31Lok/14Off

Syötöt merkitään väärin joka viidennessä maalissa

Maalisyöttöjen ja etenkin ns. kakkossyöttöjen merkitseminen ovat puhuttaneet SM-liigassa aika ajoin jo vuosia. Oheisessa tutkimuksessa otantana toimii Pelicansin alkukauden 20 ottelua.

Alkukauden aikana Pelicansin otteluissa on tehty 99 maalia. Näistä maaleista 13 on syntynyt tilanteista, joissa ilmiselvästi maaliin ei merkitä lainkaan syöttäjiä. Tällaisia tilanteita ovat omat maalit, voittolaukauskisan voitto-osumat sekä tilanteet, joissa kiekko on tullut maalintekijälle suoraan vastustajalta.

Jäljelle jää näin 86 maalia, joihin on merkitty tai voidaan merkitä syöttäjiä. Alla oleva listaus otteluista ja maaleista kertoo, että virheitä syöttömerkkinnöissä on tapahtunut peräti 16 maalissa, eli noin 19 prosentissa niistä maaleista, joihin syöttömerkintöjä voidaan tehdä. Pahimmat rimanalitukset tapahtuivat KalPa-Pelicans ja Pelicans-JYP -otteluissa, joissa molemmissa puolet ottelun maaleista merkittiin väärin. Koko otannassa kuusi pelaajaa sai syöttöpisteen täysin ansaitsemattomasti.

Kenties huvittavin episodi tapahtui Jani Tuppuraiselle (0+3) Lahdessa. Hänen kaksi ykkössyöttöään vaihtuivat kahteen kakkossyöttöön, mutta hänelle merkittiin ykkössyöttö siitä maalista, jossa hän todellisuudessa oli kakkossyöttäjä.

Viime kaudella SM-liigassa viimeisteltiin 2075 maalia. Jos tasaisella kaavalla 15 prosentissa (varovainen arvio, 16/99=16,1%)  maaleista on syöttömerkinnöissä virheitä, tarkoittaa se sitä, että liigakauden aikana tehdään 311 syöttömerkinnöiltään virheellistä maalia!

Jotain tarttis ehkä tällekin asialle tehdä. Paljon on puhuttu tilastoista, mutta selvää on, että jo tilastojärjestelmään syötettävien merkintöjen arvostus on melko heikkoa. Ymmärrettävästi 99 maaliin voi osua pari-kolme virhettä epäselvistä tilanteista, mutta todellisuudessa virheiden tekeminen on tapa.

Maalikoosteet käydään varmasti Liigan organisaatiossa joka tapauksessa läpi ottelukierrosten jälkeen. Miksi samalla ei tarkisteta maalintekijöitä ja syöttäjiä oikein?

 

Pelicans - HPK 4-3 VLKaava1
0-1 YV
1-1 YV Redenbach ilmainen kakkossyöttö, maalintekijä Repik käytti kiekon Tyrväisellä
2-1 Pietilä ilmainen kakkossyöttö, maalintekijä Saarenheimo käytti kiekon Sopasella
3-1 YV
3-2 YV
3-3
4-3 VL

Blues - Pelicans 1-0
1-0 syöttäjät Hirschovitsh-Talaja väärin päin

Pelicans - Ässät 1-3
0-1
0-2
0-3 YV
1-3 YV IM

Tappara - Pelicans 2-1
1-0
1-1 YV
2-1

Pelicans - Ilves 5-1
0-1
1-1
2-1
3-1 syöttäjät Paakkolanvaara-Tyrväinen väärin päin
4-1 TV
5-1 oma maali

Pelicans - SaiPa 3-2 VL
0-1 YV oma maali
1-1 YV
2-1
2-2 IM, SR, AV
3-2 VL

JYP - Pelicans 4-2
0-1 YV
1-1
1-2
2-2
3-2
4-2 YV

SaiPa - Pelicans 0-5
0-1
0-2
0-3 RL
0-4 karvaus suoraan vastustajalta
0-5 YV

Pelicans - Sport 3-2
0-1 YV
1-1 YV
1-2 YV
2-2 YV
3-2 YV

Ilves - Pelicans 4-0
1-0
2-0
3-0
4-0 TM

SaiPa - Pelicans 4-3 VL
0-1
1-1
1-2
1-3
2-3 YV
3-3 Salcidolle kakkossyöttö McIntyren sijaan
4-3 VL

Pelicans - Tappara 0-3
0-1  Järviselle ilmainen ykkössyöttö Palolan maaliin
0-2 kiekko suoraan vastustajalta
0-3

Pelicans - JYP 1-4
0-1
0-2
0-3 YV
1-3
1-4 syöttäjät Hubacek-Luoma väärin päin

KalPa - Pelicans 5-1
1-0 YV
1-1 YV
2-1 Hyvärinen ykkössyöttö, vaikka ei koskenutkaan, ykkössyöttäjä Ruohomaalle kakkossyöttö
3-1 syöttäjät Riikola-Keränen väärin päin
4-1 syöttäjät Ruohomaa-Kubalik  väärin päin
5-1 YV

Pelicans - Kärpät 4-2
0-1
0-2 YV
1-2 Repik ilmainen kakkossyöttö
2-2
3-2
4-2

Lukko - Pelicans 3-4
1-0 kiekko suoraan vastustajalta
1-1
1-3
2-3
3-3 AV
3-4

Pelicans - JYP 2-6
0-1 YV syöttäjät Perrin-Tuppurainen väärin päin
0-2
1-2
1-3
1-4 syöttäjät Tuppurainen-Hännikäinen väärin päin
2-4 oma maali
2-5 syöttäjät Hubacek-Perrin väärin päin
2-6 syöttäjät Lahti-Tuppurainen väärin päin

HPK - Pelicans 1-0
1-0

Pelicans - Ilves 2-3 VL
0-1 YV syöttäjät Sandell-Polak väärin päin
1-1 YV
2-1
2-2
2-3 VL

HIFK - Pelicans 3-2
0-1
0-2
1-2 YV
2-2 kiekko suoraan vastustajalta
3-2 VL

 

Edellinen kirjoitus >> Kiekkokaukaloon vai työvoimatoimistoon?

Filed under: Liiga, Media, Pelicans No Comments
24Lok/14Off

Kiekkokaukaloon vai työvoimatoimistoon?

Pelaaja24102014En usko joulupukkiin, mutta olen kauan uskonut, että ammattiurheilu olisi täyttymys niille, jotka sen tien ovat itse valinneet.

Mikä voisikaan olla parempaa, kuin muuttaa lapsuuden talvien ulkojäähöntsäily aikuisena laveaksi elannoksi? Mennä hallille, heittää läppää ja treenata juuri kiillotetulla jäällä. Nauttia työsuhde-eduista, fanien ihailusta ja pikkujulkkiksen statuksesta. Illan pelissä voittomaalin tekijä olisi koko kaupungin sankari.

Tällä hetkellä Lahti-kaupungissa ollaan siinä onnellisessa asemassa, että nämä asiat suorastaan paistavat etenkin juniorikaartin pelaajien otteista.

Täydellisen leppoisaa unelmaduunia kiekkoilukaan ole, kuten aihetta sivusin vuosi sitten palkkausta käsitelleessä kirjoituksessa, Kuitenkin se on omaan haluun ja osaamiseen täysin perustuva uravalinta. Niin sanotusti koulutusta vastaavaa työtä.

Noin 99 prosentille ammattilaisuuteen yltäminen omassa lempilajissaan lienee elämässä SE juttu. Intohimo, jonka parissa unelmien tavoittelusta ja toteuttamisesta saa rahaa ikään kuin ylimääräisenä bonuksena. Vaan oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että joukossa olisi sellaisiakin urheilijoita, jotka käyvät jääkiekkojoukkueessa vain töissä?

Pidettyäni silmät ja korvat auki useammankin palloilulajin ihmisten keskuudessa olen antanut itseni ymmärtää, että näin todella on. Koska intohimo on kenties lopahtanut, koska ei kenties ole muutakaan ammattia, koska uran jälkeinen pudotus pelottaa, koska lainat on maksettava... Yksi on jo tehnyt päätöksen lopettaa ja aloittaa opiskelut, toisella on jo siviilityö tiedossa. Pelataan vain tienatakseen tarvittavaa elantoa toistaiseksi.

Tällaisten yksilöiden olemassaolo on toki vain todennäköisyys, kunnes toisin todistetaan. Joka tapauksessa se on mielenkiintoinen ajatus, varsinkin otteluelämyksestä nauttivalle katsojalle, jonka silmissä kaikki pelaajat kentällä ovat jokseenkin intohimoisia viihdetaiteilijoita. Mutta sittenkin pieni osa pelaajista saattaa astua kentälle vain siksi, että tekevät työnsä mieluummin rutiininomaisesti siellä kuin vaikkapa autokorjaamolla tai rautakaupassa.

Se voisi myös joskus kummasti selittää, miksi jonkun yksilön ura polkee paikallaan tai miksi tämä ei viitsi venyä upeisiin lausuntoihin median haastattelussa.

Tosin, joulupukkiin ja intohimoisiin pelaajiin uskominen tekee varmasti asioiden seuraamisesta mukavampaa. Noita jälkimmäisiäkin kun lienee kaukalossa, viheriöllä ja parketilla sentään se 99 prosentin enemmistö.

 

Edellinen kirjoitus >> Sebastian Repo – luontainen vaisto

22Lok/14Off

Sebastian Repo – luontainen vaisto

Pelicansin liiga-aikana yksikään pelaaja ei ole saanut aikaan samanlaista jännitystä kuin tämä nuorukainen.

1. elokuuta Isku Areenalla käytyäni kirjoitin:

Alun jääharjoituksissa nuori Sebastian Repo vaikutti suorastaan maagiselta lupaukselta.

SebastianRepo22102014Tänään 22. lokakuuta Repo on jo kaikkien huulilla. Syy, miksi ennen ensimmäistäkään harjoituspeliä ja yksien mitättömien jääharjoitusten perusteella nostin nimen esiin, on luontainen pelaamisen vaisto. Jäällä oli liuta muitakin pelaajia, mutta pienistä eleistä saattoi nähdä, että yhdessä on jotain spesiaalia.

Peliasento, taitotaso, harhautukset, ja kaikkien kiekollisten ratkaisujen päämäärä. Sijoittuminen pelattavaksi, kiekon haluaminen.

Osuvasti eilen Raumalla vastapuolella esiintyi toinen lahtelaisen kiekkokoulun tuote Mikko Kousa. Joskus vuonna 2007 Kousa teki tuloaan Pelicansin puolustukseen yhdessä Joonas Jalvannin ja Jani Forsströmin kanssa. Samoista pienistä eleistä näki tuolloin, kenellä kolmikosta on suurin lahjakkuus ja parhaat luontaiset pelaamisen vaistot. Erinäisten vaiheiden jälkeen Kousa vakiinnutti liigapaikkansa heistä viimeisenä. Ottamatta kilpaveljiltä mitään pois, on Kousa kuitenkin tehnyt kertaluokkaa loistokkaamman uran maajoukkuetta ja KHL:ää myöten.

Kousan tavoin Repo on pelaaja, jolla on pelaamisen taitoa. Monella on yksi hyvä ominaisuus tai kaksikin, mutta harvalla on selkärangassaan ratkaisumalli kaikkiin tilanteisiin. Juuri sitä oivaltamista ja toteutuskykyä huippuyksilöltä vaaditaan tilanne toisensa jälkeen, vaikka pelisysteemi antaakin raamit joukkueen toimintaan.

Ja sitä vaaditaan erityisesti hyökkäävän roolin hyökkääjältä, jonka tehtävänä on se jääkiekon vaikein, eli pelivälineen kesyttäminen, maalipaikkojen luominen ja niiden viimeisteleminen.

Vielä nyt Repo on ammattilaiskehien fyysisyydessä hieman epämukavuusalueellaan, mutta pelaaja sanan aidoimmassa merkityksessä pärjää siitäkin huolimatta. 187-senttinen kuikelo luistelee räjähtävästi ja sulavasti, laukaus on vaarallinen, syöttövalikoima on monipuolinen. Ja kun kropassa, käsissä ja mailassa on mittaa, syntyy kaupan päälle ulottuvuutta käsitellä kiekkoa laajoilla liikeradoilla. Lahdesta on noussut monta lyhyenläntää jalkojen juuressa kikkailijaa, mutta Revolla on hallussaan kokonaisvaltainen paketti ja potentiaali maailmanvalloitukseen.

Revolla on kenties lahtelaisten hyökkääjien korkein luontainen taitotaso ja potentiaali sitten Marko Jantusen.

Samalla on syytä tehdä ero kikkailijan ja pelimiehen välillä. Kaikki osaavat heittää lättyä, riplata ja laukoa paikoiltaan. Toinen ääripää on se, joka tekee kaiken täydessä pelivauhdissa, näkee samalla kanssapelaajansa, lukee vastustajan liikkeet ja pysyy läpi vaihdon jouhevassa liikkeessä. Nämä ylisanat ovat tässä vaiheessa paljon, mutta silloin on hehkutettava kun sille on aihetta.

Vielä vaaditaan roppakaupalla aikaa ja kärsivällisyyttä, ja tietenkin hemmetisti raakaa työtä. Unohtamatta sekä kropan että mentaalipuolen terveyttä. Joka tapauksessa veikkaan, että jonain päivänä Sebastian Repo kantaa suvereenilla tavalla Pelicansin kultakypärää. Ellei se toteudu, niin minulle voi kaataa tervaa ja höyheniä päälle.

Jos ja kun se toteutuu, on kaikki avoinna eteenpäin maagiseen kolmeen kirjaimeen asti.

 

PS. Joku roti pitäisi olla siinä, että junioripelaajille ei myönnettäisi yli luvun 50 meneviä pelinumeroita. Ennen kaikkea härskiä on se, että 18-vuotias kloppi pelaa Erik Kakon pelinumerolla 92. Numeron pitäisi kaiken järjen mukaan olla lähivuosina jäädytettävien listalla, mutta näemmä pelinumeroiden symboliikan arvostus ei kuitenkaan ole vielä aivan tapissa. Hyvä puoli tässä härskiydessä on se, että Repo jos joku voi nousta esikuviensa mainetekoihin.

 

Edellinen kirjoitus >> Loukkaantumisten pimittäminen taklaa itseään polveen

20Lok/14Off

Loukkaantumisten pimittäminen taklaa itseään polveen

LiigaLogo2014Loukkaantumisten syitä ei enää kerrota tarkasti, mutta onko se hyvä vai huono uutinen?

Viime viikolla Pelicansin pelaavasta miehistöstä puuttuivat pitkäaikaistoipuja Anrei Hakulisen lisäksi Juha Leimu, Juhani Tyrväinen ja Pekka Saarenheimo. Tyler Redenbach sen sijaan oli jo mukana ja Joel Mustonenkin tekee tuloaan. Pelaajat olivat sivussa kuka mistäkin syystä, joita ei enää julkisuuteen juuri kerrota. Tyrväinen tosin sai kiekon päähänsä, joten poissaolon syy oli luettavissa kasvoilta.

Termit ”yläraajavamma” ja ”alaraajavamma” ovat viime aikoina tulleet ryminällä jääkiekkojargoniin, unohtamatta tietenkään ”keskivartalovammaa”. Myös ykköstyypin ”ei kommentoida” ja kakkostyypin ”hän ei pelaa, sillä siisti” ovat diagnooseina yleistyneet. Pelaamattomuuden aiheuttama fyysinen vamma on jossain siellä raajassa päin suurin piirtein.

Muuttunut käytäntö kertoo osaltaan lajin ammattimaistumisesta ja pelaajien järjestäytymisestä omien työolojensa puolesta. Taustalla on varsin pätevä ja ymmärrettävä syy; totuutta väistellään pelaajan yksityisyyden ja oikeusturvan nimissä. Onpa tietopimento myös pieneksi hyödyksi joukkueelle, kun vastustajat eivät tarkkaan tiedä mistä vammasta kukakin on kärsinyt.

Muualla kuin joukkueen sisällä ei ole välttämätöntä tietää, vaivaako pelaajaa ruhje, ”tshekkinivunen” vai jo pitkään vioitellut leikkauskuntoinen polvi. Kun ei ole kyse yksilölajista, niin silloin yksi on vain riveistä poissa ja toinen paikkaa. Eikä kyseessä ole välttämättä aivan uusi ilmiö, sillä totuutta on voitu muunnella aiemminkin. Perinteisesti pudotuspelien aikaan loukkaantumisia ei ole ennenkään haluttu kommentoida.

Väistämätön suuntaus ja positiivinen kehityskulku. Sitä tämä pimittävä tiedottaminen lienee. Perusteluja tuskin kukaan kyseenalaistaa, eikä paluuta vanhaan ole näköpiirissä. Ehkä hyväkin niin, jos se takaa lajin päätähdille paremmat oltavat ammatinharjoittamiseen.

Asiaa voi kuitenkin ajatella siltäkin kantilta, että huippu-urheilua kaikkinensa harjoitetaan yleisöä varten. Ilman yleisöä ja sen luomia kerrannaisvaikutuksia ei ammattilaiselle olisi olemassa ammattilaisen palkkaa. Ja yleisölle osa kiinnostusta on tarkempi tieto siitä, mistä syystä loukkaantunut pelaaja on sivussa. Se tieto päästää katsojan lähemmäs pelaajaa ja aiheuttaa enemmän keskustelua.

Nykyinen käytäntö jättää kaiken spekulaation asteelle, joka enimmäkseen tyssää alkutekijöihinsä ilman tarttumapintaa.

Liigahallien yleisökato pistääkin miettimään, ollaanko ammattimaistumisessa menossa liiankin kliiniseen suuntaan? Taklaako vaitonainen tiedotuskäytäntö itseään polveen etäännyttämällä pelaajia yleisöstä? Uhkana vaanii yleisen ilmapiirin väljähtyminen ja välinpitämättömyyden lisääntyminen, vaikka alkuperäinen tarkoitus olikin pyyteetön ja hyvä.

Loukkaantumisten syistä tiedottaminen - tässä tapauksessa vaikeneminen - on varmasti talouslaman, yleisen palloiluähkyn ja kasvaneen tv-tarjonnan kokonaisuudessa vain pisara, mutta niiden kerääntymisestä voi ajan kuluessa muodostua meri.

 

Edellinen kirjoitus >> Vain Pasi Nurminen kelpaa lahtelaisille

Filed under: Pelaajat, Pelicans No Comments
10Lok/14Off

Vain Pasi Nurminen kelpaa lahtelaisille

Nupe10102014

Kuvan lapanen liittyy tapaukseen.

Pääsin keskiviikkona todistamaan samanaikaisesti Vili Sopasen liigauran huonointa ottelua ja asiantuntevaa keskustelua Pelicansin nykytilasta ikimuistettavan Ilves-ottelun pohjalta.

4-0 -selkäsaunaan päättyneen pelin johtopäätöksenä oli suurin piirtein se, että Mika Saarisen kaikki pelaajahankinnat ovat olleet paskoja, Pasi Nurminen pitäisi saada takaisin organisaatioon, joukkueeseen pitäisi hankkia enemmän Ryan Laschin ja Justin Hodgmanin kaltaisia tähtipelaajia ja hätäapuna joukkueeseen voisi pikaisesti napata Tuomas Santavuoren.

No, Nupe Nurmisen preesens lahtelaisessa jääkiekkoilussa kohottaa yleensä vähintään puolen joukkueen tasoa, kun homma ei jää ainakaan maalivahtipelistä kiinni. Mutta että Pelicansin nykytila johtuisi huonoista pelaajahankinnoista? Saanen epäillä. Viime kausi oli musta luku Pelicansin liigataipaleella, mutta niin vain tulos puhui keväällä puolestaan, vaikka pelaajahankinnoista aika moni saikin lähteä kauden päätteeksi.

Osuvasti Santavuori, joka edustaa tällä hetkellä Nurmisen 15 kg laihempaa versiota, heitettiin Peliitoista pihalle heti seuraavana päivänä. Hänen hankkimisensa joukkueeseen olisikin todellinen antiteesi juuri iskostetulle ideologialle urheilullisuudesta ja ammattimaisuudesta.

 

Edellinen kirjoitus >> Jatkoaika väittää – Kiekkoaktivisti vastaa

7Lok/14Off

Jatkoaika väittää – Kiekkoaktivisti vastaa

Pelicansin osio Jatkoaika.comin keskustelupalstalla näyttää heränneen mukavasti tähän kauteen. Tässä vastataan muutamaan palstalla esitettyyn väitteeseen.

Niille, jotka eivät sitä vielä tiedä, Jatkoaika on jo yli kymmenen vuotta toiminut jääkiekon nettiraamattu, joka aikoinaan perustettiin periaatteella faneilta faneille, mutta joka on viime vuosina noussut journalismistaan palkituksi ja kenties uskottavimmaksi jääkiekkomediaksi Suomessa. Sivuston kruununjalokivi on tietenkin keskustelupalsta, jonka Liiga-kategoriasta myös Pelicansin oma osio löytyy ja sieltä alla olevat lainaukset.

1) "Peliä kuitenkin käännettiin tänään nopeasti, eikä jääty turhaan kiekottelemaan puolustusalueelle."

Aravirran ja Suikkasen perinnöistä ei tainnut jäädä paljoa käteen. Heidän aikanaan koko joukkue osasi parhaimmillaan salamannopeasti lukea kentällä milloin kannattaa kääntää peliä nopeasti pystyyn (mahdollisuus esimerkiksi ylivoimahyökkäykseen) ja milloin "peruutella" omaan päätyyn esimerkiksi vaihtotilanteessa. Nopea kääntäminen on Tomi Lämsän Pelicansin kulmakiviä ja selkeä valittu linja, mutta se ei ole automaattinen kehu tai avain onneen. Aivan vastaavasti (nykyjääkiekossa) alivoimalla paineistetaan silloin, kun vastustajalla ei ole kiekko kunnolla hallussa, mutta jos vastustaja onnistuu rauhoittamaan, vetäydytään tiiviiseen neliöön. Väärässä kohtaa tehty paineistus johtaa kahdessa sekunnissa vastustajan maalintekopaikkaan. On kaikkien pallopelien lainalaisuus, että yhdellä hetkellä vastustajalle voidaan aiheuttaa sekasortoa aktiivisuudella, mutta toisella hetkellä on viisainta pelata passiivisemmin. Tällä hetkellä Pelicansin pelaamisessa on vain hiuksenhieno ero siinä, käännetäänkö nopeasti ja hyvin pystyyn (saadaan painopiste toiseen päätyyn) vai ajaudutaanko hätäisen avaus- ja syöttöpelaamisen myötä tarpeettomaan kiekonmenetykseen.

 2) "Huolestuttavaa edelleen kolmikko Sopanen, Repik, Redenbach. Ei tuossa hurraamista ole kenenkään osalta."

Jos tarkastellaan Pelicansin alkukautta, niin kuinka moni kenttäpelaaja joukkueessa ylipäätään pelaa omalla hyvällä tasollaan tai ylisuorittaa? Perusduunarit Tyrväisen ja Rohtlan johdolla hoitavat ruutunsa, mutta eikö isojen kellojen pitäisi kalkattaa, kun suurin osa avainpelaajista makaa keskinkertaisten kategoriassa? Puolustajat näyttäytyvät virhealttiina ja epävarmoina, parhaat hyökkääjät kärsivät tehottomuudesta - joskin Pelicansin tehtyjen ja päästettyjen maalien suhde on ollut varsin mainio. Kommentissa mainitulle kolmikolle mukavuusaluetta olisi tiivis viisikkopelaaminen, näppärä syöttelypeli ja pelitila isolla jäällä. Nyt joukkueen surkeahko avauspelaaminen ja keskialueen ylittäminen aiheuttavat koko pelaamiseen tietynlaista pakottamista, vaivalloisia siirtokiekkoja ylöspäin ja lopulta parhaat taiturimme kuluttavat energiansa kulmapaineihin pääsemättä kunnolla dominoimaan pelivälineen avulla. Epämukavuusalueella harvemmin hurrataan.

3) "Kai te muutkin näette miten huonosti Paakkis pelaa? Oikeasti? Peli kuolee niin turhauttavan usein juuri siihen että se jää pyörimään kiekon kanssa."

"Unelmatilannehan olisi, jos saataisiin se kiekollinen kakkossentteri, joka osaisi ehkä tehdä myös maaleja."

Tommi Paakkolanvaara on kestosylkykuppi Pelicans-aiheisissa keskusteluissa. Alkukaudesta on ollut jopa pelejä, joissa koko joukkueen kiekollinen toiminta on ollut edellisessä kappaleessa kuvattua takkuamista, mutta kaikki loka kaadetaan yhden Paakkolanvaaran niskaan. Jatkoaika mukaan lukien keskustelu pyörii niin orjallisesti yksilöiden, yksittäisten pelitilanteiden ja otteluiden lopputulosten ympärillä, että Pelicansin kokonaiskuvassa ei nähdä metsää, vaikka seistään ensimmäisten puiden kohdalla. Oleellinen kysymys on: miksi Pelicansin kaikki keskushyökkääjät ovat (ylivoimapeliä lukuun ottamatta) pelillisesti pimennossa? Joukkue puolustaa uhrautuvasti ja taistellen, mutta jos kuvitellaan, että yksi kakkossentteri ratkaisee kaikki kiekollisen pelin rakenteen ongelmat, ollaan luuloissa pahasti hakoteillä. Valmentamisen ja joukkuepelaamisen ydinasia on ratkaista nämä ongelmat ja saada joukkueeseen kuuluvista yksilöistä paras irti, vaikka kaikki pelaajat eivät aina pelaisikaan omimmalla pelipaikallaan.

 

Edellinen kirjoitus >> Lauritsalan ihme II – Kiitos 79-36

3Lok/14Off

Lauritsalan ihme II – Kiitos 79-36

ihme03102014

Viime talvena joulukuun 30. päivänä saatiin lahjat jälkikäteen, kun Aravirran pappakerho ryösti vieraspisteet Lappeenrannasta 2-4. Nyt yllettiin vieläkin hulppeampaan suoritukseen.

Tuolloin vuosi sitten katkesi se 11 ottelun tappioputki. Pelicansilla kesti lähes 47 minuuttia luoda itse kunnollinen maalintekopaikka, mutta sitä ennen rouva Fortuna oli kuitenkin avittanut limpun jo kolmesti SaiPan uuniin. Maalipaikan numero kaksi Tyler Redenbach järjesteli Joel Mustoselle, joka lirautti loppunumeroiksi 2-4.

Eilen tuloksena oli yhtä käsittämätön vierasryöstö. Kirjoitin ensireaktiona pelin jälkeen, että tämän täytyi olla Pelicansin liigahistorian naurettavin vierasottelu. Kaksi maalia kahdesta ensimmäisestä tekopaikasta, sitten hieman rajamailta tuomittu rankkari 0-3:een, Spinan harvinainen kiekonmenetys oman maalin edessä 0-4:ään ja kuin hilloksi munkin sisään Paakkolanvaaran ohjurimaali suurin piirtein ainoasta puolittaisesta ylivoiman maalipaikasta - 0-5.

Mutta jälleen kerran lienee syytä olla tyytyväinen voittoon varsin keskinkertaisellakin pelillä, sekä tietenkin Jere Myllyniemen vuoren varmaan torjuntatyöskentelyyn. Ennen viikkoa totesin, että Lahdessa on syytä tyytyväisyyteen, mikäli kahdesta vierasottelusta tarttuu mukaan kaksikin pistettä. Näiden kolmen pisteen myötä voi heitellä jo hattua ilmaan.

Kokonaan toinen juttu on se, että pelkällä hillomunkilla ei pitkälle pötkitä. Nyt kaikki tähdet olivat kohdillaan, mutta pelillisesti pelikaanit ovat yhtä tuuliajolla kuin viime viikollakin. Omaa kieltään kertoo laukausmäärä kotijoukkueen hyväksi 79-36. Edelleen pitkässä juoksussa enemmän hyökkäävä ja laukova joukkue pääsee enemmän maalipaikoille - ja todennäköisesti tekee enemmän maaleja. Hetkittäin todennäköisyyksiä vastaan voi sotia, mutta kotietuun ja mitalipeleihin sillä tuskin mennään.

Nyt vaaditaan juuri sitä kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä, josta jo kauden alla kirjoitin. Pelicansin pelin rakenne kiekollisena on niin köykäinen, että joukkue tulee kohtaamaan eilisen kaltaisia puolustustaisteluja jatkossakin. Vastustaja vie ja Pelicans vikisee sen mitä pystyy, ja iskee vastahyökkäyksiä.

Tällä kertaa pelin opetus oli kuitenkin juuri niiden vastahyökkäysten ja maalien tekeminen. Kaikissa viidessä maalissa Pelicans osoitti erinomaista viimeistelytaitoa ja terävyyttä. Rankkarin lisäksi maalit tulivat kerran reboundista ja kolmesti muuten yhdellä kosketuksella. Eli juuri vaarallisimmalla mahdollisella tavalla.

Laukausmäärä ei ole ainoa mittari, vaan myös niiden vaarallisuus ja siinä kohtaa esiin astuva yksilötaito.

Ja kuten laukaisukartasta voidaan todeta, laukoivat molemmat joukkueet parhaalta sektorilta maalin edestä suurin piirtein saman verran laukauksia. Siinä mielessä suoritus oli viimeistelyn lisäksi varsin onnistunut.

 

Edellinen kirjoitus >> Ultimaattinen testi Hippoksella

Filed under: Liiga, Pelicans No Comments