea syyttääkään aiemmilla näytöillä.

Materiaali itsessään ei kuitenkaan ole niin huono kuin sarjataulukko näyttää - tässä osatekijöinä ovat myös loukkaantumiset ja työsulun muuttamat voimasuhteet - mutta sen kyky toteuttaa pelitapaa ja valmennuksen kyky repiä potentiaalia irti ovat kohdanneet korkeintaan välttävästi.

Pelicans kurkotti korkeammalle ja voimakkaammaksi, mutta unohti SM-liigassa ja modernissa jääkiekossa tärkeimmän, eli nopeuden.

Toisaalta Pelicans on myös valitsemansa tien uhri. Kaikki toissa keväästä viime kevääseen oli kolmea voittoa vaille täydellistä, täysin poikkeuksellista glooriaa. Markkinoilta kaapattu valmentaja tiesi, osasi ja vaati, niin pelillisesti kuin taloudellisesti. Juniorien kehittäminen ynnä muut pitkäjänteiset strategiat taklattiin kumoon - ja projekti osui napakympin reunaan. Nyt joukkue on yhä kallis ja kokenut, mutta liian ratkaisevilta osin taantuva ja kykenemätön suurvoittoja ratkaisemaan edes optimitilanteessa. Sellainen, jonka kokoamisessa on tuudittauduttu siihen, että sinne päin räiskimällä osutaan jälleen kokonaisuutena keskelle taulua. Ennen kautta hankituista pelaajista vain ennestään tunnetut Radek Smolenak ja varauksin Lee Goren ovat olleet liidereitä.

Heistäkin Gorenin jalkanopeuden kanssa tehtiin paha arviointivirhe. Hyökkäyksessä voi olla yksi-kaksi liikerajoitteista pelaajaa heikentämättä ratkaisevat kokonaisuutta, mutta oheisessa kartassa sellaisia voi laskea jopa 6-8. Pekka Jormakan kaltaiset dynaamiset luistelijat ovat liian harvassa.

Ja edelleen dominoidakseen otteluita mestarin lailla hyökkäyksessä liikkeen pitäisi myös yhdistyä kiekolliseen taitoon. Siinä suhteessa Smolenak ja Jormakka ovat kokonaisvaltaisimpina pelaajina yksin Pelicansin kahdessa kärkiketjussa, lähimpinä haastajinaan sairastuvalta palaileva Vili Sopanen sekä lähtökohtaisestikin kolmosketjun tasoa olevat Saarenheimo ja Jarkko Immonen.

Hetkellisen menestyskauden jälkeinen vitsaus siis seuraa Pelicansia edelleen. Syksyn 2012 on oltava tällä saralla vihonviimeinen opetus. Se on myös näyttänyt, ettei edes Kai Suikkanen ole yli-ihminen, vaan tavallinen kuolevainen. Mahtava lyhyemmän pätkän projektivalmentaja ja voittaja kiireestä kantapäähän, mutta pidemmällä aikavälillä ehkä enemmän rikkova kuin rakentava. Puhutaan mitä puhutaan, mutta vastuu tämän syksyn flopista, siinä missä yltäkylläinen glooria hopeakaudesta, on ennen kaikkea Suikkasen. Ei Ilkka Kaarnan, eikä minimaalisesti joukkueen kokoamiseen vaikuttaneen Mika Saarisen, vaan päävalmentajan, joka on viimeisen siunauksensa joka ainoalle pelaajahankinnalle antanut.

Loppujen lopuksi kyse on vain huonosti tehdystä duunista, sattumista ja ripauksesta epäonnea. Sellaista tämä business joskus on. Tärkeintä on oppia virheistä ja tehdä taustatyöt aina vain paremmin. Tulevaisuuden kannalta Pelicansin pitäisi päästä eroon tempoilusta pelaajapolitiikassaan. Päävastustajien riveissä peliä tahdittavat Sakari Salmisen, Justin Azevedon ja Stephen Dixonin kaltaiset pelaajat, joiden ominaisuuksina korostuvat kaikki muu paitsi koko ja fyysinen voima. Iältäänkin nämä herrat pelaavat vielä kehitysvuosiaan.

Silti heidänkin johdollaan finaaleihin pääsy on monen sattuman summa, vaikka 99% asioista osuisikin aivan napakympin lähelle. Se antaa perspektiiviä kuinka iso saavutus Pelicansin hopea oli.

Sellaista tämä business vain on.

Comments (4) Trackbacks (0)
  1. Kadehdin sun kirjoitus taitoa teeppä kirja joskus ja miten pystyt kirjoittaa noin paljon?

    • Nöyrät kiitokset palautteesta, ties vaikka kirjakin joskus jostain aiheesta syntyisi.

      Mitä tulee tekstin määrään, niin kyllähän sitä tulee aika luonnostaankin silloin kun aihe on kiinnostava. Tämä entisille äidinkielen opettajillekin terveisenä.

  2. Kirjoituksessa ei oteta ollenkaan huomioon, että Pelicanssin pajatso tyhjeni vasta Toukokuussa (Lasch, Hodgman, Järvinen,Wärn), eikä tuohon aikaa ole enää saatavilla mitään varmoja Salmisia ja Dixoneita, tämän tason kaverit olivat jo tehneet sopimukset paljon aikaisemmin. Jos vielä katsotaan ketä pelaajia tuli Pelsuihin Suikkasen palkkaamisen jälkeen viimekaudella (Luttinen, Hodgman, Koskiranta, Smolenak, Pikkarainen) ja kuinka he pelasivat niin on tänne pelaajia osattu hankkia. Nyt oltiin aivan liian myöhässä ja tulos sen kaltainen, käytännössä Suikkanen ja toimisto oli pakotettu ottamaan ne ketä saatiin ja pieleen meni.
    Voittava maalivahti meiltä puuttuu edelleen ja tässä kohtaa voidaan katsoa myös omistajan suuntaan. Nurminen kuitenkin päätti viimekädessä millä maalivahtikokoonpanolla mennään, koska oli vastuussa maalivahtien ”koulutuksesta”. Nyt sitten vain karkasi Venäjälle ja jätti veskat ”tyhjän päälle”.

    • Odotuksena ei tietenkään ole, että alkukesästä enää hankittaisiin Salmisia ja Dixoneja, joskin Gorenin tasoinen oli vielä saatavilla aika myöhään. Pointti oli se, että tällä hetkellä Pelicansin hyökkääjistä Smolenak ja Jormakka ovat ainoita, jotka ovat kohinalla menossa ylöspäin urallaan ja nousemassa sinne kärkikaartiin, kuten esim. Salminen ja Dixon tekivät nykyisissä seuroissaan. Toki Espositosta ja O’Marrasta myös odotettiin samaa, mutta näiden lisäksi on hankittu pitkä liuta keskinkertaisuuksia, jotka korkeintaan ylläpitävät nykyistä tasoaan.

      Sotaratsujen hankkiminen liittyy tietenkin Suikkasen tyyliin. Ennemmin kokenut valmis pelaaja tekemään tulosta heti, kuin kehittyvä nuori joka tarvitsee aikaa. Tulevaisuuden ja palkkakulujen hillitsemisen kannalta Pelicansin täytyy pystyä hankkimaan 20-25 -vuotiaita nousevia kykyjä, jotka voivat kehittyä tuonne kahteen ensimmäiseen ketjuun ratkaisijoiksi. Se ei ole Pelicansille taloudellisesti kestävää, että hankitaan kolmekymppisiä kehäraakkeja kolmos-nelosketjuun pelaamaan peruspeliä.

      Ja kyllä, viime kauden hankinnoista varmasti 90% osui aivan nappiin ja roolitettiin oikein. Sitä ennen tehtiin Yorkin ja Helmisen johdolla täydelliset hudit. Totuus löytynee jostain siitä välistä. Ja kuten jo totesin, niin joukkueen ja muun viisikon kokonaispelaaminen vaikuttaa myös erittäin paljon yksittäisen pelaajan onnistumiseen.

      Maalivahtiosaston suhteen pitkälti samaa mieltä. Sattumusten summa osaltaan sekin.


Trackbacks are disabled.