3Hei/15Off

Päivitys 350: Se on siinä – Kiekkoaktivistin päätösvihellys

Tämä on Kiekkoaktivisti-blogin viimeinen kirjoitus.

Syyskuussa 2011 se alkoi ja heinäkuussa 2015 se päättyy. Blogipäivityksiä kertyi kaikkiaan 350, ja pitkä liuta otsikkotason aiheita jäi myös käsittelemättä. Kahdeksan tunnin työpäiviksi muutettuna julkaistut kirjoitukset ja esimerkiksi niihin liittyvät kuvankäsittelyt tarkoittavat noin neljän kuukauden täysipäiväistä kirjoittamista. Kaikenlainen pohdinta ja roskakoriin heitetyt luonnokset tekevät varmasti kuukauden tai kaksi lisää.

Erityiskiitokset niille kahdelle tai kolmelle henkilölle, jotka blogin perustamiseen alun perin rohkaisivat. Ja kiitos tietenkin myös teille lukijoille, joita ilman homma olisi päättynyt lyhyeen. Joskus inspiraation iskiessä teksti nimittäin syntyi 10 minuutissa, joskus valkoinen tekstikenttä hylki kirjaimia viikkojenkin ajan.

Tavoitteeseeni en aivan päässyt siinä, että lukijoita olisi jokaisella kirjoituksella tuhansia ja blogi olisi kiekkokaupungissa kaikkien tuntema virallinen jääkiekkototuus, mutta teitä oli kuitenkin säännöllisesti satoja, mikä on sekin jo paljon. Jokainen blogi saa näkyvyyttä sen verran kuin se ansaitsee.

Huipulla on hyvä lopettaa, samoin kaikkensa antaneena. Tyytyväinen olen tämän kevään loppukiriin ja siihen, että viime viikkoina onnistuin kirjoittamaan aivan blogin parhaimmistoon lukeutuvia tekstejä - muun muassa tiivistämään Pelicansin identiteetin.

Blogi ei hiipunut pois, vaan pelasi 60 minuuttia täyteen jämptisti.

Parhaana muistona jää varmastikin heti avauskausi 2011-2012. Silloin sain hulppean ja ainutlaatuisen mahdollisuuden viettää välivuotta pelkkänä blogistina: herätä omaan tahtiin kahvikupin äärellä valkenevasta aamupäivästä nautiskellen, lähteä katsomaan Pelicansin treenejä hallille ja jatkaa päivää blogia kirjoittaen. Tämä Pelicansin hopeakevääseen huipentunut noin yhdeksän kuukauden ajanjakso muistuu kiikkustuolissakin mieleen yhtenä elämän parhaista.Piste03072015

Ensimmäisenä eivät tule kalenterivuodet tai merkkipäivät, vaan jääkiekkokausi. Se kertoo paljon urheilun hienoudesta.

Myös ensimmäisen blogikirjoitukseni julistus säilyy: tällaiset blogit ovat kiekkokaupungin merkkejä. Oli hienoa, että pari muutakin blogia toimi jonkin aikaa kenties oman esimerkkini innoittamina. Ensimmäisenä pioneerina raivannut Kiekkoaktivisti on kuitenkin viimeisenä pystyssä, siitä olen ylpeä.

Jos yhdenkin lukijani jääkiekkomaailmankuva on blogin myötä avartunut, ovat nämä 350 kirjoitusta olleet kirjoittamisen arvoisia.

Moi, lahtelaista!

 

Edellinen kirjoitus >> Pelicansin identiteetti kannesta kanteen

1Hei/15Off

Pelicansin identiteetti kannesta kanteen

Identiteetti01072015

Identiteetti - onko Pelicansilla sitä lainkaan? On, kun riittävän tarkasti etsii.

Kuten Kiekkokaupungissa on jo tiedostettukin, ei Pelicansilla ole kirjaimellista pelillistä identiteettiä. Alla olevassa analyysissä Pelicansin "geneettinen perimä" kantaa mukanaan enemmänkin joukkueen rakentamiseen liittyviä elementtejä. Niidenkin tiedostaminen on kuitenkin tärkeää.

 

1) Vahvan valmennuksen ja valmennuskulttuurin seura

Kuten keväällä totesin, tarvitsee Pelicans menestyäkseen meritoituneen ja valmiiksi osaavan valmentajan. Heitä ovat edustaneet Kari Eloranta, Hannu Aravirta, (Kari Jalonen), Kai Suikkanen ja toivottavasti nyt myös Petri Matikainen.

Seura on tullut tunnetuksi luotosta ja kärsivällisyydestä valmentajiaan kohtaan, mikä on äärimmäisen hyvä ja rakentava ominaisuus. Syystä tai toisesta tulosta syntyy kuitenkin vain selkeästi meritoituneiden ja uskottavien päävalmentajien johdolla. Toisaalta valmennukseen panostaminen on lähes aina seurajohdolta hyvä ratkaisu, silloin rajallisestakin pelaajamateriaalista saadaan todennäköisemmin paras irti.

Jostain syystä nimettömämmät käskijät ovat kerta toisensa jälkeen epäonnistuneet. He ovat joutuneet huippuluokan edeltäjiensä jälkeen kovaan paikkaan (Petteri Hirvonen, Mika Toivola), tai muuten vain vaikeaan tilanteeseen (Matikainen kaudella 04/05, Jami Kauppi, Tomi Lämsä). Yhdenkään ennakkoon keskivertovalmentajan kanssa Pelicans ei ole aidosti menestynyt.

2) Harmoninen joukkue

Erityisesti Kari Elorannan valmennustyyli loi pohjaa sille, että aina menestyessään Pelicans on ollut erittäin harmoninen ja tasapainoinen joukkue. Se tosin on voittaville joukkueille yhteistä muutenkin. Joukkue on ollut mieluummin tylsästi jauhava kone kuin räiskyvä viihdepläjäys - sama on jossain määrin pätenyt myös johtaviin pelaajiin.

Lisäksi joukkue on koottu johdonmukaisesti ilman suuria heikkouksia, tasaisen hyväksi. Roolinsa ovat tienneet niin ykkös-kakkosketjun tuloksentekijät kuin nelosketjun duunaritkin. Tästä harmoniasta hyvinä esimerkkeinä ovat erityisesti kausien 01/02 ja 07/08 joukkueet.

3) Kiekollisen taidon ja fyysisen kovuuden yhdistelmä

Pelicans ei lokeroidu kumpaankaan ääripäähän, vaan on parhaimmillaan yhdistellyt taidokkaasti kiekollista taitoa ja fyysistä kovuutta. Kavahdan aina, kun Pelicansin tulevaisuutta maalaillaan "aktiivisen, fyysisen ja ilkeän" jääkiekon varaan. Pelicans ei ole koskaan - korostan koskaan - menestynyt, kun se on niin sanotusti mennyt peliin fyysisyys edellä ja ripotellut vain mausteeksi kiekollista osaamista (lue: Hirvosen, Toivolan ja Lämsän aika). Kun taas toisin päin; aina kun Pelicans on menestynyt, se on heittäytynyt peliin kiekollisesti taitavana ja yhtenäisenä joukkueena, joka tuo mukanaan kaukaloon myös fyysisen särmän erityisesti neloskentällisen toimesta.

Mihinpä taitopelaajat tyyliään muuttaisivat valmennuksen juhlapuheista huolimatta - fyysisyys perustuu jatkossakin muutamaan täsmäpelaajaan a la Vartiainen, Tyrväinen ja kumppanit.

4) Hyvään ykkösmaalivahtiin nojaava

Maalivahdin merkitys kuulostaa kliseeltä, mutta toisaalta Pelicansilla alkaa olla kohta jo kymmenen vuoden perinne hyvistä ykkösmaalivahdeista: Antti Niemi, Tommi Nikkilä, Niko Hovinen, Jere Myllyniemi, Janne Juvonen... Keskikastin seuraksi maalivahtiosasto on hoidettu hyvin, isommista seuroista tällä saralla ovat toistuvasti loistaneet esimerkiksi Lukko, varauksin myös JYP. Raha ei kuitenkaan takaa huippuluokan maalivahtipeliä ja -valmennusta, kuten esimerkiksi HIFK:n ja aiemmin Jokereiden ailahtelevuus osoitti.

Suomeksi sanottuna Pelicans on melko harvoin kaatunut maalivahtiinsa. Koko joukkuetta kannattelevan maalivahdin rooli ei Pelicansissa ole katsonut ikää, vaan saappaita ovat vuorotellen täyttäneet parikymppiset tulokkaat ja kolmekymppiset veteraanit.

5) Kaksi tasavahvaa hyökkäysketjua

Tässä suhteessa hyökkäys ja puolustus kulkevat käsi kädessä: jos mielit menestyä, on kokoonpanosta löydettävä riittävän laadukkaat pelaajat kahteen ensimmäiseen kentälliseen. Nämä ketjut kantavat päävastuun pisteidenteosta ja ylivoimapelaamisesta. Homma on helpommin sanottu kuin tehty, mutta ehkä paras esimerkki tästä kaavasta oli kauden 07/08 kuusikko Jantunen - Loppi - Sopanen, Je Saarinen - Koivunen - Santavuori.

Siihen maailman aikaan nämä olivat kaksi erinomaista ketjua, mutta vain Jantunen ja Koivunen edustivat kokenutta kaartia, loput neljä olivat vasta nousevia kykyjä ja siten palkkakustannuksiltaan maltillisia. Pelitaidoiltaan ketjut olivat silti hyvää tasoa SM-liigaan, eikä hyvin pärjännyt joukkue ollut yhden hyökkääjän tai hyökkäysketjun varassa.

6) Kaksi vahvaa puolustajaparia

Kaavaa voisi luonnehtia koodilla "4+4". Hyökkäyksen tapaan tarvitaan kaksi luottoparia, jotka urakoivat isoimmat peliminuutit laadukkaasti ylivoimat mukaan lukien. Silloin tinkiä voidaan lopuista neljästä puolustajasta, joihin Pelicans ei voi panostaa yhtä paljon kuin rikkaimmat seurat.

Puolustamisen historia Pelicansissa kiteytyy luonnollisesti Jan Latvalan ympärille. Hän on nimittäin ollut mukana kaikissa kolmessa parhaassa puolustajanelikossa: kaudella 01/02 mukana myös Niskanen, Koskinen ja Laitinen, kaudella 07/08 Suhonen, Forsström ja Jalvanti, sekä kaudella 11/12 Järvinen, Seikola ja Jalvanti/Marttinen. Yhteistä näille on se, että kärkinelikossa myös ns. puukätisten vasempien puolustajien taidot riittivät varsin mallikkaaseen kahden suunnan peliin. Toki näinä kausina asiaa auttoi myös hyvä pelitapa ja hyviä puolustajia riitti myös kolmospariin, mutta absoluuttisestikin koossa oli varmasti parhaat kaksi ensimmäistä pakkiparia.

7) Sopiva fyysinen kovuus

Kuten jo aiemmin todettiin, lahtelaiseen jääkiekkoon kuuluu myös fyysinen särmä, mutta vain sopivassa määriin. Totaalifyysisen jääkiekon märkiä päiväunia on muutaman kerran yritetty toteuttaa huonolla menestyksellä, mutta osana muuten toimivaa joukkuetta nelosketju on ajoittain pystynyt aidosti auttamaan joukkuetta. Parhaana esimerkkinä tästä oli luonnollisesti ketju Sihvonen - Heino - Komarov, jollaista parempaa Pelicansissa ei välttämättä nähdä enää koskaan. Varsinkin kotiotteluissa ketju marssitettiin usein jopa avauskentälliseen varmistamaan hyvän startin otteluun.

Kolmikon erityinen arvo tulikin esiin siinä, että hetkittäin se pystyi nopeudellaan ja voimallaan ottamaan muun joukkueen reppuselkään, jos muiden ketjujen "taitopelaaminen" sakkasi. Fyysisen elementtinsä lisäksi nämä nelosketjun rouhijat oppivat kuitenkin myös lukemaan tilanteita ja jättämään ylilyönnit tekemättä silloin, kun siihen ei ollut varaa tai tarvetta. Uuden ajan vastineena nelosketjuna voisi pelata esimerkiksi kolmikko Vartiainen - Pöyhönen - Ritamäki.

8) Isku Areenan kaukalo

Viime vuosina Isku Areenan kaukalo on jäänyt Liigan pienimpien joukkoon, ellei jopa pienimmäksi. Tarkat mitat taisivat olla 58 x 28 metriä. Ainakin SaiPa ja Lukko ovat olleet joukkueita, jotka ovat olleet säännönmukaisesti suurissa vaikeuksissa Lahdessa. Pieni kaukalo voi tuoda Pelicansille edes hieman kilpailuetua puhtaasti siitä syystä, että muut joukkueet tottuvat pelaamaan isommissa askeissa.

Se lisää intensiteettiä, mutta vaatii myös kotijoukkueelta taidokasta kiekollista peliä, sillä pienempi tila on myös vierasjoukkueelle parempi mahdollisuus sumputtamiseen. Kausien 07/08 ja 11/12 joukkueille tilanne sopi kuin nakutettu: vierasjoukkueet olivat helisemässä, kun Pelicans liikutti kiekkoa lavasta lapaan, mutta loi alempien ketjujensa toimesta myös pienen boksin fyysisen pelotteen. Vierasjoukkueet kohtasivat Isku Areenalla erittäin monipuolisen haasteen.

Usein Pelicansin kiekollinen peli tuntuu kuitenkin raikastuvan isommissa vieraskaukaloissa. Tulevaisuudessa kannattaa miettiä, olisiko metrin-kaksi leveämpi kaukalo sittenkin parempi Sopasen, Hakulisen ja Björnisen kaltaisille pelaajille?

9) Suomalaisuus

Kautta liiga-ajan Pelicansin kotimaisuusaste on tuntunut olevan keskimääräistä korkeampaa luokkaa. Siitä kertovat myös aiemmissa kohdissa luetellut avainpelaajat, joiden joukosta ei juuri ulkomaalaisia löydä. Erityisesti kotimaisuuteen panostettiin vuosina 2000-2002 ja 2006-2010, jolloin joukkue oli kauden alkaessa jopa 100-prosenttisesti kotimainen. Tosin viime vuosikymmenellä Lahdessa päästiin nauttimaan poikkeuksellisen suuresta määrästä kovan luokan paluumuuttajia a la Koivunen, Kakko ja Jantunen, mikä tarjosi tähän eräänlaisen oikopolun.

Asian opetus on se, että menestymiseen tarvitaan useampikin laadukas kotimainen ykkös-kakkoskentän pelaaja, ja näitä hankintoja on tehtävä toistuvasti. Esimerkiksi JYPin ja KalPan johdonmukainen nousu mitalipeleihin noin vuosina 2006-2009 tuntui perustuvan tähän metodiin. Myös ulkomaisia pelaajia on luonnollisesti hankittava, mutta harvoin heidän ympärilleen rakennetaan pikkurahalla menestyvää tai ainakaan pitkään koossa pysyvää joukkuetta.

 

= Mitä tämä tarkoittaa nykyhetken kannalta?

Identiteetti, hatarakin sellainen, pitää pystyä sopivalla tavalla päivittämään nykyhetkeen. Kaikki 10-15 vuoden takaiset menestystekijät eivät enää päde. Valmennuksen ja maalivahtipelin suhteen Pelicans on oikealla tiellä. Kiinni kannattanee myös pitää kotimaisuusasteesta ja sopivasta, lahtelaiskiekkoiluun kuuluvasta fyysisestä särmästä - silloin kotiyleisön täysi tuki voidaan parhaiten saada joukkueen taakse. Kiristyvä taloudellinen ja kilpailullinen tilanne vaikeuttaa kuitenkin kahden laadukkaan kentällisen rakentamista ja hyvien kotimaisten pelaajien hankintaa.

Keskisuurena seurana Pelicans tarvitseekin edelleen pelaajien kehitystä isompiin saappaisiin, tällä hetkellä tätä nousevien kykyjen kategoriaa voisivat edustaa esimerkiksi Anrei Hakulinen, Antti Jaatinen ja Ben Blood, unohtamatta tietenkään A-nuorista nostettuja junioreita. Se, mistä historiaan peilaten voidaan tinkiä, on tähtiluokan huipputaidosta, kolmoskentällisestä ja kakkosmaalivahdista. Osin se on pakon sanelemaakin, mutta osin myös harkinnanvaraista resurssien käyttöä.

Ideologisella tasolla taas moni haluaa nähdä kaukalossa räiskyntää ja kuohuntaa, mutta keskimäärin Pelicans on pärjännyt parhaiten tasaisen hyvänä, hieman tylsänäkin joukkueena - silloin pelaaminen on yleensä organisoidumpaa ja tehokkaampaa. Poikkeuksena oli jackpot-kausi 11/12, jolloin Pelicans oli kaikilla mittareilla huippuluokkaa. Sellaisia vastaan tulee kuitenkin vain kerran 10-30 vuodessa ja valitettavasti sen suonenvedon varaan ei voida rakentaa identiteettiä, vaikka osa menestymisen "geeniperimästä" toteutui silloinkin.

 

Edellinen kirjoitus >> Päivitys 348: 10 aihetta, jotka jäivät pöytälaatikkoon

29Kes/15Off

Päivitys 348: 10 aihetta, jotka jäivät pöytälaatikkoon

otsikot29062015Kuvan aiheista Kiekkoaktivisti-blogin kirjoittelu aikanaan käynnistyi. Lähes neljä vuotta ja 348 kirjoitusta myöhemmin pöytälaatikossakin muhii tukku odottamaan jääneitä ideoita.

1) Pelipaikkakohtainen harjoittelu
FC Lahden päävalmentaja Toni Korkeakunnas esitti mielenkiintoisen havainnon: miksi niin usein joukkueen kaikki pelaajat tekevät harjoituksissa samoja toistoja? Jääkiekossa kaikki vetävät samat rankkarit, samat lämärit siniviivalta ja niin edelleen. Olisiko harjoittelun seuraava kehitysaste se, että hyökkääjät ja puolustajat harjoittelisivat vieläkin täsmällisemmin juuri oman pelipaikkansa toistoja? Siihenhän maalivahtienkin kehitys perustuu.

2) Kaveria ei taklata?
Kunnioitetaankohan kaukalossa keskimääräistä enemmän entisiä joukkuekavereita? Onko sikaniitti helpompaa täräyttää tuntemattomaan pelaajaan? Liigassa tapahtuneista taklauksista ja ylilyönneistä voisi löytyä hyvää dataa tähänkin aiheeseen.

3) Isku Areenan kaukaloa on levennettävä!
Lahdessa on ehkä Liigan kapein kaukalo ja NHL-ihannoinnissa se suuntaus on monien mielestä oikea, mutta onko sittenkään? Pienempi tila tuo näennäisesti intensiteettiä, mutta samalla se on myös vaikeampi alemman taitotason pelaajille ja helpompi puolustavalle joukkueelle sumputtaa. Usein Pelicansin kiekollinen peli tuntuukin päinvastoin raikastuvan isommissa vieraskaukaloissa. Olisiko metrin-kaksi leveämpi kaukalo sittenkin parempi Sopasen, Hakulisen ja Björnisen kaltaisille pelaajille?

4) Ylivoima-analyysi - tehokkuus loppuu kun liike loppuu
Usein ylivoimapelaamisesta mietitään playmakerin syöttötaitoa, kätisyyksiä ja maskipelaamista. Mutta olisiko ylivoiman vaarallisuuden kannalta sittenkin oleellisinta liikkuminen - viiden pelaajan jatkuva pieni liike, paikkojen vaihtaminen ja itsensä pelattavaksi tekeminen? Se nimittäin on yhteinen tekijä monelle ylivoimamaalille, seisovilta jaloilta ei tulosta tehdä.

5) Mitkä sponsorit jäävät mieleen?
Jääkiekko lajina ja Pelicans seurana on koonnut upean määrän yhteistyökumppaneita tuekseen. Peliasusta sponsorilogot jäävät mieleen, mutta kokonaan toinen juttu on se, minkä verran tavallinen laitamainos tosiasiassa jää yleisön mieleen. Mutta ollaan tästä asiasta ihan hyshys... kaikki tukieurot kun ovat tarpeen.

6) Naisten asema ottelutapahtumissa
Liigaseurat ovat ajoittain tehneet hyväntahtoisia, mutta melko kökköjä keskustelunavauksia naisten ja tyttöjen saamiseksi matseihin. Mitä Pelicansin ottelutapahtuma tarjoaa naisille? Pelaajat on puettu peittäviin toppapukuihin, vessoja on selvästi liian vähän ja kioskien valikoimista puuttuvat salaatit ja vastaavat kevytvaihtoehdot. Naisten ajatusmaailmaa on mahdotonta tuntea kovin tarkasti, mutta asiaa pitäisikin lähestyä heidän odotustensa ja mielipiteidensä kautta, eikä miesvaltaisista ajatusriihistä.

7) Mitä voisimme oppia koripallosta?
Kolmisen vuotta huippukoripalloa hyvin läheltä seuratessani totesin, että siinäpä vasta upea tekninen ja taktinen pallopeli. Korien tekeminen on jääkiekkoon verrattuna kirurgintarkkaa työtä, mutta samalla ilman suojavarusteita peli on hetkittäin todella fyysistä. Pelin alussa koko viisikko on saatava heittämään ja kädet "lämpimiksi", kahdesta vapaaheitosta jälkimmäinen menee todennäköisemmin sisään ja niin edelleen. Pitkässä juoksussa pelivälineen hallinta ja tekojen toisteisuus ratkaisevat, vaikka jääkiekossa totuudelta joskus silmiä ummistetaankin.

8) Arvostan teitä, Petteri Sihvonen ja Kaj Kunnas
Tässä pöytälaatikkoon jääneessä kirjoituksessa olisin tunnustanut ja täsmentänyt arvostukseni Petteri Sihvosta ja Kaj Kunnasta kohtaan. Luenhan heidät suomalaisen jääkiekkomedian merkkihenkilöihin. Aitoa laajaa arvostusta he eivät nauti, koska tekevät asioita eri tavalla kuin muut, ja se on liikaa homogeenisyyteen taipuvalle kiekkokansalle. Silti Sihvosen lanseeraamia pelikirjatermejä käytetään jo laajasti ja kaikki muut tv-haastattelijat alkoivat toivottaa pelaajille tsemppiä Kunnaksen esimerkin mukaisesti.

9) Katsomohahmot: junnuarpamies, Yasir ja huutaja
Vuosien varrella on muutama katsomohahmo jäänyt mieleen. Liigan alkuvuosina kurttuinen pappa seisoi aina keskiviivan kohdalla seisomakatsomossa ja katsoi kokoonpanot arpalipukkeestaan: kerran hän kehaisi JYPin pelaajaa: "On taitava tuo ruotsalainen Per Ton." Toveri H:n kanssa puolestaan nimesimme kaiteeseen nojaavan ja usein "siel on imuri maalissa!" tai etenkin alivoimalla "päälle siihen!" huutavan miekkosen Yasir Gailyksi, tuolloin varsin samannäköisen tv-chatjuontajan mukaan. Kolmaskin miekkonen jäi mieleen nuija-huudoistaan istuessaan tyypillisesti kädet puuskassa vaimonsa kanssa istumakatsomossa.

10) Älä ota liigakiekkoa itsestään selvyytenä
Kun nyt katsoo lahtelaisen pääsarjapalloilua taaksepäin 20 vuotta, niin se on käsittämätön onni ja ylpeyden aihe, mihin Pelicans on yltänyt ja miten seuraa on viimeisten 10 vuoden ajan hoidettu. Tiettävästi Liigan tutkimuksen mukaan Pelicansilla on liigaseuroista vahvin ja tiivein kannatus kotikaupungissaan. Samaan aikaan seuroja kaatuu nurin ympäri Suomea eri lajeissa. Pidetäänhän huoli siitä, että pelikaani voi hyvin vielä vuonna 2035!

 

Edellinen kirjoitus >> Entä jos Potulny saapuukin rapakunnossa?

22Kes/15Off

Coach corner: Pelicansin kokoonpano 2015-2016

Kokoonpano23062015

Ykkössentteri Ryan Potulnyn hankinnan myötä Pelicansin tulevan kauden joukkue on koossa. Miltä tilanne näyttää?

Ilmassa leijuu turhaan jonkinlainen halpisjoukkueen maine, sillä tiettävästi Pelicansin joukkueen hinta tällä hetkellä vastaa viime kauden toteutunutta pelaajabudjettia. Merkittäviin vahvistuksiin ei kesken kauden välttämättä ole budjetissa varaa, mutta joukkue ei ole ainakaan merkittävästi heikentynyt. Toki etenkin ulkomaalaispelaajia kohtaan odotukset on pidettävä maltillisina, mutta tässä kohtaa tämän kokoonpanon jalkeille saaminen on jo torjuntavoitto pääkilpailijoihin nähden.

Alla olevaa kokoonpanoa hahmotellessa käy ilmi, että Pelicansilla on varsin hyvät palaset ketjujen roolittamiseen, mutta samalla tietyt yksittäiset pelaajat määräävät vahvasti muidenkin rooleja.

Ryan Potulny saanee toiselle laidalleen joko Antti Erkinjuntin tai Vili Sopasen. Päädyn ensin mainittuun. Tämä tietää sitä, että oikealle laidalle tarvitaan tulivoimaa, siihen tarjotaan näyttöpaikkaa Antti Jaatiselle. Jaatisen kyky kantaa ykkösketjun vastuuta ja 20 minuutin peliaikaa on suuri kysymysmerkki, mutta potentiaalia ei kannata haudata kolmos-nelosketjuun ilman näyttöpaikkaa.

Henri Heino kiilaa kakkossentteriksi, isommassa roolissa myös Heinon pelillinen esimerkki säteilee joukkueeseen vahvemmin. Samalla alempien ketjujen kompromissit alkavat vaikuttaa: laidoille laitetaan arvoituksellinen Anrei Hakulinen ja Sopanen. Ketjulla on ihan hyvä potentiaali laadukkaaseen kahden suunnan peliin, joskin maalien viimeistely voi olla takkuista.

Seuraava ketju on rakennettu Hannes Björnisen ja sitä kautta Lahti-kiekon tulevaisuuden ehdoilla - Björninen tarvitsee peliaikaa ja keskushyökkääjän kokemusta. Siihen hän saa vasemmalta laidalta hyvää tukea jo kokeneelta Juhani Tyrväiseltä, oikeaan laitaan taas uhrataan Teddy Da Costa, jossa näen edelleen enemmän laiturin kuin keskushyökkääjän elkeitä. Ranskalaisella on kuitenkin sitä tarvittavaa yllätyksellisyyttä, jota kahdelta ketjukaverilta uupuu. Björninen ei ole vielä vahvimpia puolustuspäässä, mutta kolmen sentterin ketju paikkaa tuota puutetta. Da Costan paikka voi heilua nopeastikin Sebastian Revon ja Miska Siikosen lyödessä painetta.

Aina Pelicansin menestyessä joukkueesta on löytynyt puhdasverinen louhintayksikkö, nyt sen arvokkaan pestin ottavat vastaan Taavi Vartiainen, profiiliaan nostanut Marko Pöyhönen ja Janne Ritamäki. Näin joukkueen rakenne mahdollistaa myös sen, että alivoimien hyökkääjäpareiksi muodostuvat vaivattomasti esimerkiksi: Pöyhönen-Ritamäki, Björninen-Tyrväinen ja Heino-Vartiainen.

Joonas Alanteelle ja Miika Roineelle on vaikeaa nähdä suurta käyttöä Matikaisen miehistössä.

Erkinjuntti - Potulny - Jaatinen
Hakulinen - Heino - Sopanen
Tyrväinen - Björninen - Da Costa
Vartiainen - Pöyhönen - Ritamäki
Alanne, Repo, Roine, Siikonen

Puolustuksessa parien muodostaminen on joustavampaa. Vasemmista puolustajista Stefan Lassenilla lienee lähtökohtaisesti parhaat edellytykset pelata Juha Leimun vierellä isoa peliaikaa puolustavammassa roolissa. Lopun kuusikon muodostavat oikealla Jan Latvala ja Eetu Sopanen, vasemmalla Nico Manelius ja Ben Blood. Jalkavammasta toipuvalla Niko Tuhkasella ja yhä tasoaan hakevalla Juha-Pekka Pietilällä on silti tasavertainen mahdollisuus murtautua pelaavaan kuusikkoon.

Lassen - Leimu
Manelius - Latvala
Blood - Sopanen
Tuhkanen - Pietilä

Maalilla Janne Juvosen nimi riittää viime kauden jälkeen sanottavaksi. Sami Rajaniemi voi olla hyvä kirittäjä tai sitten ei, eikä sillä ole niin väliäkään, jos kaikki menee Juvosen kohdalla kuten toivotaan.

Juvonen
Rajaniemi

 

Edellinen kirjoitus >> Playoff-partoja ja otteluohjelmia

17Kes/15Off

Playoff-partoja ja otteluohjelmia

pelipaivat17062015

Mitä yhteistä on NHL-pelaajan rehottavalla risuparralla ja Liigan 2015-2016 otteluohjelmalla? On kesä, joten näinkin typerä aasinsilta sallittakoon.

Viime viikolla heräsi jonkinmoinen kohu NHL:n tv-oikeuksia hallinnoivan NBC:n Sportsin puheenjohtajan kommenteista. Niissä Mark Lazarus toivoi pelaajia ajamaan pois rehottavat partansa, joiden kasvattaminen kuuluu vuosikymmenten perinteenä jääkiekon pudotuspelikevääseen.

Ehdotushan oli sinällään hölmö ja suoralta kädeltä teilattavissa, mutta sen taustalla oli kuitenkin tv-tuottajan ammattitaitoa.

Jos jostain Jenkkejä voi kehua, niin siitä, että siellä ei epäröidä hyökätä yksityiskohtien kimppuun, vaikka sitten partahöylällä viimeistäkin karvaa myöten. Lazarus halusi ehdotuksellaan auttaa pelaajien tunnistettavuutta, jotta HD-kameroiden kuvanlaatu ja tähtipelaajien markkina-arvo saataisiin ulosmitattua parhaalla tavalla.

Juuri näin ajattelee ammattilainen, joka tekee asiat viimeisen päälle, eikä jonnekin sinne päin.

Eikä lajille Suomessakaan pahitteeksi olisi, mikäli jääkiekkoilijoille saataisiin luotua fiksu ja tyylikäs imago. Siitä se nimittäin on kaukana, aivan kuten jääkiekkojohtajienkin imago keskimäärin.

Ilahduttavaa on se, että ainakin joissain asioissa myös Liiga on vähitellen kömpimässä pellolta tielle. Pelicansin tulevan kauden otteluiden osalta on huomioarvo maksimoitu painottamalla pelit vahvasti keskiviikolle, perjantaille ja lauantaille. Alkuviikko käynnistyy aina tahmeasti, joten yleisön aktiivisuudessa voi olla vissi ero siinä, pelataanko jo väsyneenä tiistai-iltana vai vasta keskiviikkona.

Viime kauden tapaan paljon nähdään myös perjantain-lauantain tuplapelejä, jotka vielä ennen olivat poikkeustilanteen aiheuttamia harvinaisuuksia. Niinä pelipäivinä käy kuitenkin eniten yleisöä.

Viidestä kolmen joukkueen ryppäästä muodostettu lohkojako puolestaan tuo Pelicansille kuusi ottelua KooKoota ja toisen mokoman SaiPaa vastaan. Takavuosina joissakin paikallisotteluissa nähty kahdeksan kohtaamista kaudessa oli järkyttävä määrä, mutta kuusi on nykyiseen runkosarjan pituuteen suhteutettuna sopiva.

Oman lisämausteensa tuovat peräkkäisten iltojen "back-to-back"-rykäykset samaa vastustajaa vastaan - Pelicansilla syyskuussa Lukko, tammikuussa KooKoo, SaiPa ja Ässät.

Joidenkin näiden seikkojen osalta voisi sanoa, että miksi vasta nyt? Esimerkiksi HPK:n ja SaiPan kanssa olisi pitänyt jo vuosikausia pelata kaikki paikallisottelut viikonloppuina ja osa back-to-backina, mutta suhtautuminen otteluohjelman rytmityksiin oli välinpitämätöntä. Maanantai ja tiistai taas osoittautuivat ihan yleisestikin kammottavan vaisuiksi pelipäiviksi.

Onneksi otteluohjelman kanssa on kuitenkin nyt hyökätty yksityiskohtien kimppuun. Se homma on hoidettu, seuraavaksi uusien epäkohtien kimppuun.

 

PS. Ja kyllähän upealta kuulostaa myös Jyri Rönnin nostaminen Liigan tuomarijohtajaksi ja NHL:n entisen tuomaripomon Terry Gregsonin konsultointiapu. Näiden herrojen 2 000 tuomittua ottelua Liigaa kovemmissa sarjoissa eivät voi olla väärässä. Toiminta noussee aivan uudelle tasolle verrattuna lapselliseen, kankeaan ja kyvyttömään Arto I. Järvelään.

 

Edellinen kirjoitus >> Pelicansin seurakulttuuri uudelle tasolle?

3Kes/15Off

Pelicansin seurakulttuuri uudelle tasolle?

Laune03062015Lahden seudulla on olemassa "Pelicanstie", eli urheilullinen pelaajapolku pikkujunioreista Pelicansin liigamiehistöön, mutta tarvittaisiinko sen ympärille muutakin?

Olen joitakin kertoja soimannut Pelicansia siitä, että seura ei ole historiansa aikana kovinkaan vahvasti kiteyttänyt arvomaailmaansa ja jonkinlaista syvintä olemustaan. Pelicans on kyllä ollut tuore ja markkinoinnillisesti edelläkävijöiden joukossa, mutta hieman kärjistettynä voisi sanoa, että Lahti on brändätty kiekkokaupungiksi, kun taas Pelicansin oma brändäys on jäänyt puolitiehen. Esimerkiksi "Koe Pelicans kovempana kuin koskaan" oli hyvä kausislogan, mutta identiteettiä sloganeilla ei vielä luoda.

Osaltaan tämä vyyhti lähtee purkautumaan ja aivan nuorimmista junioreista. Nykyään on upeaa, että vaikka vielä B-juniorit pelaavatkin Kiekkoreippaan nimellä, on Pelicansin turkoosi pelipaita puettu päälle jo F-junioreissa. Pelicansin logo puolestaan ilmestyy rintaan C-junioreissa, sekin parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Juuri Lahti on niitä kaupunkeja, joissa tämä on äärimmäisen tärkeää. Vaikka 90-luvun alussa syntyneet ja sitä nuoremmat eivät divari- ja liigakiekkoilusta muuta muistakaan kuin Pelicansia, on lahtelaiskiekkoilun perimä kuitenkin melko repaleinen. Tuskin esimerkiksi Helsingissä, Porissa tai vaikkapa Lappeenrannassa on mitään epäselvyyttä, etteikö juniorin pelipaidassa ole sama väritys, logo ja seuran nimi kuin saman seuran liigajoukkueessa pelaavilla idoleilla.

Yhteisöllisyys alkaa olla kirosana nykyään, mutta voisiko "Pelicans-perhe" yhtenäistyä tällä saralla vieläkin paremmin?

Voisiko jo F-junioreilla olla Pelicansin logo paidan etumuksessa? Voitaisiinko paitamallitkin uudistaa esimerkiksi neljän vuoden välein kollektiivisesti niin, että kun Liiga-Pelicans uusii paidat, vaihtuvat paidat samaan aikaan myös junioreilla?

Entä voitaisiinko Launeen jäähallistakin "sisustaa" harmaan peltilaatikon sijaan aivan oikea Pelicansin harjoitushalli kuten oheisessa kuvassa on hahmoteltu? Hallin värimaailma olisi turkoosimpi, seinillä Pelicans-idolien kuvia ja Pelicansin tunnuslauseita, jolloin aivan päivittäin hallissa käyvät juniorit ja muut yhteisön ihmiset kasvaisivat vieläkin vahvemmin Pelicans-henkeen mukaan.

Aivan yhtä hyvin myös junioreiden otteluissa voitaisiin soittaa samat maalilaulut ja tunnuskappaleet kuin liigaotteluissakin. Vielä pidemmälle visioituna kerran kuussa Ili Varmavuo saapuisi (Launeella tai Isku Areenalla) kuuluttamaan junnupelin, kannattajaryhmä Lahen Turkoosi laulamaan laulujaan ja niin edelleen.

Entä voitaisiinko Pelicansin edustusjoukkueen yhteistyökumppanuuksia kehittää niin, että kun Yritys X laittaa logonsa Liiga-Pelicansin pelipaitaan, tulee logo myös samaan kohtaan kaikkien junioreiden pelipaitoihin?

Varmasti monessa kohdassa törmätään käytännön esteesiin ja vähintäänkin hidasteisiin, mutta aivan varmasti Pelicansin ja Kiekkoreippaan, sekä Isku Areenan ja Launeen jäähallin symbioosi voisi näyttää yhtenäisemmältäkin. Sellaiselta, jolta aidon Kiekkokaupungin yhteisö 8-vuotiaasta naperosta 38-vuotiaaseen liigakonkariin kuuluisi näyttää.

Nyt, kun yhtäällä tehdään yhtä ja toisaalla toista, ei kokonaisuus näytä ja tunnu niin vahvalta kuin se voisi. Fyysisten ja materiaalisten seikkojen ohella seurakulttuurissa kulkevat myös nämä henkiset ja esteettiset asiat, jotka vaikuttavat ihmiseen varmasti enemmän kuin arvaammekaan. Parin vuoden takaisen maalausoperaation jäljiltä Isku Areenakin näyttää huomattavasti enemmän Pelicansin kotihallilta, kuin miltä tahansa jäähallilta.

Ehkä harmautta poistamalla ja yhtenäisyyttä lisäämällä myös ne juniorit perheineen saapuisivat useammin liigaotteluun. Siinä on yksi kohderyhmä, jonka puuttuminen pääsarjaotteluiden katsomoista tuntuu olevan harmina monella paikkakunnalla ja monessa lajissa.

 

Edellinen kirjoitus >> Urheilujohtaminen mitataan vuosissa

22Tou/15Off

Urheilujohtaminen mitataan vuosissa

Saarinen22052015Yhtä keskushyökkääjää enää haetaan Pelicans-miehistöön ennen kauden alkua, sen verran selvisi Ilkka Kaarnan eilisistä lausunnoista. Sisältö oli täysin odotettu, sillä muuten kokoonpano on jo siinä kunnossa, että sillä voi kauteen lähteä. Toki koputetaan puuta terveystilanteen ja viime kauden kolhuista toipumisten suhteen.

Ja kyllähän nämä kommentit yhdeksän kertaa kymmenestä ovat silkkaa totuuden kiertelyä, eivät mitään kiveen hakattuja faktoja. Jotain on vastattava, kun kysytään.

Ykkössentterin hankinta on luonnollisesti asia, joka kiinnostaa. Hieman vähemmälle huomiolle jäi seuran maaliskuinen ilmoitus siitä, että Mika Saarinen siirtyy urheilujohtajan paikalta Pelicansin A-nuorten päävalmentajaksi. Urheilujohtajan Saarinen ehti Pelicansissa toimimaan kolmisen vuotta.

On hankala arvioida, oliko siirron taustalla enemmän taloudelliset kuin ammatilliset syyt. Joka tapauksessa organisaation kuluja on karsittava, ja tässä kohtaa urheilujohtajan pestiä ei varmastikaan koettu elintärkeänä.

Urheilutoimenjohtajan palkkaaminen oli Pelicansissa pitkään odotettu ratkaisu, mutta ainakaan päällepäin se ei osoittautunut mitenkään käänteentekeväksi. Monella suulla on ehditty toteamaan, että pelaajahankinnat eivät tällä ajanjaksolla olleet keskimäärin yhtään parempia kuin aiemminkaan, vaikka juuri siihen parannusta kaivattiin.

Mutta onko urheilujohtajaa ylipäätään syytä mitata pelkillä pelaajahankinnoilla, vai paljon laajemmassa kontekstissa?

Puolustelematta Mika Saarisen toimia sen kummemmin ja tietämättä hänen työnsä jälkiä käytännön tasolla, voi seuran urheilujohtamisen nähdä myös hieman toisessa valossa. Paitsi pelaajahankintoja, on tehtävä varmasti suuremmissa määrin arkista laadunvalvontaa, pitkäjänteistä rakenteiden luomista ja kaupungin oman pelaajatuotannon tehostamista.

Juuri tämän suuntaisia ajatuksia Saarinen esitti virkaan astuessaan ja myös menneenä talvena jututtaessani häntä. Miten saataisiin lahtelaisjunioreiden luistelutaito valtakunnan huipulle? Miten saataisiin tavoitteiden rima nostettua Liigasta NHL:ään? Miten seuran valmentajien keskinäistä yhteistyötä ja mentorointia pitäisi kehittää? Ja niin edelleen.

Valmentajaurallaan "Nega-Mikanakin" tunnetun Saarisen persoona ei ole helpoimmin lähestyttävä, eikä hän ainakaan julkisuudessa tuppaudu esille millään tavoin. Kenties hiljainen ja järjestelmällinen pitkän linjan puurtaja olikin sopiva johtamaan juuri edellä mainittuja asioita, mene ja tiedä.

Tietenkin parasta olisi saada samassa paketissa Jukka Holtarin (JYP), Ari Vuoren (TPS) tai Janne Vuorisen (Jokerit) kaltainen NHL-scoutti, mutta eihän Mika Saarinen koskaan ole tämänkaltainen operoija ollut. Joten jos pelaajahankintojen gurua odotettiin, niin odotus oli lähtökohtaisestikin väärä.

Pelaajahankinnan onnistuminen voidaan arvioida viidessä kuukaudessa, mutta urheilujohtajan pääasiallinen kädenjälki näkyy pikemminkin viiden vuoden kuluessa.

Se ei toki poista sitä, että Pelicansin on yksinkertaisesti onnistuttava pelaajahankinnoissaan nähtyä paremmin. Sama vanne kiristää useimpia liigaseuroja.

 

Edellinen kirjoitus >> Nupe lipsautti kuntoharjoittelun paradoksin?

15Tou/15Off

Nupe lipsautti kuntoharjoittelun paradoksin?

Pelicans - taas kovempana kuin koskaan?

Pelicans - taas kovempana kuin koskaan?

On taas se aika vuodesta, kun jääkiekkojoukkueet harjoittelevat kovempaa kuin koskaan ja parempiin tuloksiin kuin koskaan.

Ja on myös se aika vuodesta, kun suolataan edellisen valmennusjohdon johtama kuntoharjoittelu kelvottomaksi.

Miten minusta tuntuu, että uusien valmentajien saapuessa juuri tämä suolaaminen yksi yleisimmistä lausunnoista, joita medialle annetaan. Tällä kertaa oli Pasi Nurmisen vuoro Radio Voimassa:

Tottakai määrätynlainen maltti pitää olla kesän aikana, sillä joukkueella on todella rikkonainen kausi alla, paljon loukkaantumisia ja osa pelaaja joutunut todella kovalle rasituksille. Meidän fysiikkavalmentajan Juha Nakarin kanssa kun noita tuloksia käytiin yhdessä läpi, niin kyllä sellainen peruskestävyyspohja on ollut aika heikonlainen. Se on se ensimmäinen kohta joka on laitettava kuntoon.

Muistetaan tämä lausunto sitten kun aikanaan valmennusryhmä Pelicansissa vaihtuu. Mutta miksipä tällaisen kommentin jättäisi antamatta, jos asia on totta.

Tai vaikka olisikin vain puoliksi totta, niin luodaanhan sillä uskottavuutta ja oman arvon nousua tässä kesäajan "honeymoonilla", ennen kuin arki syksyllä alkaa. Lahtelaisten silmissä "Petu" ja "Nupe" ovat tällä hetkellä aivan helvetin kovia ja isomunaisia jätkiä. Toivotaan, että myös sanojensa mittaisia, kuten imago antaa ymmärtää. Pistävät vielä jätkät huippukuntoonkin, tosin luovuttaen vastuun tällä osa-alueella Nakarille.

Samaan hengenvetoon täytyykin ihmetellä, mikä rooli Nakarilla oli Pelicansin taustaryhmässä viime kesänä. Nyt hän näyttää Nupen lausuntojen perusteella gurulta, mutta miksi joukkueen peruskestävyyspohja sitten oli kuralla? Tässä on vähintäänkin keskisuuri paradoksi.

Joko Nakari itse ei ollut tehtävien tasalla, tai sitten valmennusjohto Tomi Lämsä - Mikko Saarinen ei antanut ammattilaiselle tälle kuuluvaa vastuuta, vaan piti fysiikkaharjoittelussa langat käsissään vetäen tämänkin osa-alueen vihkoon. Totuus on jossain tuolla ulkona. Ja osavastuullinen Saarinenhan jatkaa valmennusryhmässä nytkin. Uusi valmennusjohto saanee häneltä hyvät taustatiedot vuoden takaisesta toiminnasta.

Joka tapauksessa selvää lienee, että joukkueet eivät todellakaan ole joka kesä kovemmassa tikissä kuin koskaan aiemmin. Kyseessä on vain yksi jääkiekkomaailman kliseistä.

Muutenkin kesällä kaljaa litkivien ja makkaraa mussuttavien lätkäjätkien kannattaisi olla treenaamisesta aika hissukseen verrattuna esimerkiksi vapaaottelijoiden äärikurinalaiseen elämään. Kehässä fysiikka-arvoja katsotaan suoraan silmästä silmään, kaukalossa ollaan vain yksi osa isompaa kokonaisuutta - pelissä mukana hyvässä tai keskinkertaisessa kunnossa.

Kunhan nyt ei vain luultaisi, että päättyneen kauden karmea pelillinen taso olisi ollut kuntoharjoittelusta kiinni.

 

Edellinen kirjoitus >> Mika Saukkonen – kiekkokansan kiduttaja

13Tou/15Off

Mika Saukkonen – kiekkokansan kiduttaja

Saukkonen13052015On kaksi henkilöä, joiden jatkuvaa esiintymistä suomalaisessa urheilumediassa en ymmärrä. Toinen heistä on YLE:n siilitukkaspede Jussi Saarinen ja toinen on peruskampauksellakin kelvoton jääkiekkoselostaja Mika Saukkonen.

Saarisen, jonka jokainen haastattelukysymys sisältää sanan "henkilökohtaisesti", kohdalla lieventävänä asianhaarana on hyvin vähäinen altistuminen hänen tuottamalleen saastalle. Niistä Urheiluruudun piinahetkistä pääsee eroon mute-näppäimellä. Leijonien kisaselostuksen kohdalla tilanne on toinen.

Toisekseen luulen, että Saarisen hahmostaan rakentama älyttömyys on edes hieman tietoista. Hän on valinnut tiekseen eräänlaisen sketsihahmon luomisen, jossa hän tekee parodiaa nahkatakkisesta ja kylmänviileästä urheilujournalistista, joka maalailee kysymyksillään lätkäjätkien hilseen yli menevää taidetta.

Sen sijaan Saukkonen taitaa olla vain pohjimmiltaan väärä henkilö selostuskoppiin, ja vaikuttaa siltä, ettei hän edes itse tiedä tai välitä tosiseikasta. Niinpä hän on ilmaiskanavan selostajana täydellinen vaihtoehto vauhdittamaan Maikkarin maksullisen kisapaketin myyntiä. Maksullisella puolellahan selostajana pauhaa itseoikeutetusti Antsa Mertaranta. Hänestäkin voi olla montaa mieltä, mutta puutteineenkin Mertaranta hallitsee useimmat laadukkaan selostamisen osa-alueet ensiluokkaisesti. Saukkonen ei ole missään hyvä.

Olisi mielenkiintoista tietää, onko jossain MTV:n palaverissa aivan oikeasti todettu, että Mika Saukkonen on tarpeeksi paska selostaja vauhdittamaan maksupakettien myyntiä.

Turhauttavinta Mika Saukkosessa on se, että hän on aloittanut ammattiselostajana jo noin 15 vuotta sitten, eikä ole sinä aikana kyennyt kuin marginaaliseen kehittymiseen selostuksessaan. Uusia nousukkaita olisi tulossa ohi oikealta ja vasemmalta, mutta niin vain Saukkonen kömpii selostuskoppiin vuodesta toiseen välittämättä tippaakaan kököstä ulosannistaan. Muun muassa nykyisin huippusuosiota nauttiva NHL-selostaja Antti Mäkinen oli alkuaikoinaan radioselostajana rasittava kaikkine maneereineen, mutta vuodet ovat osoittaneet tinkimättömän asenteen itsensä kehittämiseen.

Mika Saukkonen taasen jatkaa omalla linjallaan, jossa hän kuluttaa lähetysaikaa täytesanoilla ja -lauseilla, perustaa kaikki kommenttinsa ylimalkaisuuteen ja "sinne päin" -arvioihin, sekä sössöttää itsestäänselvyyksiä katsojien älykkyyttä aliarvioiden. Maalihehkutuksissa Saukkosen hahmo huipentuu tukehtumisen ja änkyttämisen väkinäiseen yhdistelmään: "Ja si-el-tä-hän se tu-uu-le-ee-eeööö-öö!".

Eilen Saukkonen hehkutti Juuso Hietasen "valtaisaa" 15 minuutin peliaikaa kahden erän jälkeen, eli tasaisella kaavalla Hietanen oli kellottamassa 22:30 peliaikaa ottelussa. Aiemmin turnauksessa Saukkonen nimitti ohjurimaalit jonkinlaiseksi NHL-erikoistaidoksi, joita Suomen kaukaloissa ei nähdä. Turhaa on myöskään odottaa, että tämä selostaja näkisi mistä maalitilanteet alkavat, kuka jätti maalin edessä vastustajan mailan pitämättä sekä vihellettiinkö tilanteesta paitsio vai jäähy.

Kun ei ymmärrä jääkiekkoa pelinä, niin ei ymmärrä. Eikä viitsi 15 vuoden aikana opetellakaan, kun hauskempaa on keskittyä ottamaan kiekkopersoonien kanssa selfieitä Twitteriin.

Kolmantena tähän turhien ruutukasvojen joukkoon on vahvasti liittymässä Juhani Tamminen. Häntä ja Saukkosta lukuun ottamatta MTV tekee MM-kisojen kanssa erinomaista työtä, valitettavasti kanavan politiikkaan on aina jääkiekkotuotantojen yhteydessä kuulunut lajin halveeraaminen tällaisilla sketsihahmoilla.

MTV tekee vitsiä sekä ruutukasvoistaan että hienosta urheilulajista. Valitettavasti suurin kärsijä ovat katsojat.

 

Edellinen kirjoitus >> Ääniä liigahalleista 3/3 – Halli-DJ:n kultaiset säännöt

8Tou/15Off

Ääniä liigahalleista 3/3 – Halli-DJ:n kultaiset säännöt

Pelikatkomusiikkien soittaminen lätkämatseissa ei ole yhdentekevää.

Jäähalli-DJ:n toimenkuva, kuten varmaan levyjen soittaminen monessa muussakin paikassa, lukeutuu todennäköisesti niihin töihin, joita pidetään itsestäänselvyyksinä ja joista annetaan palautetta ainoastaan negatiivisessa muodossa, jos annetaan ollenkaan. Kotimaisissa puitteissa palkaksi on tarjolla todennäköisesti pieniä pennosia ja rutosti kiittämättömyyttä.

Musiikki itsessään on kuitenkin elimellinen osa jääkiekko-ottelua varsinkin Liiga-nimisessä viihdetuotteessa, miksei myös syvällisemminkin seurakulttuurin luomisessa. Siksi siltä, joka DJ-koppiin vapaaehtoisesti menee, voidaan odottaa asialle omistautumista ja tietotaitoa.

Pakko onkin todeta, että lähes kaikkien liigaseurojen musiikkilinja ottelutapahtumissa on pelkkää sillisalaattia. Linjaa haetaan milloin apuvalmentajan serkun levylaukusta, toisinaan cheerleadereiden tanssikuvioiden mukaan ja joskus puhtaasti radiolistojen kärjestä.

Harvassa seurassa tunnutaan ihan oikeasti miettineen, mistä meidän seuran oma yksilöllinen äänimaailma voisi koostua, mikä toimisi parhaiten juuri tälle kotiyleisölle ja miten sillä voitaisiin erottua kaikista muista. Niinpä on päätetty sekoittaa rokkia, iskelmää, teknoa ja räppiä sujuvasti sekaisin, vähän jokaiselle jotakin ja yleensä muiden liigahallien kappaleita kierrättäen.

Musiikilla voidaan vaikuttaa yllättävänkin paljon. Keväällä 2007 polemiikkia nosti Isku Areenalla soitettu Sommartider-kappale Pelicans kaataessa TPS:n säälipudotuspeleissä. Tietynlainen piikittely kuuluu asiaan, eikä tässäkään hyvän maun rajaa ylitetty, mutta toisaalta keskittyminen oli väärissä asioissa, kun yhteisen ilon keskellä keskityttiin DJ:n johdolla vastustajan pilkkaamiseen. Mukana oli varmasti nuoren liigaseuran keulimistakin historian ensimmäisen pudotuspelisarjan voiton varmistuessa.

Yleisöön se upposi kuin kuuma veitsi voihin, mutta voisi kai tilanteeesen löytyä jokin muukin kuin pilkkalaulu.

Aivan viime aikoina Pelicansin kotiotteluissa on myös soitettu tavallisilla pelikatkoilla muun muassa Lukon maalilaulua Final Countdownia. Kuten maanantain päivityksessä todettiin, lukeutuu se koko Liigan pitkäaikaisimpiin maalilauluihin. Maailmassa on miljardi musiikkikappaletta, mutta silti soittoon päätyy juuri kilpailevan seuran tärkein tunnussävel. Miksi?

Toki Final Countdown on yksi länsimäisen musiikin lähihistorian suurista hiteistä, mutta liigaottelussa sen soittaminen muualla kuin Raumalla on paitsi vastustajan kunnioituksen puutetta myös oman kotiyleisön aliarvioimista. Vastaavaa kuullaan myös Kärppien kotiotteluissa, joissa soi Pelicansin maalilaulu We're Gonna Win.

Asiassa liikutaan yksityiskohdan tasolla, mutta varsinkin aktiivisimmille katsojille on vähintäänkin hämmentävää kuulla omassa kotihallissa kappale, joka herättää valtaisan tunnemyrskyn vierasottelussa. Entä, jos yhtäkkiä Ilves soittaisikin kotiottelussaan Tappara on terästä? Tai Ässien kotiottelussa soitettaisiin Lukko-laulua? Suorastaan absurdi ajatus, mutta käytännössä sama asia kuin maalilaulun soittaminen.

Yhä väljähtyvässä Liigassa pitäisi keskittyä seurojen identiteettien vahvistamiseen. Siihen tarvitaan osaltaan sopivaa erottautumista omaleimaisella musiikkityylillä ja toisaalta hyvähenkistä vastakkainasettelua - ei massan mukaan puuroutumista.

Sitä varten myös DJ-kopissa olisi syytä terästäytyä ja vierailla vähintään kerran kaikilla muilla liigapaikkakunnilla.

 

Edellinen kirjoitus >> Ääniä liigahalleista 2/3 – tunnuslaulut