3Lok/12Off

Kovia siirtoja Suikkasen uhkapelissä

Richmond viltissä, Pikkaraisen idiotismi - repeileekö lintukoto liitoksistaan? Kenties, mutta mikään lintukoto se ei ole missään vaiheessa ollutkaan.

Kai Suikkasen tyyli muistuttaa uhkapeliä. Avataanpa hieman tätä ajatusta. Puolentoista vuoden aikana Lahdessa tähtivalmentajan ronskit ratkaisut ovat olleet kaukana kultaisesta keskitiestä. Pasi Nurminen katsomovalmentajaksi, joukkueeseen liuta ongelmapelaajan leimaa tai muuten isoa egoa kantavia Pikkaraisen, Radek Smolenakin ja Lee Gorenin johdolla. Ruutia on annosteltu tynnriin leveällä kauhalla ja nyt taitaa lanka jo palaa - ilman paniikinomaista ajatteluakin.

Ei pidä kuitenkaan unohtaa, että uhkapelin taustalla on piinkovaa valmennusosaamista. Ilman sitä ei liigakarsijaa nosteta suvereenisti finaaleihin. Viime kauden Pelicansilla oli selkänojanaan voittava pelisysteemi ja joukkueellinen potentiaalisia yksilöitä. Yhdistelmä johti voittoihin, joka taas johti äärimmäisen tiiviiksi joukkueeksi.

Juuri tällä hetkellä jäljellä on enää potentiaalisia yksilöitä, eikä enää samoissa määrin niitäkään. Yleisin avautuminen julkisessa keskustelussa näyttääkin olevan, että kun viime vuonna yksilöitä kehuttiin kielet ruskeina, kaadetaan nyt sama tavara tuulettimeen ja käännetään alkusyksyn pettymys vuorotellen kohti jokaista pelaajaa milloin minkäkin virheen perusteella.

Siinä vaiheessa - eli nyt - kun Pekka Jormakka on joukkueen ainoa omalla hyvällä tasollaan pelaava pelaaja, ei vika ole pelinappuloissa vaan uhkapelin pelurissa. Jos joukkue on treenattu jumiin ja pelisysteemi on siinä tilassa, ettei se tue yksilöiden ja viisikoiden onnistumisia kentällä, kääntyvät katseet juuri Suikkaseen.

Luulot on otettu pois ja hopeakevään shampanjat juotu. Pelikaaniryhmä rysähti ennakkosuosikista alas haastajaksi heti kättelyssä, ja historian mukaan se onkin Suikkasen johtamille miehistöille otollisinta maaperää. Nyt katsotaan mikä pohjoisen poika on miehiään.

Tämä ei silti estä arvioimasta niitä yksilöitäkin.

Taitoa on, entä nöyryyttä?

Danny Richmond on ollut raju pettymys. Osaltaan voidaan puhua myös epäonnistuneesta scouttauksesta, kun paketista ilmestyikin hyökkäävä ja huonosti puolustava puolustaja. Nöyryys puuttuu? Jääkö valmennus odottamaan totuttelua kokeneelta pelaajalta? Tilanne on melkoinen sääli, sillä ääritaitavalla Richmondilla olisi heittämällä taidot Pelicansin liigahistorian dominoivimmaksi puolustajaksi.

Timo Pärssisen nykykunto ei oikeuta ykkösketjuun, mutta tällä hetkellä ollaan pakkoraossa. Nähdäkseni hankinnassa oli ideaa eräänlaisena Arttu Luttisen korvaajana, mutta valitettavasti lisäarvo on jäänyt tätä huomattavasti pienemmäksi.

Oskari Korpikari oli Pärssisen ohella niitä tasapainottavia pelaajia ruutitynnyrissä, pudotus on samaa luokkaa suhteessa Joonas Järviseen. En silti jaksa uskoa, että parhaassa iässä oleva laadukas liigapuolustaja on yhtäkkiä vajonnut jämäpuolustajaksi, vaan on yksi niistä joista joukkueen tilanne ensimmäisenä heijastuu.

Jere Myllyniemi ja Joonas Kuusela osoittivat viime kaudella pystyvänsä voittavaan peliin laadukkaan joukkueen takana. Kysymysmerkkinä kauteen lähdettäessä olikin, riittääkö taso heikomman nipun vartijana. Ainoana positiivisena asiana Kuusela on ottanut nyt harppauksen eteenpäin, mutta hurmosmaisia nollapelejä on sekasorron keskellä turha odottaa.

1Lok/12Off

007 ja lupa huolestua

Seitsemän ottelua takana ja syyskuu ohitettu. Tällä menolla edessä on hyvin repaleinen lokakuu.

Jalat tukossa, pelitapa myös?

Palkitsin itseni perjantaina ja tallustin kadun toiselle puolelle voittopitsalle, joka maistuikin herkulta Tappara-voiton katkaistessa neljän ottelun tappioputken. Mukana oli jo hieman raikkautta, onnistumisen riemua ja sitä tuuria, joka pitää ansaita pelaamalla hyvin.

4-1, se siitä Kuopiossa. Ravintola vaihtui sunnuntaina pakastepitsaan. Mitähän JYP, Blues ja KalPa tekevät toisin? Eipä näy mestaruuskrapulaa, ei sekasortoa valmentajanvaihdoksen jäljiltä. Pelicansilla sen sijaan sakkaa oikein kunnolla. Eivätkö muut treenaa joukkueitaan tukkoon kauden alla?

Pitsaa mutustellessani lueskelin tuoreinta Urheilulehteä, jossa "jalkapallon Sihvonen" Gert Remmel patisteli kirjoituksessaan Jari Litmasta aktiivisemmin mukaan opettamaan suomifutista pallonhallinnan saloihin. Sisältö oli osittain urheilulehtimäistä paatosta, mutta mieleen jäi yksi hyvin perusteltu teema: palloa pitämällä voi hallita ottelun tapahtumia. Aivan samoin jääkiekossa kiekollinen hallitsee tapahtumia ja kiekoton voi vain reagoida perässä.

Juuri se dominoiva osapuoli Pelicans oli vuosi sitten syksyllä heti ensimmäisistä harjoituspeleistä lähtien. Paljon on puhuttu joukkueen suuresta vaihtuvuudesta ynnä muista osatekijöistä, mutta tosiasiassa ongelma on nyt se, että joukkuepeli ei ole siellä päinkään verrattuna oikeastaan koko viime kauteen. Kiekko polttaa lavoissa, ratkaisut ajautuvat vaikeiksi ja koko ajan on vähän kiire.

Paperilla joukkue on edelleen tasokas, mutta kollektiivi ei nyt tee yksilöistään selvästi parempia, jolloin tuloksen voi lukea sarjataulukon häntäpäästä. Ilman loukkaantumisia oltaisiin ehkä keskikastissa. Tälle kaudelle jatkaneet pelaajat ovat toinen toisensa jälkeen kehuneet hopearyhmän yhtenäisyyttä. Nyt ollaan vielä aivan liian kaukana siitä ja jos Kai Suikkanen tuosta kierrätysmetallikasasta hitsaa kokoon väkivahvan pudotuspelijoukkueen, niin pieniä ihmeitä saa tapahtua.

Tosin KS on nykyvalmentajista ihmeidentekijä numero yksi.