11Kes/12Off

Kisat, joista kaikilla on mielipide

Jalkapallon EM-kisat ovat valtava asia maailmalla ja aika iso juttu Suomessakin, vaikka oma maajoukkue ei kisoihin päässytkään. Urheiluväen keskuudessa liikkuessa kaikilla tuntuu olevan vahva mielipide tai vähintäänkin puolivillainen suosikki kisoissa mukana. Konemainen Saksa, Italian Catenaccio-puolustus ja Christiano Ronaldon uusimmat korvikset ovat taas IN tai OUT vuorotellen. Paikallisen valtalehden urheilutoimituskin pääsee pikkupoikamaisesti herkuttelemaan jalkapalloromantiikan äärellä, kun FC Lahdesta on alkukaudella uutisoitu lähinnä kalseita sakkouutisia.

Aika iso osa tästä kaikesta tuntuu perustuvan mielikuviin. Vuosikymmeniä on pelattu ja sinä aikana eri maiden pelikulttuurit ovat jalostuneet omiksi saarekkeikseen. Myös monet pelaajat ovat yksilötasolla oman maansa järjestelmän pitkälle hiottuja tuotteita. Suomesta, eli tässä tapauksessa melko etäältä, nähtynä kisoissa kohtaavat paitsi yksilö vastaan yksilö, myös identiteetti vastaan identiteetti. Tai mielikuva siitä, millainen se identiteetti joskus oli.

Filmaaminen on kissa, joka väistämättä nostetaan pöydälle. Suomalaisessa mielenlaadussa se on jotain halveksuttavan ja naurettavan välimaastosta. Eräissä Euroopan kolkissa se on kiinteä osa pelaamista siinä missä mikä tahansa muukin kenttätapahtuma. Jos kuitenkin viitsii katsoa pelkän hypyn ja irvistyksen taakse, niin se on myös osa pelikulttuuria ja intohimoa.

Jokunen kesä sitten pääsin Kisapuiston muovimatolle pelikulttuurin korkeakouluun. Homman nimi oli suomalaiset vastaan maahanmuuttajat pari kertaa viikossa, pari tuntia kerrallaan. Välillä jakoja vähän sekoitettiinkin. Etelämaalaiset toverimme pelasivat kovaa, varsinkin keskinäisissä tilanteissaan. Huonoja syöttöjä ei pyydelty anteeksi, porukan nestorit viipottivat kuin nuoret kollit ja pelaajat olivat jatkuvasti äänessä joukkuekavereitaan ohjeistaen. Pelillisissä ratkaisuissa oli mukana enemmän tai vähemmän itsekkyyttä. Riitelyksikin meni, kunnes pelin päätyttyä paiskattiin kättä päälle.

Tiivistäen toiminta oli täysin eri maailmasta kuin Suomi-poikien keksinäisissä peleissä yleensä. Kaikesta saattoi aistia sen, kuinka iso asia jalkapallo esimerkiksi Turkissa on. Varsinkin tässä tapauksessa erilaisuus on valtava rikkaus ja tuon kesän kokemukset avasivat kummasti silmiä sikäläiseen pelikulttuuriin.

Alun perin piti muuten kirjoittaa tässä Englannista. Minulle on yhdentekevää mikä maa voittaa turnauksen, mutta Englanti on omanlaisensa ilmiö. Painekattila on ladattu täyteen odottamaan katastrofia, jolla brittilehdistö pääsisi jälleen kerran herkuttelemaan. Voi olla, että vastoinkäymisten myötä odotukset ovat nyt maltillisemmat, mutta siitä huolimatta kuninkaallinen räjähdysvaara kiehtoo, kun "lädit" ottavat tänään mittaa Ranskasta.

Odotukset, huligaanit, katastrofi ja lehdistön jälkipyykki. Mitä turnaus olisikaan ilman Englantia? Tai ainakin mielikuvaa siitä.

 

Comments (0) Trackbacks (0)

Sorry, the comment form is closed at this time.

Trackbacks are disabled.