30Mar/12Off

Kyllä tälläkin top5:een pääsee, jopa ykköseksi

Mikäli vielä muutama viikko kynnetään, ei sen jälkeen ei tarvitse enää edes yrittää. Kai Suikkanen huuteli eilen Ilta-Sanomien haastattelussa, että "jos joku Jésus saa tämän joukkueen pelaamaan paremmin, niin kannattaa vaihtaa valmentajaa helvetin äkkiä."

Suikkanen onkin selvästi ääripäiden mies. Liigafinaalista huomiseen jumbofinaaliin. Pelicansin historian kaikkein loisteliaimmasta kaudesta kuraisimmaksi flopiksi. Tässä viisi kärsimysnäytelmää, joissa ei edes kahvia ja pullaa tarjoiltu väliajalla. Kausina 99-00, 04-05 ja 05-06 Pelicans jäi myös liigan häntäpäähän, mutta näillä kausilla odotukset ja pelaajamateriaali olivat myös vaatimattomampia.

[5] 2002-2003, sijoitus runkosarjassa: 12/13, suoria voittoja 13/56

Kauden hahmo: Jari Kauppila

Kari Elorannan luotsattua joukkueen sensaatiomaisesti 5. sijalle edellisenä keväänä ojensi Pelicans viestikapulan sinänsä linjakkaasti 2-valmentaja Petteri Hirvoselle. Tai ehkä muita vaihtoehtoja ei ollut ja toivottiin "Piriltä" tarttuneen jotain oppeja. Kahdesta kärkikentällisestä jäljelle jäivät vain Jan Latvala, Lasse Jämsen ja loukkaantumiskierteeseen ajautunut Joonas Jääskeläinen. 30 ensimmäisessä ottelussa Pelicans keräsi 18 pistettä ja loppu oli kosmetiikkaa. Vain vieläkin huonompi - yllätys yllätys - Ilves pelasti Pelicansin jäämällä jumboksi 7 pisteen erolla. Ykköstähdeksi ja kapteeniksi kotiutettiin Luulajasta Jari Kauppila, joka takoi 37 ottelussa tehot 9+20, kunnes myytiin IFK:hon rahan säästämiseksi, voittaen silti Pelicansin sisäisen pistepörssin. Kauppila ei pystynyt yksin hilaamaan kivirekeä tätä sijoitusta ylemmäs, minkä jälkeen hän on toiminut yleisenä sylkykuppina kiekkoväen keskuudessa. Syystä vai syyttä, se jääköön jokaisen harkittavaksi. Ilman Kauppilaa Pelicansin olisi todennäköisesti pudonnut Ilveksenkin taakse.

 

[4] 2009-2010, sijoitus runkosarjassa: 12/14, suoria voittoja 18/60

Kauden hahmo: Juhamatti Aaltonen

Keväällä 2009 Hannu Aravirta päätti kunniakkaan pestinsä Lahdessa kaksijakoisissa tunnelmissa. Tilalle löytyi Rauman Lukosta lähdettyään sapattivuoden pitänyt Mika Toivola, joka oli Jääkiekkolehden ennakon mukaan "iso arvoitus". Totta totisesti. Joukkue ei uusiutunut nimeksikään, kesän ainoana hankintana tullutta Tommi Paakkolanvaaraa aseteltiin toiveikkaasti ykkösketjun keskelle. Lähempänä kauden alkua Pelicansin haaviin ui vielä vonkale nimeltä Juhamatti Aaltonen, joka lopulta pelasti Toivolan ja koko kauden ylipäätään tykittämällä maalipörssin kärkeen. Vanha herra Jantunenkin taiteili vielä 37 pisteen verran, Toni Koivunen puolestaan korvattiin Markku "2 min koukkaaminen" Tähtisellä. Maalilla yleisöä viihdyttivät Tommi Nikkilä ynnä Mark Lamothe, puolustuksessa oikeutta jakoi Sami Helenius. Aaltonen piti yksin toiveita yllä, mutta 10. sija jäi Pelicansilta viiden pisteen päähän. No, tämähän ei ollut vielä Toivolan kokoama joukkue, ajateltiin...

 

[3] 2003-2004, sijoitus runkosarjassa: 13/13, suoria voittoja 7/56

Kauden hahmo: Shayne Toporowski

Valmentaja-Pettereiden Hirvosen ja Sihvosen toinen yritys. Valmistautumista sävytti taas iso vaihtuvuus: 13 pelaajaa lähti, 9 tuli. Joukkueen oli määrä olla nopea, fyysinen ja ilkeä, minkä johdosta pelaajalistasta löytyivät mm. Toni Mäkiaho, Olli Julkunen, lupaava ruotsalainen Daniel Widing, iso tshekkipuolustaja Radek Philipp ja sotureiden soturi Santeri Heiskanen. Kermana kerman päällä vielä 98-kiloinen kanadalainen metsuri Shayne Toporowski, joka hankittiin Pelicansin silloisella ennätyssummalla noin miljoonalla mummon markalla ja saapui Lahteen häämatkalta rapakunnossa, kärsien runkosarjan alussa vielä vanhaa pelikieltoakin. "Topolle" annettiin 27 peliä, häneltä saatiin tehot 3+6, goodbye. Kelpasi vielä Ilvekseen. Kauppila oli jälleen yksinäinen tähti, kunnes myytiin 45 ottelun (13+15) jälkeen Leksandiin. Tällä kertaa Pelicans haukkasi 30 ensimmäisessä ottelussa enää 16 pistettä ja keväällä kaikki loputkin kaupaksi menevät myytiin. Hirvonenkin sai jossain vaiheessa potkut ja urheiluanalyytikko Sihvonen pääsi maistamaan päävalmentajuutta SM-liigassa. Jumbosija 9 pisteen erolla SaiPaan.


[2] 2010-2011
, sijoitus runkosarjassa: 14/14, suoria voittoja 17/60

Kauden hahmo: Mike York

Nyt Ässien nykyinen urheilujohtaja Toivola pääsi näyttämään kykynsä itse kokoamansa joukkueen kanssa. Lupaava Niko Hovinen oli jo noussut ykkösmaalivahdin tontille, puolustuksen isäntinä toimivat Jan Latvala ja Jyri Marttinen. Isoimmat satsaukset tehtiin kuitenkin hyökkäykseen, johon marssitettiin NHL-statuksen Dwight Helminen, vanhat tutut Matias Loppi ja Jakub Sindel, Mestis-tykki Lou Dickenson sekä kruunuksi kahden sadan tonnin mies Mike York, jolla oli yksi terve polvi ja pelireissuilla paluumatkoilla punaviiniä limupullossa palautusjuomana. Joukkueen piti kuitenkin olla nopea, suoraviivainen ja fyysinen. Kuulostaako tutulta? Itse asiassa joukkue oli niin suoraviivainen, että kiekon funktio oli ainoastaan rännittäminen, jotta päästäisiin taklaamaan ylikovia atleettitaklauksia Antti Tyrväisen johdolla. Lokakuun kuuden voitottoman ottelun putken päättyessä tyylipuhtaaseen 5-0 -selkäsaunaan Kuopiossa koko Lahti ymmärsi, että epätoivola saa riittää ja Toivola potkittiin ulos. Kovien satsausten ja ison budjetin kausi huipentui karsintoihin Sportia vastaan, joissa York syttyi ilmiömäiseen vireeseen...

 

[1] 2012-2013, sijoitus runkosarjassa: ?, suoria voittoja 6/27

Kauden hahmo: Lee Goren

Edelliskevään hopeahuumassa koko kaupungin hyperventiloimaan saaneen Kai "Yli-ihminen" Suikkasen näkemyksen mukaisesti joukkueeseen hankittiin kokoa ja näköä ennen kaikkea Danny Richmondin, Ryan O'Marran, Oskari Korpikarin sekä Lee Gorenin muodossa. Telaketjun muina lenkkeinä vanhat tutut Smolenak & Pikkarainen. Pelityyliäkin hiottiin suoraviivaisemmaksi, nyt ei enää palauteltaisi kiekkoa keskialueelta oman maalin taakse, vaan joukkueella oli 95-prosenttisesti yksi suunta: ylöspäin. Pelaajahankinnoista Gorenin piti olla se varma kortti, olihan hän tehnyt piste per peli -tahtia aina ja joka paikassa. Kuten teki nytkin, mutta jalkanopeus osoittautui liian hitaaksi palkkapussiin nähden. Gorenin korvasi Tapparassa ilman peliaikaa jäänyt Miikka Männikkö. Se, kuka joukkuetta valmensi kauden lopussa, on vielä arvoitus. Samoin sarjasijoitus ja viimeisessä oljenkorressa roikkuva playoff-sijoitus.

Melko varmaa kuitenkin on se, että kaikkien näiden vuosien jälkeen käsissä on kallein ja raskain mahalasku. Vain yksi asia on muuttunut: enää liigakiekkoilu Lahdessa ei ole koko ajan hiuskarvan varassa. Toiseksi sen on uudesta aallonpohjasta huolimatta saavuttanut jopa jonkinlaista itseluottamusta, voittamisen kulttuuria. Ja sen suhteen suurimmilla kirjaimilla kirjoitetaan yksi nimi: Kai Suikkanen. Kävi miten kävi.

Eteenpäin selviytymisen lisäksi vain voittamisella ja menestymisellä on merkitystä.

PS. Yhteistä näille kauden hahmoille on pelipaikka hyökkääjänä ja rightin maila. Miettikää sitä, tai olkaa miettimättä.

28Mar/12Off

Ondrej Pavelec – pieni askel ihmiskunnalle…

...ja alun perusteella yhtä vähäinen Pelicansille. Päästettyjen maalien määrä väheni edellisestä ottelusta yhdellä, mikä olikin Jari Kauppilan legendaarisen jalkakikan ohella ainoa positiivinen asia JYPiä vastaan. Mutta voiko Pelicansin maalilla tällä hetkellä kukaan pärjätä?

Kuvaa on käsitelty.

Radek Smolenak kiskaisi hattutempun lauantaina Oulussa ja junaili kaupanpäälle juniorivuosien pelikaverinsa Ondrej Pavelecin Pelicansin maalille. Kaikki liikenevä apu lieneekin tämän hetken Pelicansille paikallaan, ja sitä apua alun perin loukkaantumisia paikkaamaan tullut Smolenak onkin jo tarjonnut ihan kiitettävästi. Joukkueen paras pelaaja ja nyt myös kunnostautunut pelaajahankinnoissa – urheilujohtaja ihan kirjaimellisesti?

Pavelec saapui maanantai-iltana Lahteen NHL-joukkueensa ykkösmaalivahdin ja muutenkin tähtipelaajan statuksella. Tiistaina klo 10 aamujäälle ennen muuta joukkuetta, hieman lämmittelyä Janne Ritamäen ampumilla kiekoilla ja pitkiä juttutuokioita Simo Vehviläisen kera. Normaalia settiä ilman ihmeellisyyksiä. Ja sitä samaa oli sitten illan ottelukin. Yksi-kaksi maalia veskarin piikkiin ja loput puolustajien löysää pelaamista. En tiedä onko aiheellista syyttää yksilöitä, kun Oskari Korpikari oli ainoa puolustaja, jolla ei ollut JYPin viiteen maaliin mitään osaa eikä arpaa.

Tiistain aamujäällä vilkuilin myös Joonas Kuuselan toimintaa. Motivaatio tuskin on tapissa tiedostaen, että Pavelec pelaa viisi seuraavaa ottelua alusta loppuun, ellei imuroi totaalisesti. Kuusela ei ole vielä riittävää statusta Pelicansissa saavuttanut ollakseen luottovalinta vaikeassakin tilanteessa, mutta ihmeitä ei kannata tässä tilanteessa odottaa näiltä NHL-vahdeiltakaan. JYPin kolme ensimmäistä olivat taidokkaasti tehtyjä maaleja parhailta sektoreilta, Pelicans suti kaikki osumansa räkäisistä irtokiekoista.

Yhden pelin perusteella ei voi vetää absoluuttisia johtopäätöksiä, mutta koko kaudenkin trendinä Pelicansin maalipaikkojen rakentelu varsinkin suorista hyökkäyksistä on onnetonta. Ennen pitkää vaaka kallistuu, vastustaja iskee tarvittavat osumat ja Pelicansin selkäranka napsahtaa. Samalla huomataan, että ruoho ei ole sen vihreämpää Pavelecin tai Antti Niemen kanssa, vaikka odotuksia kuinka ladattaisiin.

Smolenakin sopimus on katkolla, Pavelecilla viisi peliä jäljellä, 12 pistettä kympin sakkiin… Faktat tiskiin, eli jos vielä joulukuu pelataan pinna per peli –tahtia, on aika lyödä hanskat tiskiin tämän kauden osalta, lopettaa rahan tuhlaaminen tähän nippuun ja luoda jo perustaa ensi kaudelle. Kuuselaa ja Juvosta maaliin, Richmondit helvettiin ja Peliitoista Mestiksen 3. paras pistemies Ville Järveläinen liigaminuutteja kokeilemaan. Tulos kun ei ole sen huonompi kuin nykyisellä ryhmälläkään. Kokonaan toinen juttu on, kannattaako farmiseurankin kautta pilata liigajoukkueen umpisolmujen takia.

PS. Danny Richmondista on pakko todeta, että miehen täytyi olla Kärpät-ottelussa vatsataudissa, sillä mitenkään muuten silloista katastrofia ei voi selittää. Jos teoreettisesti pelaajalle tulee yhdessä ottelussa 100 pelisuoritetta (1vs1-tilanne, syöttö, jne.), niin valehtelematta Richmond ei kahta enempää saanut onnistuneita suoritteita aikaan, vaan sylki liukuhihnalta täysin pimeitä ratkaisuja. Yksi Pelicansin liiga-ajan huonoimmista puolustajan esityksistä yhdessä ottelussa.

23Mar/12Off

Ei se seiso kuitenkaan

Jos Pelsun syksystä on jotakin huvittavaa poimittavissa, niin sen täytyy olla ihan viime aikoina käynyt pulina joukkueen vahvistamisen ympärillä. Muiden seurojen kaapatessa ykkösketjuihinsa NHL-ukkoja on Pelicans tyytynyt potkimaan pihalle toiseksi parhaan pistemiehensä Lee Gorenin ja palkkaamaan tilalle Lempäälän Kisassa maakuntasarjaa hetken lätkineen Männikön Miikan.

On joukkuetta  vahvistettukin. Ruotsalaispakki Jonas Junland rätkäisi yhden hillomunkin keskialueelta ja sen jälkeen paketoitiin hannuhanhen olkapää. Antti Niemi ja – ainakin toistaiseksi Pelicansissa pelaava – Jamie McBain osoittautuivat yllätys yllätys tavallisiksi kuolevaisiksi, kun joukkueen yleinen pelitaso lähentelee Ilveksen puupääkiekkoa.

Niinpä keskustelu käy nyt siihen malliin, että vahvistuksia pitäisi joukkueeseen saada, mutta jos joku tuleekin, niin kyseessä on kuitenkin joku löysä nahjus, joka tulee vain hakemaan vähän tuntumaa ja viis välittää Kiekkokaupungin ylpeyden menestyksestä. Ja jos sattuisikin olemaan hyvä pelaaja, niin ei siitä kuitenkaan enää NHL:n alkaessa iloa ole. Saatavilla kyllä olisi heti ja koko loppukaudeksi halpoja hylkyjä kuten IFK:n Tyler Redenbach, mutta näillä taas taso ei riitä. Rahaakaan ei saisi liikaa käyttää, ja nykyisistä turhakkeista pitäisi mielellään päästä eroon. Vähintäänkin pitäisi tehdä jotain, eikä vain istua tumput suorina kilpavarustelua vierestä katsellen.

Ilmapiirissä tuoksahtaa varsinkin miesvaltaisilla foorumeilla esiintyvä kyyninen sananparsi: Ei se seiso kuitenkaan. Lausahduksen sisältö viittaa juuri siihen mikä varmasti useimmilla ensimmäisenä mieleen tulee. Lopuille ohessa on kuva vinkkinä.

Osaa tai jopa kaikkia edellä lueteltuja kysymyksiä varmasti pyöritellään myös Pelicansin toimistolla ehtimiseen. Urheilulehden U-studio yritti tiistaina sivaltaa vastarannalta oman kantansa, sälyttäen vastuuta ja syyllisyyttä vähän kaikesta Mika Saariselle, joka virallisesti aloittaa tehtävässään seuran urheilujohtajana vasta tammikuussa. Huonoilla pohjatiedoilla heikko esitys U-duolta.

Sen verran tiedetään, että akuutein taitovaje on keskushyökkääjäosastolla. Mikä on pahin mahdollinen skenaario? Se, että vahvistuksen hankintaa pantataan koko työsulun ajan ja työsulun päättyessä muut rahakkaammat ja pudotuspeleihin menossa olevat seurat kaapivat pelaajamarkkinoilta taas kermat kakun päältä pussinokan edestä. Ja sitten Tyler Redenbach tulee Pelicansiin.

Pitäisiköhän sittenkin ottaa joku NHL-hyökkäjä auttamaan joukkuetta siksi aikaa kunnes tilanne hieman selkiytyy?

Ellei seisokaan, niin olisi päästy edes hetkeksi fiilikseen.

21Mar/12Off

Pelicans, altius, fortius – ja kuinka vuotava laiva rakennettiin

Oheinen pelaajakartta osoittaa karulla tavalla Pelicansin onnistumisen ja epäonnistumisen joukkueen kokoamisessa. Hyökkäyksessä pelaajien optimaaliset pelipaikat painottuvat alimpiin ketjuihin, kun taas avainroolit ovat pitkälti täyttämättä. Paikkomies Miikka Männikkökin on lähtökohtaisesti kakkos-kolmosketjun tasoa. Puolustuksessa on onnistuttu hieman paremmin, mutta loukkaantumiset ovat verottaneet pahasti.


Useimmiten floppipelaajista "kaakatettaessa" unohdetaan, että huonosti pelaava joukkue tekee myös yksilönsä näyttämään todellista tasoaan huonommilta - ja päinvastoin. Timo Pärssisen, Pekka Saarenheimon ja Oskari Korpikarin kaltaiset pettymykset olisivat todennäköisesti olleet hopearyhmässä oikein roolitettuina ja huippupelaajien rinnalla loistohankintoja, kun taas esimerkiksi Arttu Luttinen tai Max Wärn voisivat yhtä hyvin olla nykyryhmässä saamattomia nahjuksia, jopa Ryan Lasch korkeintaan 30-40 pisteen himmeä tähti. Mutta samaan hengenvetoon tässä tiivistyykin tämän syksyn Pelicansin ongelma. Joukkue on täynnä hyökkäysketjujen kolmansia hyökkääjiä ja pakkiparin toisia pakkeja. Yksikkönsä johtajat ja muita perässään vetävät liiderit ovat aivan liian harvassa.

Edelleen joukkueessa on myös liikaa pelaajia, joiden ominaisuudet eivät sovellu Kai Suikkasen oletettavasti tavoittelemaan pelitapaan. Finaaleissa JYP oli suoraviivaisempi, vahvempi ja ilkeämpi. Haksahtiko tähtivalmentaja yksioikoisesti vahvistamaan näitä osa-alueita unohtaen samalla koko pelisysteeminsä perustan, eli lähes ylivertaisen pelinopeuden? Suikkanen uhraa kaiken mahdollisen voittamisen eteen ja tähtää ainoastaan voittamiseen, miestä on siitä vaikea syyttääkään aiemmilla näytöillä.

Materiaali itsessään ei kuitenkaan ole niin huono kuin sarjataulukko näyttää - tässä osatekijöinä ovat myös loukkaantumiset ja työsulun muuttamat voimasuhteet - mutta sen kyky toteuttaa pelitapaa ja valmennuksen kyky repiä potentiaalia irti ovat kohdanneet korkeintaan välttävästi.

Pelicans kurkotti korkeammalle ja voimakkaammaksi, mutta unohti SM-liigassa ja modernissa jääkiekossa tärkeimmän, eli nopeuden.

Toisaalta Pelicans on myös valitsemansa tien uhri. Kaikki toissa keväästä viime kevääseen oli kolmea voittoa vaille täydellistä, täysin poikkeuksellista glooriaa. Markkinoilta kaapattu valmentaja tiesi, osasi ja vaati, niin pelillisesti kuin taloudellisesti. Juniorien kehittäminen ynnä muut pitkäjänteiset strategiat taklattiin kumoon - ja projekti osui napakympin reunaan. Nyt joukkue on yhä kallis ja kokenut, mutta liian ratkaisevilta osin taantuva ja kykenemätön suurvoittoja ratkaisemaan edes optimitilanteessa. Sellainen, jonka kokoamisessa on tuudittauduttu siihen, että sinne päin räiskimällä osutaan jälleen kokonaisuutena keskelle taulua. Ennen kautta hankituista pelaajista vain ennestään tunnetut Radek Smolenak ja varauksin Lee Goren ovat olleet liidereitä.

Heistäkin Gorenin jalkanopeuden kanssa tehtiin paha arviointivirhe. Hyökkäyksessä voi olla yksi-kaksi liikerajoitteista pelaajaa heikentämättä ratkaisevat kokonaisuutta, mutta oheisessa kartassa sellaisia voi laskea jopa 6-8. Pekka Jormakan kaltaiset dynaamiset luistelijat ovat liian harvassa.

Ja edelleen dominoidakseen otteluita mestarin lailla hyökkäyksessä liikkeen pitäisi myös yhdistyä kiekolliseen taitoon. Siinä suhteessa Smolenak ja Jormakka ovat kokonaisvaltaisimpina pelaajina yksin Pelicansin kahdessa kärkiketjussa, lähimpinä haastajinaan sairastuvalta palaileva Vili Sopanen sekä lähtökohtaisestikin kolmosketjun tasoa olevat Saarenheimo ja Jarkko Immonen.

Hetkellisen menestyskauden jälkeinen vitsaus siis seuraa Pelicansia edelleen. Syksyn 2012 on oltava tällä saralla vihonviimeinen opetus. Se on myös näyttänyt, ettei edes Kai Suikkanen ole yli-ihminen, vaan tavallinen kuolevainen. Mahtava lyhyemmän pätkän projektivalmentaja ja voittaja kiireestä kantapäähän, mutta pidemmällä aikavälillä ehkä enemmän rikkova kuin rakentava. Puhutaan mitä puhutaan, mutta vastuu tämän syksyn flopista, siinä missä yltäkylläinen glooria hopeakaudesta, on ennen kaikkea Suikkasen. Ei Ilkka Kaarnan, eikä minimaalisesti joukkueen kokoamiseen vaikuttaneen Mika Saarisen, vaan päävalmentajan, joka on viimeisen siunauksensa joka ainoalle pelaajahankinnalle antanut.

Loppujen lopuksi kyse on vain huonosti tehdystä duunista, sattumista ja ripauksesta epäonnea. Sellaista tämä business joskus on. Tärkeintä on oppia virheistä ja tehdä taustatyöt aina vain paremmin. Tulevaisuuden kannalta Pelicansin pitäisi päästä eroon tempoilusta pelaajapolitiikassaan. Päävastustajien riveissä peliä tahdittavat Sakari Salmisen, Justin Azevedon ja Stephen Dixonin kaltaiset pelaajat, joiden ominaisuuksina korostuvat kaikki muu paitsi koko ja fyysinen voima. Iältäänkin nämä herrat pelaavat vielä kehitysvuosiaan.

Silti heidänkin johdollaan finaaleihin pääsy on monen sattuman summa, vaikka 99% asioista osuisikin aivan napakympin lähelle. Se antaa perspektiiviä kuinka iso saavutus Pelicansin hopea oli.

Sellaista tämä business vain on.

19Mar/12Off

Joukkue joka pelkäsi kiekkoa

Ei tullut "kiukkutasuria" Tapparan vieraana lauantaina. Ei tullut koko viikolta yhtään pistettä päävastustajia vastaan, eikä niitä tällä pelillä ansaitakaan. Maanantaina sentään tuli Miikka Männikkö.

Perjantaina Lukkoa vastaan koetun 6-2 -selkäsaunan jälkeen ennakoin kahta vaihtoehtoa Tapparaa vastaan: sisuuntuneen joukkueen kiukkutasurilla edes piste Lahteen tai vähintään kolmen maalin tappio. Selkäranka taipui ja napsahti jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Maanantain aamujäällä mukana viiletti jälleen yksi uusi pelaaja. Miikka Männikkö käväisi Pelicansin testissä ensimmäisen kerran jo 2000-luvun alussa saamatta kuitenkaan sopimusta. Viime kaudella Tapparan varakapteenina 27 pinnaa, tänä syksynä sukset ristiin Jukka Rautakorven kanssa ja Lahteen hakemaan uutta kevättä. Pari tuntia sopimusuutisen jälkeen hankinta on ehditty jo teilaamaan foorumeilla, mutta tosiasiassa Männikkö on enemmän Pelicansin näköinen hankinta kuin 90% muista pelaajista. Luistelua, tempoa, riittävästi käsiä, jopa maalintekouhkaa. SM-liigan keskivertojoukkueissa 7 hyvää kautta putkeen. Siis pelaaja, jolla on ylipäätään eväitä toteuttaa sitä jääkiekkoa, jota Kai Suikkanen oletettavasti yrittää peluuttaa. Männikkö ei yksin muuta uppoavan laivan kurssia, mutta on pieni heilautus oikeaan suuntaan.

Yksi pelaaja ei muutenkaan nosta tämän päivän Pelicansia ryysyistä rikkauksiin. Joukkue harjoitteli tänään pitkään ja hartaasti pelin avaamista 5vs5-harjoituksessa. Yhä ja edelleen kaikki riippuu siitä, mitä Pelicans tekee kiekon saadessaan. Kyetäänkö antamaan helppo ja onnistunut syöttö, vai epäonnistutaanko liian vaikeassa yrityksessä? Miten reagoidaan eri tilanteissa, nopeasti pystyyn vai rauhoitus alaspäin? Tämä kaava Pelicansilla on ollut täysin hakoteillä koko kauden.

Viikko sitten KalPa hetkittäin leikitteli Pelicansin kanssa, vaikka olikin ajoittain vaikeuksissa kovan karvauksen alla. Kuopiolaiset lähtivät parhaimmillaan omasta päädystä yhdellä helpolla syötöllä, vauhdilla yli keskialueen ja päättäen hyökkäyksen laukaukseen. Toisin sanoen KalPa syötti Pelicansille sen entisiä omia lääkkeitään. Myös Lukko ja Tappara vyöryttivät hyökkäyksiään aivan eri tavalla kuin lahtelaiset. Samalla taas turkoosipaidat suoltavat järjettömiä kiekollisia ratkaisuja liukuhihnalta; kuskataan yksin, hyökätään yhdellä-kahdella hyökkääjällä kolmea-neljää vastustajaa vastaan, syöttöpaikkojen tarjonta on luokatonta, etäisyydet venyvät ja ratkaisut ajautuvat sumppuun viimeistään vastustajan siniviivalla.

Ei ihme, jos herkkyys ja rentous puuttuu maalipaikassa, kun sellaisen luomiseen on ensin karvattu ja urakoitu kulmissa puoli minuuttia. Edellinen vaihto on todennäköisesti kärvistelty liki kokonaan ilman kiekkoa vastustajan hallitessa tapahtumia. Koko ajan askeleen jäljessä.

On ensinnäkin täyttä hölynpölyä toivoa ylivoimatehoja, kun pelaajille ei missään vaiheessa pääse muodostumaan itseluottamusta kiekolliseen peliin. Kiekko yksinkertaisesti polttaa lavassa ja ajaudutaan epätoivoisiin ratkaisuihin. Helpon viisimetrisen syötön sijaan pakotetaan vaikea 15-metrinen. Kun vastaanottajan pitäisi olla vauhdissa, onkin seisovilla jaloilla. Kun pitäisi hyökätä yhdessä täydellä viisikolla, onkin yksi tai kaksi miestä vasta hyppäämässä vaihdosta kaukaloon. Kaiken tämän seurauksena on karmea määrä kiekonmenetyksiä sekä se tosiseikka, että Pelicans ja Ilves ovat juuri nyt sarjan kädettömimmät hyökkäyspelijoukkueet.

Moni kavahtaa pelikirja-terminologiaa, mutta peliväline nyt vain on vallan väline, tässäkin pallopelissä. Nyt vastustajat pitävät valtaa ja Pelicans vikisee. Maalipaikat ja maalit eivät synny taianomaisesti itsestään työnteolla, yrittämisellä, eikä edes sillä maankuululla liikeellä. Ei, vaan kiekon kanssa pitäisi myös uskaltaa ja osata tehdä peliä edistäviä asioita.

Myös pudotuspeleistä on turha haaveilla, ellei päästä pelin sisällä takaisin kuskin paikalle. Muuten kyseessä on vain viivytystaistelu niskalaukasta odotellessa.

15Mar/12Off

Urheilu ja kulttuuri – vastaan vai yhdessä?

kuva: sibeliustalo.fi

Sibbe-talon väki, eli Sinfonia Lahden kausikorttilaiset ja muu henkilöstö, voitti Pelicansin kollegoille asetetun haasteen noin 200-120. Pelicans hävisi, se ei ole mikään uutinen näinä aikoina... Uutinen sen sijaan on tempauksen keräämä väkimäärä. Muutama kymmenen olisi ollut normaalia, mutta 100-200 lisäkatsojaa tavallisen kohderyhmän ulkopuolelta on hieno määrä yhteen otteluun. Ja konserttiin.

Vielä lukemiakin ansiokkaampia ovat haasteen lähtöidea ja mahdollisuudet. Lahdenkin kokoisessa kaupungissa on arkikiireiden keskellä aika helppoa urautua samoihin kaavoihin, mitä tulee ajanvietteisiin. Ja miksipä ei tuttuun ja mielekkääseen - sikäli kun Pelicansin pelien seuraaminen tällä hetkellä mielekästä on - penkkiurheiluharrastukseen panostaisi. Mutta välillä tekee todella hyvää rikkoa kaava ja pilkkoa myös ennakkoluuloja vähän pienemmiksi.

Itse en tähän haasteeseen tällä kertaa tarttunut, mutta hyvää vastapainoa kiekkopeleille on tänä syksynä tarjonnut Namikan koripallo viimeistä kauttaan vetävällä legendaarisella Urheilutalolla. Aiemmin ohikulkupaikkana toiminut Urkki on tarjonnut roppakaupalla uusia näkökulmia pallopeleihin ja paikalliseen urheilukulttuuriin.

Seuroilla ja tässä tapauksessa kaupunginorkesterilla on näissä hankkeissa tietenkin oma lehmä ojassa taloudellisesti. Olisiko jossain täysin unohdettua porukkaa, josta edes muutama saattaisi innostua käymään omissa tapahtumissa vakituisesti? Haasteen perusteella kyllä, ainakin yhden kerran näin alkuun. Kustannukset on nopeasti kuitattu, jos yksikin ihminen innostuu pidemmäksi aikaa ja tuo kavereitaan mukaan.

Kaikki tämä yrittäminen on joka tapauksessa plussaa verrattuna siihen, että odotellaan tumput suorina yleisön saapuvan itsestään tapahtumiin.

Ja samassa veneessähän tässä lopulta ollaan, urheilu, kulttuuri ja taide, vaikka ei ihan heti uskoisi. Itse aikanaan vastustin mielessäni jyrkästi vuonna 2000 valmistuneen Sibeliustalon rakentamista ja vannoin astumasta jalallani pytinkiin. Sittemmin on tullut vierailtua parin messutapahtuman yhteydessä. Ja rakennus on hieno, osa kaunista Lahden satama-aluetta ja joidenkin arvioiden mukaan kenties maan paras konserttisali. Hyvä, että rakennettiin.

Jos julkista keskustelua on uskominen, niin tässä kaupungissa ei saisi varoja käyttää kuin homekoulujen korjaamiseen, sairaaloihin ja vanhustenhoitoon. Investointeja kaikkeen muuhun vastustetaan, mukaan lukien urheilun ja kulttuurin fasiliteetit. Minkähänlainen Lahti siitä muodostuisi? Pelicans pelaisi siinä entisessä hallin rötiskössä vailla mahdollisuutta liigakiekkoon ja Sinfonia Lahti soittaisi rapistuvassa Konserttitalossa. Siinäpä sitten sylin täydeltä lahtelaista arkea odottaen sairastumista ja pääsyä maan upeimpaan sairaalaan sairastamaan tai myöhemmin makaamaan viiden tähden vanhushoitolaan. Eikä pidä tulkita, etteikö sosiaaliala olisi äärimmäisen tärkeä sektori, mutta kaupungissa on nähtävä muitakin asioita jopa näinä talouden aikoina.

Joten lienee parempi olla tyytyväinen kaikesta kehityksestä mitä vapaa-ajan saralla aikaiseksi saadaan. Seuraavana rempataan Suurhalli sisäpalloiluja varten, sitten toivottavasti Kisapuisto jalkapallolle ja vuoden 2017 talviurheilukisoillekin on oma sijansa.

Mahdollisesti tulevassa Taidepanimossa Malskin alueella tulisi varmaan myös käytyä joskus. Ainakin jos joku haastaa lähtemään.

14Mar/12Off

Ei aukea

Maajoukkuetauolta arkeen. Pelicansin esityksessä oli paljon lupaavaa ja hyvää, mutta valitettavan paljon samaa vanhaa... mätää.

Eric Fehr 1+1. Maxime Talbot 1+0. Craig Smith 2+2. Jason Demers 0+1. Kyle Turris 1+0. Mikkel Bödker 1+0. Frans Nielsen 0+2. Philip Larsen 1+1. Kris Russell 1+1.

Siinä muutamia debyyttejä tämän kauden NHL-vahvistuksilta. Enteilin eilen pelin alla jotain pahaa Jamie McBainista - toivoen kuitenkin olevani väärässä. No, Pelicansin NHL-apu avusti omakätisesti KalPalle voittomaalin ja oli pääroolissa tuhrimassa loppuhetkillä viimeisetkin mahdollisuudet tasoitukseen. TV-maailmassa tämä voisi olla ns. spin-off varsinaisesta sarjasta, joka kuvaa Pelicansin tragikoomista taivalta SM-liigassa.

Jokainen ottelun nähnyt kuitenkin havaitsi, että kyseessä on etenkin kiekollisena statuksena mukainen pelaaja. 29 minuutin peliaika puolen vuoden pelitauon jäljiltä näkyy lähes väistämättä ratkaisevissa suorituksissa. Sen paremmin kehikkoon eivät osuneet Latvala, Seikola eikä Richmondkaan. Alun listaankin olisi löytynyt toinen mokoma kiikaritehoilla liigapelinsä aloittaneita änärijätkiä.

Pelicansin karvaus sai ajoittain paineistettua KalPan puolustuksen kiekonmenetyksiin ja käännettyä niistä muutaman maalipaikan. Mahtavaa. Maaottelutauon jälkeisessä kotiottelussa tämän pitäisi muutenkin olla standardi. Jokainen karvauksen luoma maalipaikka on kuitenkin plussaa, sillä Pelicansin luokaton avauspelaaminen, keskialueen ylitykset ja ylivoima eivät ole parantuneet mihinkään. Harjoituksissa on varmasti huudettu Heureka!, kun kakkosylivoiman pyörittäjäksi on keksitty Ilkka Pikkarainen!

Jos videoita katsellaan, kannattaa karvauksen lisäksi laskea myös ne kerrat, joissa KalPa purki Pelicansin karvauksen leikiten pienellä siirrolla laidasta keskelle tai päinvastoin. Viimeistään Oskari Korpikarin palatessa kehiin Pelicans-valmennus ei voi mitenkään piiloutua vajavaisen puolustajamateriaalin taakse. Syöttötaitoa ja pelisilmää on yltäkylläisesti, mutta syöttölinjat hyökkääjille ovat joko epätoivoisia tai tukossa.

Angelo Espositon ketju, Pikkarainen mukaanlukien, esitti joka tapauksessa yhden syksyn parhaista peleistään. Espositon tasapaino ja fysiikka ovat yhä B-junioritasoa, mutta kanukki tuli tauolta sisuuntuneena. Samoin Pikkarainen, joka ehti jo taklaamaan muutaman kerran puhtaasti ja lisäsi vaarallisuuttaan kiekollisena.

Tekisi mieli sanoa, että tällä pelillä otetaan vielä voittoja, mutta ei niitä oteta ilman parempaa viimeistelyä ja ylipäätään parempaa tilanteiden rakentelua. Olisi helppoa hokea, että paikkoja on ja ei vain tuuri käy, mutta tuurikin pitää ansaita. Pelicansin pelaaminen on roiskimista, ja roiskiminen ei koskaan johda tuurin ansaitsemiseen pitkässä juoksussa.

Yleisökin voisi esittää pientä luottamusta Joonas Kuuselaa kohtaan. Vaikka se eilen pumppua koetellut häpläys kiekon kanssa toikin mieleen Ville Koivulan piruetit jostain vuodelta 2000, ei kokonaissuoritus hirveästi Niemelle kalpene. Niemen sylkemiä irtokiekkoja vain pidettiin ominaisuutena, ei vikana.

13Mar/12Off

Mädistä omenoista kansansuosikkeihin

Viime aikoina on esitetty ihan päteviä kannanottoja Pelicansin tilasta, kuten nyt esimerkiksi Jatkoajan poikain toimesta "Pelicans - täysi floppi".

Pelaajat ovat vääränlaisia, vaikkeivät kaikki välttämättä huonoja.

Tuossa on tiivistetty paljon pieneen tilaan. Yksi - ei huono mutta vääränlainen - mätä omena ja joukkueen kallein pelaaja Lee Goren makoilee kotonaan, kun Pelicans kohtaa tänään KalPan. Samalla julkisuuteen harmitellaan, että pelaajamarkkinat ovatkin tyhjät. Tuntuu surkuhupaisalta tilanteelta - olisi nyt peluutettu Gorenia siihen asti kun korvaajalla on nimi paperissa. No, näissä lausunnoissa vastuu on aina kuulijalla ja koko loppukauden kattavat siirrot lienevät todella jäissä.

Selvää kuitenkin on, että Gorenin pelitaso ei vastannut palkkaa. Ja toisaalta seura hankki johtavaan rooliin liikerajoitteisen pelaajan liigassa, jossa ilman hyviä jalkoja nimekkäämmätkin pelaajat ovat flopanneet. Lesson to learn.

Jokin haiskahtaa mädältä myös tässä mr. McBainissa. Eikä varmaan vähiten ylimalkaiset kommentit Suomen visiitin toivotusta lyhyydestä, joskin taustalla lienee hieman jonkun toimittajan tarkoitushakuisuutta. Luonnollisesti NHL-pelaaja haluaa NHL:n alkavan mahdollisimman pian päästäkseen tienaamaan sopimukseen kirjattuja dollareita. Lahteen perille päästyään McBain on latonut liukuhihnaltaan ämericcalaista perusjargonia siitä, kuinka kaikki on hyvin. En halua manata, mutta jokin tässä epäilyttää. Mutta mikäpä ei, kun koko joukkue on alkukauden ollut umpisolmussa luistimennauhoja myöten.

Toivotaan toivotaan... että etiäiseni kääntyy perinteiseen tapaan päälaelleen ja Mäkkäri takoo esimerkiksi 5 peliin tehot 3+6 johdattaen Pelicansin tällä kaudella ennennäkemättömään voittoputkeen.

Yksi kauden hahmoista on väistämättä Radek Smolenak. Laschia ja Hodgmania on muisteltu kyllästymiseen asti, mutta katsokaapa Smolenakin tilastoja kalenterivuodelta 2012: pudotuspelit mukaan lukien 52 ottelua, 23+19=42. Pelasipa Pelicansissa vielä kuukauden tai kaksi vuotta, niin innokkaasti kannattajia huudattava ja logoa suuteleva tshekkijätti muistetaan Kiekkokaupungissa vielä pitkään.

Smolenakista irtoaa myös ilmainen vinkki suomalaisille kolmosketjun hissukoille. Kun antaa lausunnoillaan ja kaukalossa elkeillään itsestään irti enemmän kuin muut, voi joskus tehdä ison eron sylkykupin ja kansansuosikin välillä. Ja lätkäammattilaisen arjessa voi jopa ratkaista työllistymisen, kun pistetään kaksi pelillisesti samantasoista pelaajaa vertailuun. Jotenkin nämä särmikkäät voittajatyypit osaavat myös näyttää, ettei se aina niin vakavaa ole. Esimerkkinä juuri Radekin velmuilut keväällä voittopelin jälkeen jäälle heitettyjen tavaroiden kanssa.

Vaikka peli ei kulje, niin näyttäkää edes sitä sydäntä. Onnistumisen riemua ja tappion vihaamista, ilman keskisormia kuitenkin. Muutoin Pelicansin kotimaiset isot persoonat käyvät syksyn pimeinä iltoina kovin vähiin.

Tai sanotaan se nyt suoraan: sellaisia ei tällä hetkellä ole. (Kaikella kunnioituksella, hillityn tyylikäs Lade).

12Mar/12Off

Maajoukkueviikko ja museoesine Nupe Nurminen

Tshekki voitti sitten Turun EHT-turnauksen. Suomi oli kakkonen. Ketään ei kiinnosta. No sen verran kuitenkin, että pinnat turnauksen järjestämisestä vaihtelun vuoksi muuallakin kuin Hartwall Areenalla ja Suomen pelien siirrosta keskiviikolle, perjantaille ja lauantaille. Yritysporukoille kaksi arkiottelua bisnestapaamisiaan varten, kansalle lätkäviihdettä viikon kolmena parhaana ryyppyiltana ja ennen kaikkea pelaajat valmiina seurajoukkueidensa harjoituksissa heti maanantai-aamuna. Näinhän sen olisi aina pitänyt olla.

Itse nautin Suomen pelit edelleen ihan mieluusti Antero Mertarannan selostamina, siinä vain on sitä jotain maaotteluun kuuluvaa. Välillä tosin on vähän huvittavaa, kuinka paljon painoarvoa Antsa pistää Euro Hockey Tourille. 16-vuotisen historian aikana Suomi on voittanut Tourin 7 kertaa, Venäjä viidesti, Ruotsi ja Tshekki vain kahdesti. 2000-luvun alussa Suomi voitti 5 kertaa putkeen Tshekin nuollessa näppejään mm. kolmella jumbosijalla.

Toinen juttu vain on se, että samoina vuosina Tshekki voitti maailmanmestaruuden kolmesti. Putkeen.

Loppujen lopuksi EHT on vain harjoittelua, kansallisten liittojen rahasampo ja yleisön viihdyttämistä, kun kotijoukkue kasaa parhaan mahdollisen nipun ja vierailevat maat osallistuvat kokeilujoukkueilla. Sarjassamme ihan hyvää plussaa, mutta painoarvoltaan samaa luokkaa kuin Lukon syysmestaruus pari kautta sitten.

Euro Hockey Tourin kunniataulukko 1996-2012

Tähän nähden myös Maikkarin kohkaaminen ykköstuotteensa kanssa on jokseenkin humoristista. Selostaja, kaksi studioisäntää, kommentaattoreina Aravirta, Tamminen ja Kekäläinen, kaukalon laidalla vielä Kortelainen ja Tulosruuduissa jatkuva paukutus jopa välipäivien tapahtumista. Kova on satsaus, kun EHT:hen panostetaan liki enemmän kuin takavuosina MM-kisoihin. Tammisestakin on brändätty Suomen yltiökriittinen Don Cherry, mutta kieltämättä tämä paasaus ja suorapuheisuus on kotimaisessa urheiluproduktiossa vain plussaa.

Pelillisesti turnauksen mielenkiintoisin anti oli lähinnä se, kuinka kaikki Suomen puolustajat pelasivat säntillisesti Jalosen pelikirjan mukaisesti, paitsi Petteri Nummelin, jolle (yli)pitkät pystysyötöt tulevat selkärangasta. Mutta kun kyseessä on tämän luokan virtuoosi ja sitä muutoin tuhoon tuomittua passia vastaanottamassa itse Mikko Koivu, niin pieni soveltaminen pelikirjan lisälehtisillä sallittakoon kotiyleisön edessä.

- - -

Niin se Nurminen. Muutama uusi jääkiekkoleijona nimitettiin lauantaina. Joku tarkkaavainen saattoi ehkä tämänkin havaita. Eipä tälläkään tittelillä tunnu suurta arvoa olevan, kun huomio rajoittuu pariin lauseeseen sanomalehden reunassa. No mutta, Pasi Nurminen nyt joka tapauksessa on Suomen jääkiekkomuseon aateloima jääkiekkoleijona, onnea Nupe! Näinköhän Bratislavan nahkakengät päätyvät vitriiniin Tampereelle? Tai kenties ne kuuluisat munarit, jotka Jokereissa pelatessaan luiskahtivat pois paikoiltaan ja napakan kudin myötä Nurmisen pojalla oli loppupelin ajan hieman normaaliakin tiukempi irvistys kasvoilla.

Aktivisti kokeili historiatietouttaan, ja poimi jääkiekkoleijonista lahtelaisittain merkittävät nimet ylös:

# 071 Seppo Repo - Kakkosvalmentajana Petri Matikaisen kaudella
# 098 Matti Hagman - Suomen NHL-pioneeri ja kaksi kautta Reippaassa
# 105 Kari Eloranta - Calgaryn hopea, 21 kautta pääsarjapelejä ja Pelicansin alkuaikojen kasvot
# 176 Hannu Järvenpää - Jami Kaupin apuvalmentaja syksyllä 2005
# 182 Hannu Aravirta - Päävalmentajana arvokisoissa ja pääsarjatasolla yhteensä 12 mitalia! (2-6-4)
# 188 Janne Laukkanen - 2 olympiapronssia ja yli 400 NHL-ottelua
# 214 Pasi Nurminen

7Mar/12Off

Kamat kantoon

Tämän verran Antti Niemestä oli vielä maanantaina jäljellä

Hurjalta tuntuu, kun likimain joukkueen kaksi parasta pelaajaa Antti Niemi ja Lee Goren pakkasivat laukkunsa maajoukkuetauon alkajaisiksi. Palapelin hajoaminen on täydellinen, jos vielä Radek Smolenak realisoi markkina-arvonsa sopimuksen päättyessä joulutauolla. On tulopuolellakin tietysti jotain, kun NHL-pakki Jamie McBain liittyi tänään ”vähän luistelemaan viikon verran”, kuten mies ylimalkaisilla kommenteillaan ehti viikonloppuna kummastuttaa. Toivottavasti sanat olivat edes sensaatiohakuisesti kontekstistaan irrotettu, eikä Jenkeistä saavu aivan näin löysä ja ylimielinen paska, mikä toisaalta olisikin sopiva voisilmä tämän kauden pullamössöön.

Isoja muutoksia tarvitaan ja case-Goren oli vastaus siihen. Sanotaan mitä sanotaan, niin tässäkin tapauksessa lopputulos riippuu täysin siitä, miten mies onnistutaan korvaamaan. Goren oli hidas, mutta huono pelaaja ei tee pinna per peli –tahtia SM-liigassa, joskin 7/12 pisteestä kerääntyivät kahteen suonenveto-otteluun. Ongelmapelaajan statuskin on joissain yhteyksissä vedetty esiin ja kieltämättä matkalle osui myös hemmetin hölmöjä jäähyjä – kuten aika monelle muullekin tässä joukkueessa. Kyseessä oli joka tapauksessa täysiverinen ammattimies, joka pystyi luomaan maalitilanteita, pitämään kiekkoa ja näytti ainakin ajoittain sitä taisteluilmettä, mitä koko joukkueelta kaivataan. Enemmänkin peiliin pitää katsoa seuran, joka latasi isoimmat rahat kiinni johtavaan pelaajaan, joka ei luisteluvoimansa osalta oikeastaan tue joukkueen pelitapaa. Oletuksena luonnollisesti oli, että koko muu joukkue vipeltää yhtä vauhdikkaasti kuin hopeamiehistökin.

On kuitenkin vaikea kuvitella, ettei ratkaisua olisi mietitty valmennuksen ja seurajohdon toimesta tarkkaan. Pelaajassa oli paljon rahaa kiinni ja pelkillä potkuilla ei voiteta vielä senttiäkään, mutta Gorenilla on myös melko korkea markkina-arvo Ruotsissa varsinkin siinä vaiheessa jos työsulku päättyy. Ja kuten todettua, ratkaisun lopputulos riippuu täysin tilalle hankittavasta pelaajasta.

Jotain oli joka tapauksessa tehtävä ja isolla kädellä. Jos tältä kaudelta halutaan käteen jotain muutakin kuin luu, tarvitsee Pelicans ainakin ykkössentterin, mahdollisesti myös maalivahdin. Tosin Niemen kanssa huomattiin, että mikäli joukkueen yleispelaamisen taso ei parane merkittävästi, on melko yhdentekevää kuka tolppien välissä sätkii. Saldo ennen Niemeä 10 ottelua 10 pistettä – Niemen kanssa 10 ottelua 12 pistettä.

Skeptinen voi olla myös ykkössentterin suhteen, kun tarjonta laidoilla on mitä on. JYPin Rich Peverleyllä (14ott 2+9) alkupelit menivät totutellessa, Kärppien Kyle Turris (10ott 2+5) taas on hyytynyt tehoiltaan viime otteluissa, vaikka vierellä painaa Haatajan ja Humlin tasoisia miehiä. HIFK:n Patrick O'Sullivan (8ott 1+3) taas oli jo melko puhdas floppi. Ja nämä joukkueet pelaavat keskimäärin voittavampaa jääkiekkoa kuin Pelicans. Loput keskushyökkääjät Paakkolanvaara, Immonen ja Saarenheimo – tässä järjestyksessä – riittävät muihin rooleihin, mutta ykköseltä vaaditaan jo massiivisen paljon.

Angelo Espositoa voisi kokeilla jälleen laidassa. Luisteluvoiman pitäisi ainakin riittää.