9Tam/12Off

Mikä mättää, Vili Sopanen?

Pelicans esiintyi Tampereella koko joukkueen voimin heikosti. Se asiantila on ohimenevä. Yhden laitahyökkääjän löysäily sen sijaan näyttää olevan pysyvää.

Voisi ehkä sanoa, että jos ei yksi kuiva kausi tee Hodgmanista tehotonta pelaajaa, niin ei tee myöskään yksi suonenveto Sopasesta tehokasta. Muistan vielä sen Vili Sopasen, joka liigaan tullessaan paineli ilmiömäisillä veivauksillaan puolustajista ohi ja pelasi saman tien ykkösketjussa läpimurtokauden. Jo silloin tiedostettiin suoraviivaisuuden puute, liika mieltymys kulmissa pyörimiseen ja vielä siihen yhteen harhautukseen, mutta yleinen peli-ilme antoi paljon anteeksi.

Pikkuhiljaa vuosien varrella tuo raikkaus on hiipunut, mutta tilastollinen tehokkuus on säilynyt yhä tähän päivään asti. Sietämättömäksi asian tekee tällä hetkellä se, että kehon kieli on alistunut ja poissaoleva. Nyt numero viisitoista kohtaa puolustajan ja menettää kiekon. Kerta toisensa jälkeen.

Erivapauksiakin saisi, jos olisi niiden arvoinen (© sm-liiga.fi)

Siinä ei taida olla mitään ihmeellistä, että huippujoukkueeseenkin osuu alisuorittajia, vaikka äkkiseltään voisi toisin kuvitella. Eräs kommentoija heittikin, että Loppi ja Sopanen on pistetty samaan ketjuun, jotta eivät pilaisi kolmen muun ketjun peliä. Toinen taas vaati ymmärrystä Sopasta ja hänen luontaista pelityyliään kohtaan. Sekin on osittain totta, kaikkien ei tarvitse olla laput silmillä koohottavia duracell-pupuja. Juhamatti Aaltonen sai aikanaan luistaa puolustusvelvoitteista ja säveltää kiekon kanssa omiaan. Ryan Laschillakaan ei aina ole kovin kiire puolustamaan, samoin vapauksia on pelinrakentelussa. Jopa kultapoika-Granlundilta nämä hyväksytään. Ero vain on siinä, että he pistävät selkeästi kaiken likoon ja voittavat kohtaamiaan kaksinkamppailuja - kerta toisensa jälkeen.

Yhdeksän kymmenestä Pelicans-paitaisesta pelaa tällä hetkellä huippuvireessä, mikä hipoo sekin jo täydellisyyttä. He  ovat hypänneet menestyvän joukkueen junaan. Työntekoon, vaatimustasoon, kurinalaisuuteen. Syksyllä 2010 Sopanen lähti koittamaan tätä Jyväskylään Risto Dufvan robottiarmeijaan. Jälleen kerran tilastollisesti keskivertoista suorittamista, mutta 35 peliä oli pääteasema sille matkalle. Keväällä hujoppi oli jälleen takaisin Lahdessa, paineettomassa tilassa tehokkaana osana panoksensa menettäneen joukkueen ykkösketjua.

Kai Suikkasen tultua ollaan jälleen pääteasemalla. Nyt kun pitäisi löytyä kanttia taistella omasta elintilastaan ja raivata tiensä kärkiketjuihin, näyttää Sopaselle riittävän kolmosketjun perussuorittaminen. Tai oikeastaan nyt jo haluton pelailu. Tätä menoa ammatinharjoittaminen jatkuu kohta jossain Ruotsin divarissa, vaikka CV:ssä komeileekin NHL-varaus. Tilalle otetaan Kimi Koivisto tai jopa huhuissa pyörinyt allekirjoittaneen inhokkipelaaja Timo Pärssinen, joka hänkin toimittaa takuuvarmasti työpaikalle ammattimaisen asenteen samalla verokortin kanssa.

Lahtelaisen jääkiekkoilun kokonaiskuvassa palataan taas yhteen tapaukseen, jossa potentiaalinen oma kasvatti ei kykene nousemaan Pelicansin liideriksi, vaan hyytyy perussuorittajien massaan. Riittävä potku persuksille saadaan vasta jossain HIFK:ssa, Ässissä tai SaiPassa. Mikä mättää omien kasvattien nostamisessa tähtiluokkaan, lahtelainen jääkiekkoilu?

Tai voihan olla, että Sopanen tästä vielä nousee vireeseen. Aikaa sille on kuitenkin enää hyvin, hyvin vähän.