3Hei/15Off

Päivitys 350: Se on siinä – Kiekkoaktivistin päätösvihellys

Tämä on Kiekkoaktivisti-blogin viimeinen kirjoitus.

Syyskuussa 2011 se alkoi ja heinäkuussa 2015 se päättyy. Blogipäivityksiä kertyi kaikkiaan 350, ja pitkä liuta otsikkotason aiheita jäi myös käsittelemättä. Kahdeksan tunnin työpäiviksi muutettuna julkaistut kirjoitukset ja esimerkiksi niihin liittyvät kuvankäsittelyt tarkoittavat noin neljän kuukauden täysipäiväistä kirjoittamista. Kaikenlainen pohdinta ja roskakoriin heitetyt luonnokset tekevät varmasti kuukauden tai kaksi lisää.

Erityiskiitokset niille kahdelle tai kolmelle henkilölle, jotka blogin perustamiseen alun perin rohkaisivat. Ja kiitos tietenkin myös teille lukijoille, joita ilman homma olisi päättynyt lyhyeen. Joskus inspiraation iskiessä teksti nimittäin syntyi 10 minuutissa, joskus valkoinen tekstikenttä hylki kirjaimia viikkojenkin ajan.

Tavoitteeseeni en aivan päässyt siinä, että lukijoita olisi jokaisella kirjoituksella tuhansia ja blogi olisi kiekkokaupungissa kaikkien tuntema virallinen jääkiekkototuus, mutta teitä oli kuitenkin säännöllisesti satoja, mikä on sekin jo paljon. Jokainen blogi saa näkyvyyttä sen verran kuin se ansaitsee.

Huipulla on hyvä lopettaa, samoin kaikkensa antaneena. Tyytyväinen olen tämän kevään loppukiriin ja siihen, että viime viikkoina onnistuin kirjoittamaan aivan blogin parhaimmistoon lukeutuvia tekstejä - muun muassa tiivistämään Pelicansin identiteetin.

Blogi ei hiipunut pois, vaan pelasi 60 minuuttia täyteen jämptisti.

Parhaana muistona jää varmastikin heti avauskausi 2011-2012. Silloin sain hulppean ja ainutlaatuisen mahdollisuuden viettää välivuotta pelkkänä blogistina: herätä omaan tahtiin kahvikupin äärellä valkenevasta aamupäivästä nautiskellen, lähteä katsomaan Pelicansin treenejä hallille ja jatkaa päivää blogia kirjoittaen. Tämä Pelicansin hopeakevääseen huipentunut noin yhdeksän kuukauden ajanjakso muistuu kiikkustuolissakin mieleen yhtenä elämän parhaista.Piste03072015

Ensimmäisenä eivät tule kalenterivuodet tai merkkipäivät, vaan jääkiekkokausi. Se kertoo paljon urheilun hienoudesta.

Myös ensimmäisen blogikirjoitukseni julistus säilyy: tällaiset blogit ovat kiekkokaupungin merkkejä. Oli hienoa, että pari muutakin blogia toimi jonkin aikaa kenties oman esimerkkini innoittamina. Ensimmäisenä pioneerina raivannut Kiekkoaktivisti on kuitenkin viimeisenä pystyssä, siitä olen ylpeä.

Jos yhdenkin lukijani jääkiekkomaailmankuva on blogin myötä avartunut, ovat nämä 350 kirjoitusta olleet kirjoittamisen arvoisia.

Moi, lahtelaista!

 

Edellinen kirjoitus >> Pelicansin identiteetti kannesta kanteen

1Hei/15Off

Pelicansin identiteetti kannesta kanteen

Identiteetti01072015

Identiteetti - onko Pelicansilla sitä lainkaan? On, kun riittävän tarkasti etsii.

Kuten Kiekkokaupungissa on jo tiedostettukin, ei Pelicansilla ole kirjaimellista pelillistä identiteettiä. Alla olevassa analyysissä Pelicansin "geneettinen perimä" kantaa mukanaan enemmänkin joukkueen rakentamiseen liittyviä elementtejä. Niidenkin tiedostaminen on kuitenkin tärkeää.

 

1) Vahvan valmennuksen ja valmennuskulttuurin seura

Kuten keväällä totesin, tarvitsee Pelicans menestyäkseen meritoituneen ja valmiiksi osaavan valmentajan. Heitä ovat edustaneet Kari Eloranta, Hannu Aravirta, (Kari Jalonen), Kai Suikkanen ja toivottavasti nyt myös Petri Matikainen.

Seura on tullut tunnetuksi luotosta ja kärsivällisyydestä valmentajiaan kohtaan, mikä on äärimmäisen hyvä ja rakentava ominaisuus. Syystä tai toisesta tulosta syntyy kuitenkin vain selkeästi meritoituneiden ja uskottavien päävalmentajien johdolla. Toisaalta valmennukseen panostaminen on lähes aina seurajohdolta hyvä ratkaisu, silloin rajallisestakin pelaajamateriaalista saadaan todennäköisemmin paras irti.

Jostain syystä nimettömämmät käskijät ovat kerta toisensa jälkeen epäonnistuneet. He ovat joutuneet huippuluokan edeltäjiensä jälkeen kovaan paikkaan (Petteri Hirvonen, Mika Toivola), tai muuten vain vaikeaan tilanteeseen (Matikainen kaudella 04/05, Jami Kauppi, Tomi Lämsä). Yhdenkään ennakkoon keskivertovalmentajan kanssa Pelicans ei ole aidosti menestynyt.

2) Harmoninen joukkue

Erityisesti Kari Elorannan valmennustyyli loi pohjaa sille, että aina menestyessään Pelicans on ollut erittäin harmoninen ja tasapainoinen joukkue. Se tosin on voittaville joukkueille yhteistä muutenkin. Joukkue on ollut mieluummin tylsästi jauhava kone kuin räiskyvä viihdepläjäys - sama on jossain määrin pätenyt myös johtaviin pelaajiin.

Lisäksi joukkue on koottu johdonmukaisesti ilman suuria heikkouksia, tasaisen hyväksi. Roolinsa ovat tienneet niin ykkös-kakkosketjun tuloksentekijät kuin nelosketjun duunaritkin. Tästä harmoniasta hyvinä esimerkkeinä ovat erityisesti kausien 01/02 ja 07/08 joukkueet.

3) Kiekollisen taidon ja fyysisen kovuuden yhdistelmä

Pelicans ei lokeroidu kumpaankaan ääripäähän, vaan on parhaimmillaan yhdistellyt taidokkaasti kiekollista taitoa ja fyysistä kovuutta. Kavahdan aina, kun Pelicansin tulevaisuutta maalaillaan "aktiivisen, fyysisen ja ilkeän" jääkiekon varaan. Pelicans ei ole koskaan - korostan koskaan - menestynyt, kun se on niin sanotusti mennyt peliin fyysisyys edellä ja ripotellut vain mausteeksi kiekollista osaamista (lue: Hirvosen, Toivolan ja Lämsän aika). Kun taas toisin päin; aina kun Pelicans on menestynyt, se on heittäytynyt peliin kiekollisesti taitavana ja yhtenäisenä joukkueena, joka tuo mukanaan kaukaloon myös fyysisen särmän erityisesti neloskentällisen toimesta.

Mihinpä taitopelaajat tyyliään muuttaisivat valmennuksen juhlapuheista huolimatta - fyysisyys perustuu jatkossakin muutamaan täsmäpelaajaan a la Vartiainen, Tyrväinen ja kumppanit.

4) Hyvään ykkösmaalivahtiin nojaava

Maalivahdin merkitys kuulostaa kliseeltä, mutta toisaalta Pelicansilla alkaa olla kohta jo kymmenen vuoden perinne hyvistä ykkösmaalivahdeista: Antti Niemi, Tommi Nikkilä, Niko Hovinen, Jere Myllyniemi, Janne Juvonen... Keskikastin seuraksi maalivahtiosasto on hoidettu hyvin, isommista seuroista tällä saralla ovat toistuvasti loistaneet esimerkiksi Lukko, varauksin myös JYP. Raha ei kuitenkaan takaa huippuluokan maalivahtipeliä ja -valmennusta, kuten esimerkiksi HIFK:n ja aiemmin Jokereiden ailahtelevuus osoitti.

Suomeksi sanottuna Pelicans on melko harvoin kaatunut maalivahtiinsa. Koko joukkuetta kannattelevan maalivahdin rooli ei Pelicansissa ole katsonut ikää, vaan saappaita ovat vuorotellen täyttäneet parikymppiset tulokkaat ja kolmekymppiset veteraanit.

5) Kaksi tasavahvaa hyökkäysketjua

Tässä suhteessa hyökkäys ja puolustus kulkevat käsi kädessä: jos mielit menestyä, on kokoonpanosta löydettävä riittävän laadukkaat pelaajat kahteen ensimmäiseen kentälliseen. Nämä ketjut kantavat päävastuun pisteidenteosta ja ylivoimapelaamisesta. Homma on helpommin sanottu kuin tehty, mutta ehkä paras esimerkki tästä kaavasta oli kauden 07/08 kuusikko Jantunen - Loppi - Sopanen, Je Saarinen - Koivunen - Santavuori.

Siihen maailman aikaan nämä olivat kaksi erinomaista ketjua, mutta vain Jantunen ja Koivunen edustivat kokenutta kaartia, loput neljä olivat vasta nousevia kykyjä ja siten palkkakustannuksiltaan maltillisia. Pelitaidoiltaan ketjut olivat silti hyvää tasoa SM-liigaan, eikä hyvin pärjännyt joukkue ollut yhden hyökkääjän tai hyökkäysketjun varassa.

6) Kaksi vahvaa puolustajaparia

Kaavaa voisi luonnehtia koodilla "4+4". Hyökkäyksen tapaan tarvitaan kaksi luottoparia, jotka urakoivat isoimmat peliminuutit laadukkaasti ylivoimat mukaan lukien. Silloin tinkiä voidaan lopuista neljästä puolustajasta, joihin Pelicans ei voi panostaa yhtä paljon kuin rikkaimmat seurat.

Puolustamisen historia Pelicansissa kiteytyy luonnollisesti Jan Latvalan ympärille. Hän on nimittäin ollut mukana kaikissa kolmessa parhaassa puolustajanelikossa: kaudella 01/02 mukana myös Niskanen, Koskinen ja Laitinen, kaudella 07/08 Suhonen, Forsström ja Jalvanti, sekä kaudella 11/12 Järvinen, Seikola ja Jalvanti/Marttinen. Yhteistä näille on se, että kärkinelikossa myös ns. puukätisten vasempien puolustajien taidot riittivät varsin mallikkaaseen kahden suunnan peliin. Toki näinä kausina asiaa auttoi myös hyvä pelitapa ja hyviä puolustajia riitti myös kolmospariin, mutta absoluuttisestikin koossa oli varmasti parhaat kaksi ensimmäistä pakkiparia.

7) Sopiva fyysinen kovuus

Kuten jo aiemmin todettiin, lahtelaiseen jääkiekkoon kuuluu myös fyysinen särmä, mutta vain sopivassa määriin. Totaalifyysisen jääkiekon märkiä päiväunia on muutaman kerran yritetty toteuttaa huonolla menestyksellä, mutta osana muuten toimivaa joukkuetta nelosketju on ajoittain pystynyt aidosti auttamaan joukkuetta. Parhaana esimerkkinä tästä oli luonnollisesti ketju Sihvonen - Heino - Komarov, jollaista parempaa Pelicansissa ei välttämättä nähdä enää koskaan. Varsinkin kotiotteluissa ketju marssitettiin usein jopa avauskentälliseen varmistamaan hyvän startin otteluun.

Kolmikon erityinen arvo tulikin esiin siinä, että hetkittäin se pystyi nopeudellaan ja voimallaan ottamaan muun joukkueen reppuselkään, jos muiden ketjujen "taitopelaaminen" sakkasi. Fyysisen elementtinsä lisäksi nämä nelosketjun rouhijat oppivat kuitenkin myös lukemaan tilanteita ja jättämään ylilyönnit tekemättä silloin, kun siihen ei ollut varaa tai tarvetta. Uuden ajan vastineena nelosketjuna voisi pelata esimerkiksi kolmikko Vartiainen - Pöyhönen - Ritamäki.

8) Isku Areenan kaukalo

Viime vuosina Isku Areenan kaukalo on jäänyt Liigan pienimpien joukkoon, ellei jopa pienimmäksi. Tarkat mitat taisivat olla 58 x 28 metriä. Ainakin SaiPa ja Lukko ovat olleet joukkueita, jotka ovat olleet säännönmukaisesti suurissa vaikeuksissa Lahdessa. Pieni kaukalo voi tuoda Pelicansille edes hieman kilpailuetua puhtaasti siitä syystä, että muut joukkueet tottuvat pelaamaan isommissa askeissa.

Se lisää intensiteettiä, mutta vaatii myös kotijoukkueelta taidokasta kiekollista peliä, sillä pienempi tila on myös vierasjoukkueelle parempi mahdollisuus sumputtamiseen. Kausien 07/08 ja 11/12 joukkueille tilanne sopi kuin nakutettu: vierasjoukkueet olivat helisemässä, kun Pelicans liikutti kiekkoa lavasta lapaan, mutta loi alempien ketjujensa toimesta myös pienen boksin fyysisen pelotteen. Vierasjoukkueet kohtasivat Isku Areenalla erittäin monipuolisen haasteen.

Usein Pelicansin kiekollinen peli tuntuu kuitenkin raikastuvan isommissa vieraskaukaloissa. Tulevaisuudessa kannattaa miettiä, olisiko metrin-kaksi leveämpi kaukalo sittenkin parempi Sopasen, Hakulisen ja Björnisen kaltaisille pelaajille?

9) Suomalaisuus

Kautta liiga-ajan Pelicansin kotimaisuusaste on tuntunut olevan keskimääräistä korkeampaa luokkaa. Siitä kertovat myös aiemmissa kohdissa luetellut avainpelaajat, joiden joukosta ei juuri ulkomaalaisia löydä. Erityisesti kotimaisuuteen panostettiin vuosina 2000-2002 ja 2006-2010, jolloin joukkue oli kauden alkaessa jopa 100-prosenttisesti kotimainen. Tosin viime vuosikymmenellä Lahdessa päästiin nauttimaan poikkeuksellisen suuresta määrästä kovan luokan paluumuuttajia a la Koivunen, Kakko ja Jantunen, mikä tarjosi tähän eräänlaisen oikopolun.

Asian opetus on se, että menestymiseen tarvitaan useampikin laadukas kotimainen ykkös-kakkoskentän pelaaja, ja näitä hankintoja on tehtävä toistuvasti. Esimerkiksi JYPin ja KalPan johdonmukainen nousu mitalipeleihin noin vuosina 2006-2009 tuntui perustuvan tähän metodiin. Myös ulkomaisia pelaajia on luonnollisesti hankittava, mutta harvoin heidän ympärilleen rakennetaan pikkurahalla menestyvää tai ainakaan pitkään koossa pysyvää joukkuetta.

 

= Mitä tämä tarkoittaa nykyhetken kannalta?

Identiteetti, hatarakin sellainen, pitää pystyä sopivalla tavalla päivittämään nykyhetkeen. Kaikki 10-15 vuoden takaiset menestystekijät eivät enää päde. Valmennuksen ja maalivahtipelin suhteen Pelicans on oikealla tiellä. Kiinni kannattanee myös pitää kotimaisuusasteesta ja sopivasta, lahtelaiskiekkoiluun kuuluvasta fyysisestä särmästä - silloin kotiyleisön täysi tuki voidaan parhaiten saada joukkueen taakse. Kiristyvä taloudellinen ja kilpailullinen tilanne vaikeuttaa kuitenkin kahden laadukkaan kentällisen rakentamista ja hyvien kotimaisten pelaajien hankintaa.

Keskisuurena seurana Pelicans tarvitseekin edelleen pelaajien kehitystä isompiin saappaisiin, tällä hetkellä tätä nousevien kykyjen kategoriaa voisivat edustaa esimerkiksi Anrei Hakulinen, Antti Jaatinen ja Ben Blood, unohtamatta tietenkään A-nuorista nostettuja junioreita. Se, mistä historiaan peilaten voidaan tinkiä, on tähtiluokan huipputaidosta, kolmoskentällisestä ja kakkosmaalivahdista. Osin se on pakon sanelemaakin, mutta osin myös harkinnanvaraista resurssien käyttöä.

Ideologisella tasolla taas moni haluaa nähdä kaukalossa räiskyntää ja kuohuntaa, mutta keskimäärin Pelicans on pärjännyt parhaiten tasaisen hyvänä, hieman tylsänäkin joukkueena - silloin pelaaminen on yleensä organisoidumpaa ja tehokkaampaa. Poikkeuksena oli jackpot-kausi 11/12, jolloin Pelicans oli kaikilla mittareilla huippuluokkaa. Sellaisia vastaan tulee kuitenkin vain kerran 10-30 vuodessa ja valitettavasti sen suonenvedon varaan ei voida rakentaa identiteettiä, vaikka osa menestymisen "geeniperimästä" toteutui silloinkin.

 

Edellinen kirjoitus >> Päivitys 348: 10 aihetta, jotka jäivät pöytälaatikkoon

29Kes/15Off

Päivitys 348: 10 aihetta, jotka jäivät pöytälaatikkoon

otsikot29062015Kuvan aiheista Kiekkoaktivisti-blogin kirjoittelu aikanaan käynnistyi. Lähes neljä vuotta ja 348 kirjoitusta myöhemmin pöytälaatikossakin muhii tukku odottamaan jääneitä ideoita.

1) Pelipaikkakohtainen harjoittelu
FC Lahden päävalmentaja Toni Korkeakunnas esitti mielenkiintoisen havainnon: miksi niin usein joukkueen kaikki pelaajat tekevät harjoituksissa samoja toistoja? Jääkiekossa kaikki vetävät samat rankkarit, samat lämärit siniviivalta ja niin edelleen. Olisiko harjoittelun seuraava kehitysaste se, että hyökkääjät ja puolustajat harjoittelisivat vieläkin täsmällisemmin juuri oman pelipaikkansa toistoja? Siihenhän maalivahtienkin kehitys perustuu.

2) Kaveria ei taklata?
Kunnioitetaankohan kaukalossa keskimääräistä enemmän entisiä joukkuekavereita? Onko sikaniitti helpompaa täräyttää tuntemattomaan pelaajaan? Liigassa tapahtuneista taklauksista ja ylilyönneistä voisi löytyä hyvää dataa tähänkin aiheeseen.

3) Isku Areenan kaukaloa on levennettävä!
Lahdessa on ehkä Liigan kapein kaukalo ja NHL-ihannoinnissa se suuntaus on monien mielestä oikea, mutta onko sittenkään? Pienempi tila tuo näennäisesti intensiteettiä, mutta samalla se on myös vaikeampi alemman taitotason pelaajille ja helpompi puolustavalle joukkueelle sumputtaa. Usein Pelicansin kiekollinen peli tuntuukin päinvastoin raikastuvan isommissa vieraskaukaloissa. Olisiko metrin-kaksi leveämpi kaukalo sittenkin parempi Sopasen, Hakulisen ja Björnisen kaltaisille pelaajille?

4) Ylivoima-analyysi - tehokkuus loppuu kun liike loppuu
Usein ylivoimapelaamisesta mietitään playmakerin syöttötaitoa, kätisyyksiä ja maskipelaamista. Mutta olisiko ylivoiman vaarallisuuden kannalta sittenkin oleellisinta liikkuminen - viiden pelaajan jatkuva pieni liike, paikkojen vaihtaminen ja itsensä pelattavaksi tekeminen? Se nimittäin on yhteinen tekijä monelle ylivoimamaalille, seisovilta jaloilta ei tulosta tehdä.

5) Mitkä sponsorit jäävät mieleen?
Jääkiekko lajina ja Pelicans seurana on koonnut upean määrän yhteistyökumppaneita tuekseen. Peliasusta sponsorilogot jäävät mieleen, mutta kokonaan toinen juttu on se, minkä verran tavallinen laitamainos tosiasiassa jää yleisön mieleen. Mutta ollaan tästä asiasta ihan hyshys... kaikki tukieurot kun ovat tarpeen.

6) Naisten asema ottelutapahtumissa
Liigaseurat ovat ajoittain tehneet hyväntahtoisia, mutta melko kökköjä keskustelunavauksia naisten ja tyttöjen saamiseksi matseihin. Mitä Pelicansin ottelutapahtuma tarjoaa naisille? Pelaajat on puettu peittäviin toppapukuihin, vessoja on selvästi liian vähän ja kioskien valikoimista puuttuvat salaatit ja vastaavat kevytvaihtoehdot. Naisten ajatusmaailmaa on mahdotonta tuntea kovin tarkasti, mutta asiaa pitäisikin lähestyä heidän odotustensa ja mielipiteidensä kautta, eikä miesvaltaisista ajatusriihistä.

7) Mitä voisimme oppia koripallosta?
Kolmisen vuotta huippukoripalloa hyvin läheltä seuratessani totesin, että siinäpä vasta upea tekninen ja taktinen pallopeli. Korien tekeminen on jääkiekkoon verrattuna kirurgintarkkaa työtä, mutta samalla ilman suojavarusteita peli on hetkittäin todella fyysistä. Pelin alussa koko viisikko on saatava heittämään ja kädet "lämpimiksi", kahdesta vapaaheitosta jälkimmäinen menee todennäköisemmin sisään ja niin edelleen. Pitkässä juoksussa pelivälineen hallinta ja tekojen toisteisuus ratkaisevat, vaikka jääkiekossa totuudelta joskus silmiä ummistetaankin.

8) Arvostan teitä, Petteri Sihvonen ja Kaj Kunnas
Tässä pöytälaatikkoon jääneessä kirjoituksessa olisin tunnustanut ja täsmentänyt arvostukseni Petteri Sihvosta ja Kaj Kunnasta kohtaan. Luenhan heidät suomalaisen jääkiekkomedian merkkihenkilöihin. Aitoa laajaa arvostusta he eivät nauti, koska tekevät asioita eri tavalla kuin muut, ja se on liikaa homogeenisyyteen taipuvalle kiekkokansalle. Silti Sihvosen lanseeraamia pelikirjatermejä käytetään jo laajasti ja kaikki muut tv-haastattelijat alkoivat toivottaa pelaajille tsemppiä Kunnaksen esimerkin mukaisesti.

9) Katsomohahmot: junnuarpamies, Yasir ja huutaja
Vuosien varrella on muutama katsomohahmo jäänyt mieleen. Liigan alkuvuosina kurttuinen pappa seisoi aina keskiviivan kohdalla seisomakatsomossa ja katsoi kokoonpanot arpalipukkeestaan: kerran hän kehaisi JYPin pelaajaa: "On taitava tuo ruotsalainen Per Ton." Toveri H:n kanssa puolestaan nimesimme kaiteeseen nojaavan ja usein "siel on imuri maalissa!" tai etenkin alivoimalla "päälle siihen!" huutavan miekkosen Yasir Gailyksi, tuolloin varsin samannäköisen tv-chatjuontajan mukaan. Kolmaskin miekkonen jäi mieleen nuija-huudoistaan istuessaan tyypillisesti kädet puuskassa vaimonsa kanssa istumakatsomossa.

10) Älä ota liigakiekkoa itsestään selvyytenä
Kun nyt katsoo lahtelaisen pääsarjapalloilua taaksepäin 20 vuotta, niin se on käsittämätön onni ja ylpeyden aihe, mihin Pelicans on yltänyt ja miten seuraa on viimeisten 10 vuoden ajan hoidettu. Tiettävästi Liigan tutkimuksen mukaan Pelicansilla on liigaseuroista vahvin ja tiivein kannatus kotikaupungissaan. Samaan aikaan seuroja kaatuu nurin ympäri Suomea eri lajeissa. Pidetäänhän huoli siitä, että pelikaani voi hyvin vielä vuonna 2035!

 

Edellinen kirjoitus >> Entä jos Potulny saapuukin rapakunnossa?

17Kes/15Off

Playoff-partoja ja otteluohjelmia

pelipaivat17062015

Mitä yhteistä on NHL-pelaajan rehottavalla risuparralla ja Liigan 2015-2016 otteluohjelmalla? On kesä, joten näinkin typerä aasinsilta sallittakoon.

Viime viikolla heräsi jonkinmoinen kohu NHL:n tv-oikeuksia hallinnoivan NBC:n Sportsin puheenjohtajan kommenteista. Niissä Mark Lazarus toivoi pelaajia ajamaan pois rehottavat partansa, joiden kasvattaminen kuuluu vuosikymmenten perinteenä jääkiekon pudotuspelikevääseen.

Ehdotushan oli sinällään hölmö ja suoralta kädeltä teilattavissa, mutta sen taustalla oli kuitenkin tv-tuottajan ammattitaitoa.

Jos jostain Jenkkejä voi kehua, niin siitä, että siellä ei epäröidä hyökätä yksityiskohtien kimppuun, vaikka sitten partahöylällä viimeistäkin karvaa myöten. Lazarus halusi ehdotuksellaan auttaa pelaajien tunnistettavuutta, jotta HD-kameroiden kuvanlaatu ja tähtipelaajien markkina-arvo saataisiin ulosmitattua parhaalla tavalla.

Juuri näin ajattelee ammattilainen, joka tekee asiat viimeisen päälle, eikä jonnekin sinne päin.

Eikä lajille Suomessakaan pahitteeksi olisi, mikäli jääkiekkoilijoille saataisiin luotua fiksu ja tyylikäs imago. Siitä se nimittäin on kaukana, aivan kuten jääkiekkojohtajienkin imago keskimäärin.

Ilahduttavaa on se, että ainakin joissain asioissa myös Liiga on vähitellen kömpimässä pellolta tielle. Pelicansin tulevan kauden otteluiden osalta on huomioarvo maksimoitu painottamalla pelit vahvasti keskiviikolle, perjantaille ja lauantaille. Alkuviikko käynnistyy aina tahmeasti, joten yleisön aktiivisuudessa voi olla vissi ero siinä, pelataanko jo väsyneenä tiistai-iltana vai vasta keskiviikkona.

Viime kauden tapaan paljon nähdään myös perjantain-lauantain tuplapelejä, jotka vielä ennen olivat poikkeustilanteen aiheuttamia harvinaisuuksia. Niinä pelipäivinä käy kuitenkin eniten yleisöä.

Viidestä kolmen joukkueen ryppäästä muodostettu lohkojako puolestaan tuo Pelicansille kuusi ottelua KooKoota ja toisen mokoman SaiPaa vastaan. Takavuosina joissakin paikallisotteluissa nähty kahdeksan kohtaamista kaudessa oli järkyttävä määrä, mutta kuusi on nykyiseen runkosarjan pituuteen suhteutettuna sopiva.

Oman lisämausteensa tuovat peräkkäisten iltojen "back-to-back"-rykäykset samaa vastustajaa vastaan - Pelicansilla syyskuussa Lukko, tammikuussa KooKoo, SaiPa ja Ässät.

Joidenkin näiden seikkojen osalta voisi sanoa, että miksi vasta nyt? Esimerkiksi HPK:n ja SaiPan kanssa olisi pitänyt jo vuosikausia pelata kaikki paikallisottelut viikonloppuina ja osa back-to-backina, mutta suhtautuminen otteluohjelman rytmityksiin oli välinpitämätöntä. Maanantai ja tiistai taas osoittautuivat ihan yleisestikin kammottavan vaisuiksi pelipäiviksi.

Onneksi otteluohjelman kanssa on kuitenkin nyt hyökätty yksityiskohtien kimppuun. Se homma on hoidettu, seuraavaksi uusien epäkohtien kimppuun.

 

PS. Ja kyllähän upealta kuulostaa myös Jyri Rönnin nostaminen Liigan tuomarijohtajaksi ja NHL:n entisen tuomaripomon Terry Gregsonin konsultointiapu. Näiden herrojen 2 000 tuomittua ottelua Liigaa kovemmissa sarjoissa eivät voi olla väärässä. Toiminta noussee aivan uudelle tasolle verrattuna lapselliseen, kankeaan ja kyvyttömään Arto I. Järvelään.

 

Edellinen kirjoitus >> Pelicansin seurakulttuuri uudelle tasolle?

3Kes/15Off

Pelicansin seurakulttuuri uudelle tasolle?

Laune03062015Lahden seudulla on olemassa "Pelicanstie", eli urheilullinen pelaajapolku pikkujunioreista Pelicansin liigamiehistöön, mutta tarvittaisiinko sen ympärille muutakin?

Olen joitakin kertoja soimannut Pelicansia siitä, että seura ei ole historiansa aikana kovinkaan vahvasti kiteyttänyt arvomaailmaansa ja jonkinlaista syvintä olemustaan. Pelicans on kyllä ollut tuore ja markkinoinnillisesti edelläkävijöiden joukossa, mutta hieman kärjistettynä voisi sanoa, että Lahti on brändätty kiekkokaupungiksi, kun taas Pelicansin oma brändäys on jäänyt puolitiehen. Esimerkiksi "Koe Pelicans kovempana kuin koskaan" oli hyvä kausislogan, mutta identiteettiä sloganeilla ei vielä luoda.

Osaltaan tämä vyyhti lähtee purkautumaan ja aivan nuorimmista junioreista. Nykyään on upeaa, että vaikka vielä B-juniorit pelaavatkin Kiekkoreippaan nimellä, on Pelicansin turkoosi pelipaita puettu päälle jo F-junioreissa. Pelicansin logo puolestaan ilmestyy rintaan C-junioreissa, sekin parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Juuri Lahti on niitä kaupunkeja, joissa tämä on äärimmäisen tärkeää. Vaikka 90-luvun alussa syntyneet ja sitä nuoremmat eivät divari- ja liigakiekkoilusta muuta muistakaan kuin Pelicansia, on lahtelaiskiekkoilun perimä kuitenkin melko repaleinen. Tuskin esimerkiksi Helsingissä, Porissa tai vaikkapa Lappeenrannassa on mitään epäselvyyttä, etteikö juniorin pelipaidassa ole sama väritys, logo ja seuran nimi kuin saman seuran liigajoukkueessa pelaavilla idoleilla.

Yhteisöllisyys alkaa olla kirosana nykyään, mutta voisiko "Pelicans-perhe" yhtenäistyä tällä saralla vieläkin paremmin?

Voisiko jo F-junioreilla olla Pelicansin logo paidan etumuksessa? Voitaisiinko paitamallitkin uudistaa esimerkiksi neljän vuoden välein kollektiivisesti niin, että kun Liiga-Pelicans uusii paidat, vaihtuvat paidat samaan aikaan myös junioreilla?

Entä voitaisiinko Launeen jäähallistakin "sisustaa" harmaan peltilaatikon sijaan aivan oikea Pelicansin harjoitushalli kuten oheisessa kuvassa on hahmoteltu? Hallin värimaailma olisi turkoosimpi, seinillä Pelicans-idolien kuvia ja Pelicansin tunnuslauseita, jolloin aivan päivittäin hallissa käyvät juniorit ja muut yhteisön ihmiset kasvaisivat vieläkin vahvemmin Pelicans-henkeen mukaan.

Aivan yhtä hyvin myös junioreiden otteluissa voitaisiin soittaa samat maalilaulut ja tunnuskappaleet kuin liigaotteluissakin. Vielä pidemmälle visioituna kerran kuussa Ili Varmavuo saapuisi (Launeella tai Isku Areenalla) kuuluttamaan junnupelin, kannattajaryhmä Lahen Turkoosi laulamaan laulujaan ja niin edelleen.

Entä voitaisiinko Pelicansin edustusjoukkueen yhteistyökumppanuuksia kehittää niin, että kun Yritys X laittaa logonsa Liiga-Pelicansin pelipaitaan, tulee logo myös samaan kohtaan kaikkien junioreiden pelipaitoihin?

Varmasti monessa kohdassa törmätään käytännön esteesiin ja vähintäänkin hidasteisiin, mutta aivan varmasti Pelicansin ja Kiekkoreippaan, sekä Isku Areenan ja Launeen jäähallin symbioosi voisi näyttää yhtenäisemmältäkin. Sellaiselta, jolta aidon Kiekkokaupungin yhteisö 8-vuotiaasta naperosta 38-vuotiaaseen liigakonkariin kuuluisi näyttää.

Nyt, kun yhtäällä tehdään yhtä ja toisaalla toista, ei kokonaisuus näytä ja tunnu niin vahvalta kuin se voisi. Fyysisten ja materiaalisten seikkojen ohella seurakulttuurissa kulkevat myös nämä henkiset ja esteettiset asiat, jotka vaikuttavat ihmiseen varmasti enemmän kuin arvaammekaan. Parin vuoden takaisen maalausoperaation jäljiltä Isku Areenakin näyttää huomattavasti enemmän Pelicansin kotihallilta, kuin miltä tahansa jäähallilta.

Ehkä harmautta poistamalla ja yhtenäisyyttä lisäämällä myös ne juniorit perheineen saapuisivat useammin liigaotteluun. Siinä on yksi kohderyhmä, jonka puuttuminen pääsarjaotteluiden katsomoista tuntuu olevan harmina monella paikkakunnalla ja monessa lajissa.

 

Edellinen kirjoitus >> Urheilujohtaminen mitataan vuosissa

8Tou/15Off

Ääniä liigahalleista 3/3 – Halli-DJ:n kultaiset säännöt

Pelikatkomusiikkien soittaminen lätkämatseissa ei ole yhdentekevää.

Jäähalli-DJ:n toimenkuva, kuten varmaan levyjen soittaminen monessa muussakin paikassa, lukeutuu todennäköisesti niihin töihin, joita pidetään itsestäänselvyyksinä ja joista annetaan palautetta ainoastaan negatiivisessa muodossa, jos annetaan ollenkaan. Kotimaisissa puitteissa palkaksi on tarjolla todennäköisesti pieniä pennosia ja rutosti kiittämättömyyttä.

Musiikki itsessään on kuitenkin elimellinen osa jääkiekko-ottelua varsinkin Liiga-nimisessä viihdetuotteessa, miksei myös syvällisemminkin seurakulttuurin luomisessa. Siksi siltä, joka DJ-koppiin vapaaehtoisesti menee, voidaan odottaa asialle omistautumista ja tietotaitoa.

Pakko onkin todeta, että lähes kaikkien liigaseurojen musiikkilinja ottelutapahtumissa on pelkkää sillisalaattia. Linjaa haetaan milloin apuvalmentajan serkun levylaukusta, toisinaan cheerleadereiden tanssikuvioiden mukaan ja joskus puhtaasti radiolistojen kärjestä.

Harvassa seurassa tunnutaan ihan oikeasti miettineen, mistä meidän seuran oma yksilöllinen äänimaailma voisi koostua, mikä toimisi parhaiten juuri tälle kotiyleisölle ja miten sillä voitaisiin erottua kaikista muista. Niinpä on päätetty sekoittaa rokkia, iskelmää, teknoa ja räppiä sujuvasti sekaisin, vähän jokaiselle jotakin ja yleensä muiden liigahallien kappaleita kierrättäen.

Musiikilla voidaan vaikuttaa yllättävänkin paljon. Keväällä 2007 polemiikkia nosti Isku Areenalla soitettu Sommartider-kappale Pelicans kaataessa TPS:n säälipudotuspeleissä. Tietynlainen piikittely kuuluu asiaan, eikä tässäkään hyvän maun rajaa ylitetty, mutta toisaalta keskittyminen oli väärissä asioissa, kun yhteisen ilon keskellä keskityttiin DJ:n johdolla vastustajan pilkkaamiseen. Mukana oli varmasti nuoren liigaseuran keulimistakin historian ensimmäisen pudotuspelisarjan voiton varmistuessa.

Yleisöön se upposi kuin kuuma veitsi voihin, mutta voisi kai tilanteeesen löytyä jokin muukin kuin pilkkalaulu.

Aivan viime aikoina Pelicansin kotiotteluissa on myös soitettu tavallisilla pelikatkoilla muun muassa Lukon maalilaulua Final Countdownia. Kuten maanantain päivityksessä todettiin, lukeutuu se koko Liigan pitkäaikaisimpiin maalilauluihin. Maailmassa on miljardi musiikkikappaletta, mutta silti soittoon päätyy juuri kilpailevan seuran tärkein tunnussävel. Miksi?

Toki Final Countdown on yksi länsimäisen musiikin lähihistorian suurista hiteistä, mutta liigaottelussa sen soittaminen muualla kuin Raumalla on paitsi vastustajan kunnioituksen puutetta myös oman kotiyleisön aliarvioimista. Vastaavaa kuullaan myös Kärppien kotiotteluissa, joissa soi Pelicansin maalilaulu We're Gonna Win.

Asiassa liikutaan yksityiskohdan tasolla, mutta varsinkin aktiivisimmille katsojille on vähintäänkin hämmentävää kuulla omassa kotihallissa kappale, joka herättää valtaisan tunnemyrskyn vierasottelussa. Entä, jos yhtäkkiä Ilves soittaisikin kotiottelussaan Tappara on terästä? Tai Ässien kotiottelussa soitettaisiin Lukko-laulua? Suorastaan absurdi ajatus, mutta käytännössä sama asia kuin maalilaulun soittaminen.

Yhä väljähtyvässä Liigassa pitäisi keskittyä seurojen identiteettien vahvistamiseen. Siihen tarvitaan osaltaan sopivaa erottautumista omaleimaisella musiikkityylillä ja toisaalta hyvähenkistä vastakkainasettelua - ei massan mukaan puuroutumista.

Sitä varten myös DJ-kopissa olisi syytä terästäytyä ja vierailla vähintään kerran kaikilla muilla liigapaikkakunnilla.

 

Edellinen kirjoitus >> Ääniä liigahalleista 2/3 – tunnuslaulut

6Tou/15Off

Ääniä liigahalleista 2/3 – tunnuslaulut

biisit06052015

Viimeksi käsiteltiin liigaseurojen maalilauluja, jotka varmasti ovat enemmän tai vähemmän tunnettuja kaikille tiiviisti pelejä seuraaville. Liigahalleja kiertäneenä mieleen on kuitenkin jäänyt paljon muutakin musiikkia, josta on muodostunut jollain tapaa lähtemätön osa ottelutapahtumaa ja hallissa käymisen elämystä.

ENNEN OTTELUN ALKUA

Ennen itse ottelun alkua parasta antia esittelee muun muassa SaiPan "seuralaulu", eli Erkki Liikasen laulama Lätkä Lentää, joka virittelee matsin tunnelmaan ennen joukkueiden sisääntuloa.

Kotijoukkueen luistellessa jäälle suurimmat sävärit tuottavat - tai ovat tuottaneet - Hämeenlinnassa ja Porissa soitetut fanfaarit. HPK:n sisääntulon avaa Emerson, Lake & Palmer - Fanfare For The Common Man, jonka intron jälkeen on ainakin vanhoina hyvinä aikoina pärähtänyt soimaan tuttu Se on Siellä. Ässillä puolestaan fanfaarista vastaa samainen bändi kappaleellaan Touch And Go. Jokeritkin voitaneen vielä muistojen osalta Liigaan mukaan lukea, Hjartwall Areenalla kotijoukkueen sisääntuloa edelsi veikeä R.L. Burnside - It's Bad You Know ja joinakin kausina myös tunnelmallinen Gerry Rafferty - Baker Street.

Alkushowsta tuttuja kappaleita ovat ainakin TPS:n ja Ilveksen käyttämä Metallica - Enter Sandman, Hakametsän äänentoiston ilmoille räjäyttämä Ilveksen nykyinen sisääntulobiisi AC/DC - Thunderstruck (ollut tiettävästi myös Jokereiden käytössä) sekä JYPin tunnuskappale Scorpions - Rock You Like a Hurricane. Parhaiten mieleen ovat jääneet melodiset kappaleet, monien seurojen suosima mahdollisimman raskas ja nopeatempoinen pläjäys ei loppujen lopuksi säväytä parhaalla mahdollisella tavalla.

AVAUSKENTÄLLISET

Tämä on moneen kertaan toistettu asia, mutta fakta on se, että liigaseuroista HIFK on ylivoimaisesti parhaiten onnistunut äänimaailmallaan kiteyttämään seuran olemuksen. HIFK ei juuri tee kompromisseja, vaan otteluissa soitetaan enimmäkseen rehellistä rock-musiikkia. Ilmeisesti kovin paljoa ei ole lipsuttu edes heviin tai moderniin metallimusiikkiin, joilla usein jääkiekon machoilua ylikorostetustikin tehostetaan. HIFK:hon verrattuna kaikkien muiden liigaseurojen musiikkimaailma on enimmäkseen sillisalaattia rockista teknoon, ja humpasta räppiin. Ilman seuran fanittamistakin yksi liigaotteluiden hienoimmista hetkistä on, kun Status Quon Whatever You Want alkaa soimaan HIFK:n aloituskentällistä kuulutettaessa ja yleisö lähtee rytmin mukaan taputtamaan. Siihen hetkeen kiteytyy HIFK.

PELIN EDETESSÄ

Jokereiden otteluissa pelin tiesi alkaneen viimeistään siinä vaiheessa, kun erän ensimmäisellä pelikatkolla soi Ozzy Osbourne - Crazy Train. HIFK:n otteluissa jäähybiisinä on sitkeästi pysynyt George Thorogood - Bad To The Bone, ja mitäpä hyvää muuttamaan.

Ja eihän Turun Palloseuran ottelu olisi ilman Kai Hyttisen Dirlandaata, jota soitellaan pelikatkolla erityisesti TPS:n painostusjaksojen aikaan. Turkulaisklassikkoja ovat myös Seitsemän Seinähullua Veljestä - Tepsi Tekee Kohta Maalin sekä jäähybiisi Buster Poindexter - Hit The Road Jack, joka on hieman huvittavastikin kelvannut takavuosina jäähymusiikiksi myös Tapparalle ja veriviholliselle Jokereille.

Pelicansin kotiotteluissa kenties tunnetuin kappale on usein ylivoimapelin aloituksissa soiva DJ Alligator - Blow My Whistle Bitch.

 ERÄTAUOT

Ilveksen otteluissa erätauon päättyessä soi perinteisesti iloinen discohitti Maxine Nightingale - Right Back Where We Started From, Nordenskiöldinkadulla aitoon kiekkotunnelmaan puolestaan virittää Bill Misener - Let's Play Hockey. Hämeenlinnassa erätaukojen lopuilla tutuiksi tulivat aiemmilla kausilla AC/DC - Safe In New York City sekä Dire Straits - Heavy Fuel. Jokereiden matseissa taas tutuksi tuli sekä toisen että kolmannen erän aloittanut Motörhead - The Game.

PELIN LOPPUPUOLELLA

Muista halleista parhaiten mieleen nousevat seurojen tunnuslaulut. Melko vähän tunnettu luomus on Rauman Lukon Lukko-laulu, jonka haitarimusiikin tahtiin raumalaisyleisön rytmikkäät taputukset ovat hienoa kuultavaa. Laulu tuntuu soivan usein kolmannessa erässä.

Toinen klassikko on Tapparan peleissä aina noin viisi minuuttia ennen ottelun loppua soitettava Popedan Mää ja Tapparan mies, jonka Juice Leskinen muuten käänsi tästä ulkomaisesta kappaleesta.

Samaan klassikkokategoriaan solahtaa myös Kärppien matseissa Jamppa Tuomisen lurittama Kärpät on rautaa.

PELIN PÄÄTYTTYÄ

Päätössummerin soitua kotijoukkueen voittoa juhlistetaan erityisellä kappaleella monella paikkakunnalla. Tampereella katsomosta poistuessa sävelinä soivat Sami Hintsanen & Ruostuneet Hokkarit - Ilves Murisee sekä Tappara on terästä. Lahdessa Pelicans kiertää kaukaloa ja kiittää yleisöä Zillertaler Hochzeitsmarschin tahtiin.

SUMMA SUMMARUM

Tässä on pitkä liuta kappaleita, jotka tekevät liigaotteluista sellaisen elämyksen kuin ne parhaimmillaan ovat. Ottelutapahtumien soittolistoja on silloin tällöin hyvä päivittää, mutta tietyistä klassikoista on myös tärkeää pitää kiinni. Nämä tunnuskappaleet erottavat joukkueen kaikista muista joukkueista.

 

Edellinen kirjoitus >> Ääniä liigahalleista, osa 1/3 – maalilaulut

Filed under: Lahti, Liiga, Media, Viihde No Comments
4Tou/15Off

Ääniä liigahalleista, osa 1/3 – maalilaulut

Maalibiisit04052015Kausi on Liigan osalta päättynyt, joten pistäydytään kevennyksenä liigahalleissa soitettavien musiikkien parissa. Kolmiosainen juttusarja alkaa maalilauluista.

Oman joukkueen laulua ei kannata verrata muihin, joten tässä pientä listausta muista seuroista ja lopuksi Pelicansin oma osio:

PARHAAT

Maalibiisien aatelistoa Liigassa edustavat ehdottomasti ainakin Ilveksen We are the kings ja HIFK:n yhdistelmä summeria, James Brownin huutoa ja J. Geils Bandin Flamethrower-kappaletta. Ilveksen kohdalla arvoa lisää, että kappale on Popeda-kitaristi Costello Hautamäen säveltämä - taattua ja menevää Manse-rockia. HIFK:n vinkuva maalisummeri taas on täysin jäljittelemätön, ja käytännössä kaikkien muiden liigaseurojen maalitorvet ovat siihen nähden lähinnä halpoja kopioita.

Maalilauluista keskusteltaessa monet nostavat esiin sen, että maalilaulun on ennen kaikkea oltava vastustajalle ärsyttävä. Tästä olen kuitenkin eri mieltä. Maalilaululle tärkeintä on sopia kotijoukkueen identiteettiin ja saada kotiyleisö mukaan esimerkiksi rytmikkäästi taputtaen. Etenkin HIFK:n maalilaulun tahti on taputtamiselle sopiva ja siksi Nordenskiöldin hallin tunnelma on maalin jälkeen hyvin vaikuttava. Ei välttämättä absoluuttisesti desibeleillä mitattuna aina kaikkein kovin, mutta vaikuttava. Vasta sen jälkeen lisäplussaa on, mikäli kappale pääsee vastustajien ihon alle.

PERINTEISET

Seuraavassa hyvien ja legendaaristen maalilaulujen kastissa tulevat TPS:n Hunajata, HPK:n Se on siellä ja Tapparan Live is life. Joidenkin mielestä nämä ovat vanhoja, ärsyttäviä ja kotikutoisia, minun mielestäni taas iso palanen näiden seurojen syvintä olemusta ja sielua, josta ei missään nimessä pidä luopua. Kotiyleisön taputukset myös näiden kappaleiden tahtiin ovat parhaimmillaan vaikuttavaa kuultavaa.

SaiPan alkuperäinen maalilaulu Lätkä lentää nousisi myös edellä mainittuun kastiin, mutta ilmeisesti seura käyttää kappaleesta vuonna 2008 tehtyä hevi-versiota, jossa paikalliset metallimuusikot esiintyvät.

JUNTAHTAVAT

Seuraavana tulevat sitten toisenlaiset takavuosien tunnelmoinnit, nimittäin Lukon Final Countdown, Ässien Patasydän sekä JYPin yhdistelmä kahdesta eri kappaleesta. Lukko ja JYP edustavat takuuvarmaa kasaria ja ysäriä, Nuorten Vihaisten Miesten ilmeisesti vuonna 2003 tekemä Patasydän puolestaan kuulostaa porilaiselta kasarirokilta. Kolmikon sävelet ovat aavistuksen juntahtavia, mutta toisaalta ne toimivat kuin junan vessa. Erityisesti Lukon kotiotteluiden äänimaailmaa olisi äärimmäisen vaikea kuvitella ilman perinteistä Europe-klassikkoa, ja kukapa muu kuin Olli Lindholm olisi mukana laulamassa Ässien maalilaulua. Muutama vuosi sitten käyttöön otettu JYPin yhdistelmä torvea, JYP Hockey Team -renkutusta ja Oijoijoi-renkutusta lienee monien mielestä Liigan ärsyttävin, mutta jollain perverssillä tavalla nostan peukun ylös tällekin.

PERINNEMUOVIA

Blues veti aikoinaan popcornit väärään kurkkuun ottamalla maalilaulukseen Baha Menin vuonna 2000 julkaiseman Who let the dogs out -kappaleen. On jokseenkin käsittämätöntä ja toisaalta jotenkin espoolaista, että kappale tuli jäädäkseen, mutta Bluesinkaan ottelutapahtumaa ei enää osaa kuvitella ilman kyseistä kappaletta. Bluesille muodostuneen ajokoiramaisen pelityylin myötä kappaleessa on jo häivähdys identiteettiäkin!

VANHASSA VARA PAREMPI

Kärppien maalilaulua ei luonnollisista syistä ole livenä Raksilassa kuullut yhtä moni kuin muissa halleissa. Se on jo vuosien ajan ollut ilmeisesti cover-versio Gloria Gaynorin tunnetuksi tekemästä I Will Survive -kappaleesta. Jollain lailla tähänkin on jo tottunut, ja siitä on muodostunut Kärppien kuuloinen maalilaulu. Sitä ennen muuten maalilauluna soi persoonallinen Kärpät Hock N' Rollers - Verkko Heiluu, jossa oli kyllä Kärppä-henkeä paljon enemmän kuin nykyisessä kultahumpassa.

Sportin maalilaulu Mestiksessä oli vuosien ajan Klamydian Perseeseen, joka oli ehdottomasti koko Suomen hauskin ja retein maalilaulu, sisältäen sanoina yksinkertaisesti "sinne vaan". Nyt maalilauluna on edelleen Klamydian punkia, nimittäin Tervetuloa helvettiin. Hyvä kappale, mutta ei aiheuta lähellekään samoja väristyksiä. Olisi kannattanut pysyä vanhassa.

Vanhassa olisi kannattanut pysyä myös KalPan, sillä Turmion Kätilöiden tekele Lentävä KalPan ukko yksinkertaisesti yrittää kikkelihevillään olla liikaa uskottava ja pelottava jääkiekkobiisi. Yleisön vaisuista reaktioista päätellen edes kuopiolaiset itse eivät saa kappaleesta kiinni. Odotetaanko KalPan organisaatiossa, että perusyleisö alkaa moshaamaan tai näyttämään pirunsarvia kappaleen tahtiin? Se entinen maalilaulu muuten taisi olla tämä kitaraversio Can Can -kappaleesta - aitoa oikeaa KalPan tyylistä musiikkia.

PELICANS

Harva ehkä enää muistaakaan, että Pelicansin alkuperäinen maalilaulu ei suinkaan ollut Bryan Adamsin vuonna 1996 levyttämä We're Gonna Win, vaan ainakin I-divisioonassa ja muistaakseni myös SM-liigan alkutaipaleella maalin jälkeen tuuletettiin Blues Brothersin I can´t turn you loose -kappaleen tahtiin. Jossain vaiheessa näistä muodostui kombo yhdessä maalisummerin kanssa, yhdistelmä on koostettu tähän YouTube-videoon.

Viime kausina summerin jälkeen on soinut ainoastaan We're Gonna Win, ja vaikka kyseinen kappale ei kaikkein säväyttävin maalilaulu olekaan, niin se on sementoinut paikkansa Pelicansin ottelutapahtumassa. Toisaalta jonkinlaisena remixinä kappaleesta voisi saada vielä enemmän irti lähitulevaisuudessa?

 

27Huh/15Off

Kärppien mestaruus oli ansaittu – Tapparankin olisi ollut

Liigamestaruudet20002015

Lauantaina saatiin viimein Liigamestari 2015 selville, onnittelut Oulun Kärpille. Molemmat finalistit olisivat mestaruuden mukisematta ansainneet, mutta onko mitään erityistä "ansaitsemista" olemassakaan?

Olisiko esimerkiksi Pelicans ansainnut mestaruuden keväällä 2012? Tämä kysymys pomppasi juuri päättyneen finaalisarjan aikana mieleen. Unohtumattoman kauden 2011-2012 aikana Pelicansilta onnistui lähes kaikki mahdollinen, paitsi Niko Hovisen pelikunto pudotuspeleussä ja kärkipään hyökkäyspelaajien tuloksenteko finaaleissa. Muuten baana oli auki vaikka Kanada-maljaan saakka.

Ilman mainittuja kompastuskiviä pystiä olisi ehkä Lahden torilla nosteltu, mutta kyllähän hattua on nostettava sille perustalle, jonka finaalivastustaja JYP oli jo siihen mennessä tuekseen rakentanut. Ehkä sittenkin JYP ansaitsi tuolloin mestaruuden enemmän kuin Pelicans yhden kauden suonenvedollaan.

Aivan vastaavasti Kärpät ja Tappara ovat ryhdistäytyneet finaalitason joukkueiksi viime kausina, ja ovat JYPin ohella Liigan tasaisimmin menestyvät seurat. Jotain tiettyä lisäarvoa se finaalipaikalle ja mestaruudelle antaa.

Vaikka moraalisia voittoja ja mestaruuksia ei jaetakaan, niin myös HPK:n mestaruus keväällä 2006 Jukka Jalosen johdolla oli jollain tapaa täysin ansaittu palkinto ja pienen seuran voimannäyte usean kauden laadukkaasta työstä.

Sen jälkeen mestareina ovat käyneet myös TPS, HIFK ja Ässät, joista varsinkin TPS ja Ässät juuri tällaisilla "suonenvedoilla". Kaikki mainitut olivat epäilemättä pudotuspelien parhaita joukkueita niinä keväinä, mutta enemmänkin mestaruus sumuttaa näkemästä sitä, kuinka keskinkertaista työtä varsinkin TPS:ssa ja HIFK:ssa on resursseihin nähden tehty viimeisten vuosien aikana.

Mestaruudet olivat enemmän hetkellistä sattuman kauppaa kuin menestymisen jatkumoa.

Niin tai näin, on kuitenkin hienoa, että 90-luvun TPS-Jokerit -nokittelusta Liiga on tasoittunut ja tällä vuosituhannella mestariksi on kruunattu peräti kahdeksan eri seuraa.

- - -

Liigakausi 2014-2015  sai siis upean päätöksen pudotuspelien muodossa, ja vieläpä seitsemännen pelin jatkoajalla. Näin tuli muuten veikattua runkosarjan sijoituksia ennen kauden alkua (suluissa toteutunut). Saldoksi muodostui tällä kertaa kaksi oikein ja viisi sivuosumaa.

1.  Kärpät (OIKEIN)
2.  Lukko (3.)
3.  TPS (13.)
4.  Tappara (2.)
5.  JYP (4.)
6.  HIFK (7.)
7.  SaiPa (8.)
8.  Ässät (9.)
9.  Blues (5.)
10.  Pelicans (12.)
11.  KalPa (6.)
12.  HPK (11.)
13.  Ilves (10.)
14.  Sport (OIKEIN)

 

Edellinen kirjoitus >> Tuleeko Pelicansista nyt pahojen poikien joukkue?

27Maa/15Off

Petri Matikainen – paskansyöjän TOP5-lohkaisut

Petri Matikainen. Valmentaja, poliisi ja ihminen. Matikainen27032015

Seuraavat viisi videopätkää kiteyttävät Petri Matikaisen olemuksen kahteen minuuttiin.

Näin jälkeenpäin kuulostaa hurjalta, että kausi 2004-2005 Pelicansin liigajoukkueen peräsimessä oli Petri Matikaiselle ensimmäinen kokemus ammattilaistason jääkiekkovalmennuksesta ja ylipäätään toinen kausi valmentajana. Kyseinen talvisota-kausi kuitenkin löi alkutahdit huikealle valmentajauralle, ja se kausi on yhä aliarvostetuimpia kausia Pelicansin liigataipaleella.

Matikaisen olemuksessa on sanalla sanoen karismaa. Matikainen on itse vahvistanut vetäisseensä kerran moottorisahan käyntiin HIFK:n ottelupalaverissa. Perimätiedon mukaan hän riisui itsensä alasti esittäytyessään Pelicansin A-juniorijoukkueelle. Tässä parhaita paloja Matikaisen julkisista esiintymisistä:

1. "Me ollaan spartalainen joukkue"

 

2. "Mennään ilman tuomareita gladiaattorimeiningillä"

 

3. "Mut me syödään se paska, ei se mitään"

 

4. "Mä oon ihan tavallinen vasen pakki"

 

5. "Voitto tai kuolema"

 

Edellinen kirjoitus >> Identiteetin pakkosyötön voisi lopettaa