Kaatuuko kolmen miljoonan joukkue kolmoskorin valmennukseen?

Yksi Liigan ennakkosuosikeista Pelicans ei ole tällä menolla pääsemässä edes pudotuspeleihin, vaan luisumassa karsimaan liigakarsintoihin joutumisesta Jukureiden kanssa. Onhan tämä aikamoista.

Vielä viime perjantaina kirjoitin siitä, että antaisin nykyisille tekijöille aikaa ja pyrkisin vahvistamaan joukkuetta. Tosin myös siitä, että kovin montaa oljenkortta ei enää ole mihin tarttua. Pelicans oli pedannut parilla voitolla itselleen mahdollisuuden kääntää kurssi, mutta onnistui viikonloppuna Ässiä ja HPK:ta vastaan alittamaan kaikki odotukset.

Pelicans pelaa hetkittäin jo aivan kaaoslätkää. Silloin pelaamisessa ei ole mitään havaittavaa rakennetta, toisteisuutta tai viisikon yhteistyötä, ei hyökätessä eikä puolustaessa. Näkyvimmät merkit ovat yleensä kiekon kuskailu yksin ja epätietoisuus siitä, pelataanko jokin tilanne nopeasti vai hitaammin. Kukin pelaaja vuorollaan improvisoi ratkaisun.

Ehkä virhearvio tehtiin siinä, minkälaiseen tilanteeseen Yli-Junnila palkattiin, eli kuinka valtavia saappaita ja yhteisön odotuksia täyttämään, kuinka vaativaksi tottunutta joukkuetta valmentamaan.

Toki tilanne on ahdistava, kun kolmen miljoonan odotuksilla ollaan kotikaukalossa lauantai-iltana tappiolla HPK:n kaltaista jämänippua vastaan. Mutta se että jäljellä ei ole mitään rakennetta mihin pelaaja voisi nojata, se on lopun alkua.

Mietin jo joskus lokakuulla mielessäni, että kyllä ne joulukuun vielä antavat aikaa, vaikka päävalmentajat yleensä erotetaan loka-marraskuussa. Tai että itse ainakin antaisin aikaa, jos vain joukkueen otteissa näkyy kehittymisen merkkejä, ja koska prosessi voi viedä aikaa. Nyt katse alkaa vain vääjäämättä kääntyä valmennuksen ja johtamisen suuntaan. Joukkueeseen on satsattu. Pelaajisto on hyvä. Ei täydellinen, on siellä puutteita, mutta kuitenkin aivan kilpailukykyinen.

Ulkopuolisten kommentoijien on turha väittää tietävänsä, mikä siellä mättää. Kokonaisuutena vain alkaa näyttää siltä, että valmennusryhmä on liian köykäinen. Liigan alinta kolmannesta.

Ehkä Pelicans säästi sieltä mistä ei koskaan pitäisi. Ei varsinkaan jos käsissä on ökykallis joukkue. Tiedämmehän varsin hyvin, että Pelicansissa kaikenlaiset kokeiluvalmentajat eivät oikein koskaan ole onnistuneet. Tommi Niemelä oli poikkeus, joka taitaa sittenkin vain vahvistaa sääntöä.

Ei se idea silti ihan huono ollut. Sehän on suorastaan ihanne, jos omassa organisaatiossa on pitkään ja hartaasti kehitetty joku päävalmentajaksi, kuten Juhamatti Yli-Junnilaa on Pelicansissa. Ei tempaistu vain ketä tahansa markkinoilla ollutta, vaan pyrittiin kasvattamaan valmentaja kuin pelaajia konsanaan toteuttamaan seurassa jo pitkällä aikavälillä tehtyjä pelillisiä linjauksia.

Eikä kyse ole iästä, ei edes virkaiästä. Niemelä oli Yli-Junnilaa, 43, nuorempi ja valmennusvuosiltaan vain jonkin verran kokeneempi ryhtyessään Pelicansin päävalmentajaksi. Mutta varmasti Niemelä oli valmiimpi valmentajana. Ehkä virhearvio tehtiin siinä, minkälaiseen tilanteeseen Yli-Junnila palkattiin, eli kuinka valtavia saappaita ja yhteisön odotuksia täyttämään, kuinka vaativaksi tottunutta joukkuetta valmentamaan. Ja minkälaisella valmennusryhmällä valmentamaan, mistä kirjoitin lokakuussa.

Mietittäväksi jää, onko päävalmentajan kasvattaminen omassa organisaatiossa sittenkään ihanne?

Tässä olisi helppoa vetää koko poppoo lokaan, mutta kun otetaan vaikkapa apuvalmentaja Jussi Taipale, niin jos Pelicansiin on mahdollista saada Tapparan junioriportaat kymmenen vuoden aikana läpi päävalmentanut tekijä Lahteen, niin silloin ammennetaan osaamista aivan oikeasta suunnasta. Mutta hänkään ei ole Liigassa valmentanut.

Tony Virrasta varmasti haettiin sitä vanhempaa valtiomiestä, joka on jo nähnyt vähän enemmän elämää ja ammattijääkiekkoa. Virtaa ilmeisesti testattiin ensin Mestiksessä Kiekko-Vantaan apuvalmentajana, kunnes hänet palkattiin kolmeksi kaudeksi KHL-Jokereihin Lauri Marjamäen apuvalmentajaksi. Virran ensimmäisen kauden jälkeen Marjamäki muuten lisäsi tiimiinsä yhden apuvalmentajan, jolloin Virran “edellä” olivat Liigassakin päävalmentaneet Pekka Kangasalusta ja Ari-Pekka Pajuluoma. Mitä se muutos kertoo Virran työsuoritteesta vai kertooko mitään, ei voi tietää. Viime kausihan Virralla vierähti Maso Lehtosen apurina surullisen heikossa HPK:ssa.

Mietittäväksi jää, onko päävalmentajan kasvattaminen omassa organisaatiossa sittenkään ihanne? Siitä on sekä onnistuneita että epäonnistuneita esimerkkejä. Vaikka olisi kuinka päävalmentajana junioreissa ja apuvalmentajana Liigassa, hyppää liigajoukkueen peräsimeen silti ensikertalainen. Organisaatio on tuttu, mutta onko liiankin tuttu?

Ehkä Pelicans luotti niin sokeasti luottomieheensä, että unohdettiin kasata paras mahdollinen valmennusryhmä, tai Yli-Junnilan oma näkemys tiimistään oli virheellinen.

Seuraa ja saa blogin tuoreimmat päivitykset Facebookissa ja Instagramissa, tai jätä kommentti alla olevaan laatikkoon.