22Tou/15Off

Urheilujohtaminen mitataan vuosissa

Saarinen22052015Yhtä keskushyökkääjää enää haetaan Pelicans-miehistöön ennen kauden alkua, sen verran selvisi Ilkka Kaarnan eilisistä lausunnoista. Sisältö oli täysin odotettu, sillä muuten kokoonpano on jo siinä kunnossa, että sillä voi kauteen lähteä. Toki koputetaan puuta terveystilanteen ja viime kauden kolhuista toipumisten suhteen.

Ja kyllähän nämä kommentit yhdeksän kertaa kymmenestä ovat silkkaa totuuden kiertelyä, eivät mitään kiveen hakattuja faktoja. Jotain on vastattava, kun kysytään.

Ykkössentterin hankinta on luonnollisesti asia, joka kiinnostaa. Hieman vähemmälle huomiolle jäi seuran maaliskuinen ilmoitus siitä, että Mika Saarinen siirtyy urheilujohtajan paikalta Pelicansin A-nuorten päävalmentajaksi. Urheilujohtajan Saarinen ehti Pelicansissa toimimaan kolmisen vuotta.

On hankala arvioida, oliko siirron taustalla enemmän taloudelliset kuin ammatilliset syyt. Joka tapauksessa organisaation kuluja on karsittava, ja tässä kohtaa urheilujohtajan pestiä ei varmastikaan koettu elintärkeänä.

Urheilutoimenjohtajan palkkaaminen oli Pelicansissa pitkään odotettu ratkaisu, mutta ainakaan päällepäin se ei osoittautunut mitenkään käänteentekeväksi. Monella suulla on ehditty toteamaan, että pelaajahankinnat eivät tällä ajanjaksolla olleet keskimäärin yhtään parempia kuin aiemminkaan, vaikka juuri siihen parannusta kaivattiin.

Mutta onko urheilujohtajaa ylipäätään syytä mitata pelkillä pelaajahankinnoilla, vai paljon laajemmassa kontekstissa?

Puolustelematta Mika Saarisen toimia sen kummemmin ja tietämättä hänen työnsä jälkiä käytännön tasolla, voi seuran urheilujohtamisen nähdä myös hieman toisessa valossa. Paitsi pelaajahankintoja, on tehtävä varmasti suuremmissa määrin arkista laadunvalvontaa, pitkäjänteistä rakenteiden luomista ja kaupungin oman pelaajatuotannon tehostamista.

Juuri tämän suuntaisia ajatuksia Saarinen esitti virkaan astuessaan ja myös menneenä talvena jututtaessani häntä. Miten saataisiin lahtelaisjunioreiden luistelutaito valtakunnan huipulle? Miten saataisiin tavoitteiden rima nostettua Liigasta NHL:ään? Miten seuran valmentajien keskinäistä yhteistyötä ja mentorointia pitäisi kehittää? Ja niin edelleen.

Valmentajaurallaan "Nega-Mikanakin" tunnetun Saarisen persoona ei ole helpoimmin lähestyttävä, eikä hän ainakaan julkisuudessa tuppaudu esille millään tavoin. Kenties hiljainen ja järjestelmällinen pitkän linjan puurtaja olikin sopiva johtamaan juuri edellä mainittuja asioita, mene ja tiedä.

Tietenkin parasta olisi saada samassa paketissa Jukka Holtarin (JYP), Ari Vuoren (TPS) tai Janne Vuorisen (Jokerit) kaltainen NHL-scoutti, mutta eihän Mika Saarinen koskaan ole tämänkaltainen operoija ollut. Joten jos pelaajahankintojen gurua odotettiin, niin odotus oli lähtökohtaisestikin väärä.

Pelaajahankinnan onnistuminen voidaan arvioida viidessä kuukaudessa, mutta urheilujohtajan pääasiallinen kädenjälki näkyy pikemminkin viiden vuoden kuluessa.

Se ei toki poista sitä, että Pelicansin on yksinkertaisesti onnistuttava pelaajahankinnoissaan nähtyä paremmin. Sama vanne kiristää useimpia liigaseuroja.

 

Edellinen kirjoitus >> Nupe lipsautti kuntoharjoittelun paradoksin?

15Tou/15Off

Nupe lipsautti kuntoharjoittelun paradoksin?

Pelicans - taas kovempana kuin koskaan?

Pelicans - taas kovempana kuin koskaan?

On taas se aika vuodesta, kun jääkiekkojoukkueet harjoittelevat kovempaa kuin koskaan ja parempiin tuloksiin kuin koskaan.

Ja on myös se aika vuodesta, kun suolataan edellisen valmennusjohdon johtama kuntoharjoittelu kelvottomaksi.

Miten minusta tuntuu, että uusien valmentajien saapuessa juuri tämä suolaaminen yksi yleisimmistä lausunnoista, joita medialle annetaan. Tällä kertaa oli Pasi Nurmisen vuoro Radio Voimassa:

Tottakai määrätynlainen maltti pitää olla kesän aikana, sillä joukkueella on todella rikkonainen kausi alla, paljon loukkaantumisia ja osa pelaaja joutunut todella kovalle rasituksille. Meidän fysiikkavalmentajan Juha Nakarin kanssa kun noita tuloksia käytiin yhdessä läpi, niin kyllä sellainen peruskestävyyspohja on ollut aika heikonlainen. Se on se ensimmäinen kohta joka on laitettava kuntoon.

Muistetaan tämä lausunto sitten kun aikanaan valmennusryhmä Pelicansissa vaihtuu. Mutta miksipä tällaisen kommentin jättäisi antamatta, jos asia on totta.

Tai vaikka olisikin vain puoliksi totta, niin luodaanhan sillä uskottavuutta ja oman arvon nousua tässä kesäajan "honeymoonilla", ennen kuin arki syksyllä alkaa. Lahtelaisten silmissä "Petu" ja "Nupe" ovat tällä hetkellä aivan helvetin kovia ja isomunaisia jätkiä. Toivotaan, että myös sanojensa mittaisia, kuten imago antaa ymmärtää. Pistävät vielä jätkät huippukuntoonkin, tosin luovuttaen vastuun tällä osa-alueella Nakarille.

Samaan hengenvetoon täytyykin ihmetellä, mikä rooli Nakarilla oli Pelicansin taustaryhmässä viime kesänä. Nyt hän näyttää Nupen lausuntojen perusteella gurulta, mutta miksi joukkueen peruskestävyyspohja sitten oli kuralla? Tässä on vähintäänkin keskisuuri paradoksi.

Joko Nakari itse ei ollut tehtävien tasalla, tai sitten valmennusjohto Tomi Lämsä - Mikko Saarinen ei antanut ammattilaiselle tälle kuuluvaa vastuuta, vaan piti fysiikkaharjoittelussa langat käsissään vetäen tämänkin osa-alueen vihkoon. Totuus on jossain tuolla ulkona. Ja osavastuullinen Saarinenhan jatkaa valmennusryhmässä nytkin. Uusi valmennusjohto saanee häneltä hyvät taustatiedot vuoden takaisesta toiminnasta.

Joka tapauksessa selvää lienee, että joukkueet eivät todellakaan ole joka kesä kovemmassa tikissä kuin koskaan aiemmin. Kyseessä on vain yksi jääkiekkomaailman kliseistä.

Muutenkin kesällä kaljaa litkivien ja makkaraa mussuttavien lätkäjätkien kannattaisi olla treenaamisesta aika hissukseen verrattuna esimerkiksi vapaaottelijoiden äärikurinalaiseen elämään. Kehässä fysiikka-arvoja katsotaan suoraan silmästä silmään, kaukalossa ollaan vain yksi osa isompaa kokonaisuutta - pelissä mukana hyvässä tai keskinkertaisessa kunnossa.

Kunhan nyt ei vain luultaisi, että päättyneen kauden karmea pelillinen taso olisi ollut kuntoharjoittelusta kiinni.

 

Edellinen kirjoitus >> Mika Saukkonen – kiekkokansan kiduttaja

13Tou/15Off

Mika Saukkonen – kiekkokansan kiduttaja

Saukkonen13052015On kaksi henkilöä, joiden jatkuvaa esiintymistä suomalaisessa urheilumediassa en ymmärrä. Toinen heistä on YLE:n siilitukkaspede Jussi Saarinen ja toinen on peruskampauksellakin kelvoton jääkiekkoselostaja Mika Saukkonen.

Saarisen, jonka jokainen haastattelukysymys sisältää sanan "henkilökohtaisesti", kohdalla lieventävänä asianhaarana on hyvin vähäinen altistuminen hänen tuottamalleen saastalle. Niistä Urheiluruudun piinahetkistä pääsee eroon mute-näppäimellä. Leijonien kisaselostuksen kohdalla tilanne on toinen.

Toisekseen luulen, että Saarisen hahmostaan rakentama älyttömyys on edes hieman tietoista. Hän on valinnut tiekseen eräänlaisen sketsihahmon luomisen, jossa hän tekee parodiaa nahkatakkisesta ja kylmänviileästä urheilujournalistista, joka maalailee kysymyksillään lätkäjätkien hilseen yli menevää taidetta.

Sen sijaan Saukkonen taitaa olla vain pohjimmiltaan väärä henkilö selostuskoppiin, ja vaikuttaa siltä, ettei hän edes itse tiedä tai välitä tosiseikasta. Niinpä hän on ilmaiskanavan selostajana täydellinen vaihtoehto vauhdittamaan Maikkarin maksullisen kisapaketin myyntiä. Maksullisella puolellahan selostajana pauhaa itseoikeutetusti Antsa Mertaranta. Hänestäkin voi olla montaa mieltä, mutta puutteineenkin Mertaranta hallitsee useimmat laadukkaan selostamisen osa-alueet ensiluokkaisesti. Saukkonen ei ole missään hyvä.

Olisi mielenkiintoista tietää, onko jossain MTV:n palaverissa aivan oikeasti todettu, että Mika Saukkonen on tarpeeksi paska selostaja vauhdittamaan maksupakettien myyntiä.

Turhauttavinta Mika Saukkosessa on se, että hän on aloittanut ammattiselostajana jo noin 15 vuotta sitten, eikä ole sinä aikana kyennyt kuin marginaaliseen kehittymiseen selostuksessaan. Uusia nousukkaita olisi tulossa ohi oikealta ja vasemmalta, mutta niin vain Saukkonen kömpii selostuskoppiin vuodesta toiseen välittämättä tippaakaan kököstä ulosannistaan. Muun muassa nykyisin huippusuosiota nauttiva NHL-selostaja Antti Mäkinen oli alkuaikoinaan radioselostajana rasittava kaikkine maneereineen, mutta vuodet ovat osoittaneet tinkimättömän asenteen itsensä kehittämiseen.

Mika Saukkonen taasen jatkaa omalla linjallaan, jossa hän kuluttaa lähetysaikaa täytesanoilla ja -lauseilla, perustaa kaikki kommenttinsa ylimalkaisuuteen ja "sinne päin" -arvioihin, sekä sössöttää itsestäänselvyyksiä katsojien älykkyyttä aliarvioiden. Maalihehkutuksissa Saukkosen hahmo huipentuu tukehtumisen ja änkyttämisen väkinäiseen yhdistelmään: "Ja si-el-tä-hän se tu-uu-le-ee-eeööö-öö!".

Eilen Saukkonen hehkutti Juuso Hietasen "valtaisaa" 15 minuutin peliaikaa kahden erän jälkeen, eli tasaisella kaavalla Hietanen oli kellottamassa 22:30 peliaikaa ottelussa. Aiemmin turnauksessa Saukkonen nimitti ohjurimaalit jonkinlaiseksi NHL-erikoistaidoksi, joita Suomen kaukaloissa ei nähdä. Turhaa on myöskään odottaa, että tämä selostaja näkisi mistä maalitilanteet alkavat, kuka jätti maalin edessä vastustajan mailan pitämättä sekä vihellettiinkö tilanteesta paitsio vai jäähy.

Kun ei ymmärrä jääkiekkoa pelinä, niin ei ymmärrä. Eikä viitsi 15 vuoden aikana opetellakaan, kun hauskempaa on keskittyä ottamaan kiekkopersoonien kanssa selfieitä Twitteriin.

Kolmantena tähän turhien ruutukasvojen joukkoon on vahvasti liittymässä Juhani Tamminen. Häntä ja Saukkosta lukuun ottamatta MTV tekee MM-kisojen kanssa erinomaista työtä, valitettavasti kanavan politiikkaan on aina jääkiekkotuotantojen yhteydessä kuulunut lajin halveeraaminen tällaisilla sketsihahmoilla.

MTV tekee vitsiä sekä ruutukasvoistaan että hienosta urheilulajista. Valitettavasti suurin kärsijä ovat katsojat.

 

Edellinen kirjoitus >> Ääniä liigahalleista 3/3 – Halli-DJ:n kultaiset säännöt

8Tou/15Off

Ääniä liigahalleista 3/3 – Halli-DJ:n kultaiset säännöt

Pelikatkomusiikkien soittaminen lätkämatseissa ei ole yhdentekevää.

Jäähalli-DJ:n toimenkuva, kuten varmaan levyjen soittaminen monessa muussakin paikassa, lukeutuu todennäköisesti niihin töihin, joita pidetään itsestäänselvyyksinä ja joista annetaan palautetta ainoastaan negatiivisessa muodossa, jos annetaan ollenkaan. Kotimaisissa puitteissa palkaksi on tarjolla todennäköisesti pieniä pennosia ja rutosti kiittämättömyyttä.

Musiikki itsessään on kuitenkin elimellinen osa jääkiekko-ottelua varsinkin Liiga-nimisessä viihdetuotteessa, miksei myös syvällisemminkin seurakulttuurin luomisessa. Siksi siltä, joka DJ-koppiin vapaaehtoisesti menee, voidaan odottaa asialle omistautumista ja tietotaitoa.

Pakko onkin todeta, että lähes kaikkien liigaseurojen musiikkilinja ottelutapahtumissa on pelkkää sillisalaattia. Linjaa haetaan milloin apuvalmentajan serkun levylaukusta, toisinaan cheerleadereiden tanssikuvioiden mukaan ja joskus puhtaasti radiolistojen kärjestä.

Harvassa seurassa tunnutaan ihan oikeasti miettineen, mistä meidän seuran oma yksilöllinen äänimaailma voisi koostua, mikä toimisi parhaiten juuri tälle kotiyleisölle ja miten sillä voitaisiin erottua kaikista muista. Niinpä on päätetty sekoittaa rokkia, iskelmää, teknoa ja räppiä sujuvasti sekaisin, vähän jokaiselle jotakin ja yleensä muiden liigahallien kappaleita kierrättäen.

Musiikilla voidaan vaikuttaa yllättävänkin paljon. Keväällä 2007 polemiikkia nosti Isku Areenalla soitettu Sommartider-kappale Pelicans kaataessa TPS:n säälipudotuspeleissä. Tietynlainen piikittely kuuluu asiaan, eikä tässäkään hyvän maun rajaa ylitetty, mutta toisaalta keskittyminen oli väärissä asioissa, kun yhteisen ilon keskellä keskityttiin DJ:n johdolla vastustajan pilkkaamiseen. Mukana oli varmasti nuoren liigaseuran keulimistakin historian ensimmäisen pudotuspelisarjan voiton varmistuessa.

Yleisöön se upposi kuin kuuma veitsi voihin, mutta voisi kai tilanteeesen löytyä jokin muukin kuin pilkkalaulu.

Aivan viime aikoina Pelicansin kotiotteluissa on myös soitettu tavallisilla pelikatkoilla muun muassa Lukon maalilaulua Final Countdownia. Kuten maanantain päivityksessä todettiin, lukeutuu se koko Liigan pitkäaikaisimpiin maalilauluihin. Maailmassa on miljardi musiikkikappaletta, mutta silti soittoon päätyy juuri kilpailevan seuran tärkein tunnussävel. Miksi?

Toki Final Countdown on yksi länsimäisen musiikin lähihistorian suurista hiteistä, mutta liigaottelussa sen soittaminen muualla kuin Raumalla on paitsi vastustajan kunnioituksen puutetta myös oman kotiyleisön aliarvioimista. Vastaavaa kuullaan myös Kärppien kotiotteluissa, joissa soi Pelicansin maalilaulu We're Gonna Win.

Asiassa liikutaan yksityiskohdan tasolla, mutta varsinkin aktiivisimmille katsojille on vähintäänkin hämmentävää kuulla omassa kotihallissa kappale, joka herättää valtaisan tunnemyrskyn vierasottelussa. Entä, jos yhtäkkiä Ilves soittaisikin kotiottelussaan Tappara on terästä? Tai Ässien kotiottelussa soitettaisiin Lukko-laulua? Suorastaan absurdi ajatus, mutta käytännössä sama asia kuin maalilaulun soittaminen.

Yhä väljähtyvässä Liigassa pitäisi keskittyä seurojen identiteettien vahvistamiseen. Siihen tarvitaan osaltaan sopivaa erottautumista omaleimaisella musiikkityylillä ja toisaalta hyvähenkistä vastakkainasettelua - ei massan mukaan puuroutumista.

Sitä varten myös DJ-kopissa olisi syytä terästäytyä ja vierailla vähintään kerran kaikilla muilla liigapaikkakunnilla.

 

Edellinen kirjoitus >> Ääniä liigahalleista 2/3 – tunnuslaulut

6Tou/15Off

Ääniä liigahalleista 2/3 – tunnuslaulut

biisit06052015

Viimeksi käsiteltiin liigaseurojen maalilauluja, jotka varmasti ovat enemmän tai vähemmän tunnettuja kaikille tiiviisti pelejä seuraaville. Liigahalleja kiertäneenä mieleen on kuitenkin jäänyt paljon muutakin musiikkia, josta on muodostunut jollain tapaa lähtemätön osa ottelutapahtumaa ja hallissa käymisen elämystä.

ENNEN OTTELUN ALKUA

Ennen itse ottelun alkua parasta antia esittelee muun muassa SaiPan "seuralaulu", eli Erkki Liikasen laulama Lätkä Lentää, joka virittelee matsin tunnelmaan ennen joukkueiden sisääntuloa.

Kotijoukkueen luistellessa jäälle suurimmat sävärit tuottavat - tai ovat tuottaneet - Hämeenlinnassa ja Porissa soitetut fanfaarit. HPK:n sisääntulon avaa Emerson, Lake & Palmer - Fanfare For The Common Man, jonka intron jälkeen on ainakin vanhoina hyvinä aikoina pärähtänyt soimaan tuttu Se on Siellä. Ässillä puolestaan fanfaarista vastaa samainen bändi kappaleellaan Touch And Go. Jokeritkin voitaneen vielä muistojen osalta Liigaan mukaan lukea, Hjartwall Areenalla kotijoukkueen sisääntuloa edelsi veikeä R.L. Burnside - It's Bad You Know ja joinakin kausina myös tunnelmallinen Gerry Rafferty - Baker Street.

Alkushowsta tuttuja kappaleita ovat ainakin TPS:n ja Ilveksen käyttämä Metallica - Enter Sandman, Hakametsän äänentoiston ilmoille räjäyttämä Ilveksen nykyinen sisääntulobiisi AC/DC - Thunderstruck (ollut tiettävästi myös Jokereiden käytössä) sekä JYPin tunnuskappale Scorpions - Rock You Like a Hurricane. Parhaiten mieleen ovat jääneet melodiset kappaleet, monien seurojen suosima mahdollisimman raskas ja nopeatempoinen pläjäys ei loppujen lopuksi säväytä parhaalla mahdollisella tavalla.

AVAUSKENTÄLLISET

Tämä on moneen kertaan toistettu asia, mutta fakta on se, että liigaseuroista HIFK on ylivoimaisesti parhaiten onnistunut äänimaailmallaan kiteyttämään seuran olemuksen. HIFK ei juuri tee kompromisseja, vaan otteluissa soitetaan enimmäkseen rehellistä rock-musiikkia. Ilmeisesti kovin paljoa ei ole lipsuttu edes heviin tai moderniin metallimusiikkiin, joilla usein jääkiekon machoilua ylikorostetustikin tehostetaan. HIFK:hon verrattuna kaikkien muiden liigaseurojen musiikkimaailma on enimmäkseen sillisalaattia rockista teknoon, ja humpasta räppiin. Ilman seuran fanittamistakin yksi liigaotteluiden hienoimmista hetkistä on, kun Status Quon Whatever You Want alkaa soimaan HIFK:n aloituskentällistä kuulutettaessa ja yleisö lähtee rytmin mukaan taputtamaan. Siihen hetkeen kiteytyy HIFK.

PELIN EDETESSÄ

Jokereiden otteluissa pelin tiesi alkaneen viimeistään siinä vaiheessa, kun erän ensimmäisellä pelikatkolla soi Ozzy Osbourne - Crazy Train. HIFK:n otteluissa jäähybiisinä on sitkeästi pysynyt George Thorogood - Bad To The Bone, ja mitäpä hyvää muuttamaan.

Ja eihän Turun Palloseuran ottelu olisi ilman Kai Hyttisen Dirlandaata, jota soitellaan pelikatkolla erityisesti TPS:n painostusjaksojen aikaan. Turkulaisklassikkoja ovat myös Seitsemän Seinähullua Veljestä - Tepsi Tekee Kohta Maalin sekä jäähybiisi Buster Poindexter - Hit The Road Jack, joka on hieman huvittavastikin kelvannut takavuosina jäähymusiikiksi myös Tapparalle ja veriviholliselle Jokereille.

Pelicansin kotiotteluissa kenties tunnetuin kappale on usein ylivoimapelin aloituksissa soiva DJ Alligator - Blow My Whistle Bitch.

 ERÄTAUOT

Ilveksen otteluissa erätauon päättyessä soi perinteisesti iloinen discohitti Maxine Nightingale - Right Back Where We Started From, Nordenskiöldinkadulla aitoon kiekkotunnelmaan puolestaan virittää Bill Misener - Let's Play Hockey. Hämeenlinnassa erätaukojen lopuilla tutuiksi tulivat aiemmilla kausilla AC/DC - Safe In New York City sekä Dire Straits - Heavy Fuel. Jokereiden matseissa taas tutuksi tuli sekä toisen että kolmannen erän aloittanut Motörhead - The Game.

PELIN LOPPUPUOLELLA

Muista halleista parhaiten mieleen nousevat seurojen tunnuslaulut. Melko vähän tunnettu luomus on Rauman Lukon Lukko-laulu, jonka haitarimusiikin tahtiin raumalaisyleisön rytmikkäät taputukset ovat hienoa kuultavaa. Laulu tuntuu soivan usein kolmannessa erässä.

Toinen klassikko on Tapparan peleissä aina noin viisi minuuttia ennen ottelun loppua soitettava Popedan Mää ja Tapparan mies, jonka Juice Leskinen muuten käänsi tästä ulkomaisesta kappaleesta.

Samaan klassikkokategoriaan solahtaa myös Kärppien matseissa Jamppa Tuomisen lurittama Kärpät on rautaa.

PELIN PÄÄTYTTYÄ

Päätössummerin soitua kotijoukkueen voittoa juhlistetaan erityisellä kappaleella monella paikkakunnalla. Tampereella katsomosta poistuessa sävelinä soivat Sami Hintsanen & Ruostuneet Hokkarit - Ilves Murisee sekä Tappara on terästä. Lahdessa Pelicans kiertää kaukaloa ja kiittää yleisöä Zillertaler Hochzeitsmarschin tahtiin.

SUMMA SUMMARUM

Tässä on pitkä liuta kappaleita, jotka tekevät liigaotteluista sellaisen elämyksen kuin ne parhaimmillaan ovat. Ottelutapahtumien soittolistoja on silloin tällöin hyvä päivittää, mutta tietyistä klassikoista on myös tärkeää pitää kiinni. Nämä tunnuskappaleet erottavat joukkueen kaikista muista joukkueista.

 

Edellinen kirjoitus >> Ääniä liigahalleista, osa 1/3 – maalilaulut

Filed under: Lahti, Liiga, Media, Viihde No Comments
4Tou/15Off

Ääniä liigahalleista, osa 1/3 – maalilaulut

Maalibiisit04052015Kausi on Liigan osalta päättynyt, joten pistäydytään kevennyksenä liigahalleissa soitettavien musiikkien parissa. Kolmiosainen juttusarja alkaa maalilauluista.

Oman joukkueen laulua ei kannata verrata muihin, joten tässä pientä listausta muista seuroista ja lopuksi Pelicansin oma osio:

PARHAAT

Maalibiisien aatelistoa Liigassa edustavat ehdottomasti ainakin Ilveksen We are the kings ja HIFK:n yhdistelmä summeria, James Brownin huutoa ja J. Geils Bandin Flamethrower-kappaletta. Ilveksen kohdalla arvoa lisää, että kappale on Popeda-kitaristi Costello Hautamäen säveltämä - taattua ja menevää Manse-rockia. HIFK:n vinkuva maalisummeri taas on täysin jäljittelemätön, ja käytännössä kaikkien muiden liigaseurojen maalitorvet ovat siihen nähden lähinnä halpoja kopioita.

Maalilauluista keskusteltaessa monet nostavat esiin sen, että maalilaulun on ennen kaikkea oltava vastustajalle ärsyttävä. Tästä olen kuitenkin eri mieltä. Maalilaululle tärkeintä on sopia kotijoukkueen identiteettiin ja saada kotiyleisö mukaan esimerkiksi rytmikkäästi taputtaen. Etenkin HIFK:n maalilaulun tahti on taputtamiselle sopiva ja siksi Nordenskiöldin hallin tunnelma on maalin jälkeen hyvin vaikuttava. Ei välttämättä absoluuttisesti desibeleillä mitattuna aina kaikkein kovin, mutta vaikuttava. Vasta sen jälkeen lisäplussaa on, mikäli kappale pääsee vastustajien ihon alle.

PERINTEISET

Seuraavassa hyvien ja legendaaristen maalilaulujen kastissa tulevat TPS:n Hunajata, HPK:n Se on siellä ja Tapparan Live is life. Joidenkin mielestä nämä ovat vanhoja, ärsyttäviä ja kotikutoisia, minun mielestäni taas iso palanen näiden seurojen syvintä olemusta ja sielua, josta ei missään nimessä pidä luopua. Kotiyleisön taputukset myös näiden kappaleiden tahtiin ovat parhaimmillaan vaikuttavaa kuultavaa.

SaiPan alkuperäinen maalilaulu Lätkä lentää nousisi myös edellä mainittuun kastiin, mutta ilmeisesti seura käyttää kappaleesta vuonna 2008 tehtyä hevi-versiota, jossa paikalliset metallimuusikot esiintyvät.

JUNTAHTAVAT

Seuraavana tulevat sitten toisenlaiset takavuosien tunnelmoinnit, nimittäin Lukon Final Countdown, Ässien Patasydän sekä JYPin yhdistelmä kahdesta eri kappaleesta. Lukko ja JYP edustavat takuuvarmaa kasaria ja ysäriä, Nuorten Vihaisten Miesten ilmeisesti vuonna 2003 tekemä Patasydän puolestaan kuulostaa porilaiselta kasarirokilta. Kolmikon sävelet ovat aavistuksen juntahtavia, mutta toisaalta ne toimivat kuin junan vessa. Erityisesti Lukon kotiotteluiden äänimaailmaa olisi äärimmäisen vaikea kuvitella ilman perinteistä Europe-klassikkoa, ja kukapa muu kuin Olli Lindholm olisi mukana laulamassa Ässien maalilaulua. Muutama vuosi sitten käyttöön otettu JYPin yhdistelmä torvea, JYP Hockey Team -renkutusta ja Oijoijoi-renkutusta lienee monien mielestä Liigan ärsyttävin, mutta jollain perverssillä tavalla nostan peukun ylös tällekin.

PERINNEMUOVIA

Blues veti aikoinaan popcornit väärään kurkkuun ottamalla maalilaulukseen Baha Menin vuonna 2000 julkaiseman Who let the dogs out -kappaleen. On jokseenkin käsittämätöntä ja toisaalta jotenkin espoolaista, että kappale tuli jäädäkseen, mutta Bluesinkaan ottelutapahtumaa ei enää osaa kuvitella ilman kyseistä kappaletta. Bluesille muodostuneen ajokoiramaisen pelityylin myötä kappaleessa on jo häivähdys identiteettiäkin!

VANHASSA VARA PAREMPI

Kärppien maalilaulua ei luonnollisista syistä ole livenä Raksilassa kuullut yhtä moni kuin muissa halleissa. Se on jo vuosien ajan ollut ilmeisesti cover-versio Gloria Gaynorin tunnetuksi tekemästä I Will Survive -kappaleesta. Jollain lailla tähänkin on jo tottunut, ja siitä on muodostunut Kärppien kuuloinen maalilaulu. Sitä ennen muuten maalilauluna soi persoonallinen Kärpät Hock N' Rollers - Verkko Heiluu, jossa oli kyllä Kärppä-henkeä paljon enemmän kuin nykyisessä kultahumpassa.

Sportin maalilaulu Mestiksessä oli vuosien ajan Klamydian Perseeseen, joka oli ehdottomasti koko Suomen hauskin ja retein maalilaulu, sisältäen sanoina yksinkertaisesti "sinne vaan". Nyt maalilauluna on edelleen Klamydian punkia, nimittäin Tervetuloa helvettiin. Hyvä kappale, mutta ei aiheuta lähellekään samoja väristyksiä. Olisi kannattanut pysyä vanhassa.

Vanhassa olisi kannattanut pysyä myös KalPan, sillä Turmion Kätilöiden tekele Lentävä KalPan ukko yksinkertaisesti yrittää kikkelihevillään olla liikaa uskottava ja pelottava jääkiekkobiisi. Yleisön vaisuista reaktioista päätellen edes kuopiolaiset itse eivät saa kappaleesta kiinni. Odotetaanko KalPan organisaatiossa, että perusyleisö alkaa moshaamaan tai näyttämään pirunsarvia kappaleen tahtiin? Se entinen maalilaulu muuten taisi olla tämä kitaraversio Can Can -kappaleesta - aitoa oikeaa KalPan tyylistä musiikkia.

PELICANS

Harva ehkä enää muistaakaan, että Pelicansin alkuperäinen maalilaulu ei suinkaan ollut Bryan Adamsin vuonna 1996 levyttämä We're Gonna Win, vaan ainakin I-divisioonassa ja muistaakseni myös SM-liigan alkutaipaleella maalin jälkeen tuuletettiin Blues Brothersin I can´t turn you loose -kappaleen tahtiin. Jossain vaiheessa näistä muodostui kombo yhdessä maalisummerin kanssa, yhdistelmä on koostettu tähän YouTube-videoon.

Viime kausina summerin jälkeen on soinut ainoastaan We're Gonna Win, ja vaikka kyseinen kappale ei kaikkein säväyttävin maalilaulu olekaan, niin se on sementoinut paikkansa Pelicansin ottelutapahtumassa. Toisaalta jonkinlaisena remixinä kappaleesta voisi saada vielä enemmän irti lähitulevaisuudessa?