Meidän Peli(kirja) – miksi ja mitä varten?
Kuten alkuviikosta tulikin jo tarinoitua, niin meneillään olevien MM-kisojen toinen pääpuheenaiheista on ollut niin sanottu Meidän Peli. Tosipelien vihdoin alettua pääpuheenaiheisiin toivottavasti nousee myös itse jääkiekon kenttätapahtumat. Mutta mitä tämä Meidän Peli on oikein miehiään?
Useamman vuoden pelikirjakeskustelua seuranneena 
kuluvan kevään hehkutus tuntuu jopa vanhan kertaukselta, mutta asia on äärimmäisen tärkeä. Nyt on siis kehitetty Meidän Peli, jonkinlainen suomalainen tapa toteuttaa jääkiekkoa. Siihen asti varmaan kaikki pysyvät kärryillä. Osuvasti huomenna Helsingissä pelataan Daavidin ja Goljatin kamppailu Suomi-Venäjä, jossa nöyrä joukkuepelaaminen kohtaa individualistisen taiteilun. Sanomattakin on selvää, että erityisesti venäläisten hyökkääjien yksilötaito aivan eri sfääreissä kuin suomalaisten.
Pallopeleissä on se ikävä lainalaisuus, että useimmiten ja todennäköisesti taitavampi voittaa. Ei aina, mutta vähintään kuusi kertaa kymmenestä. Suomen jääkiekkomaajoukkueen historia on valitettavasti niukkojen tappioiden historiaa. Omilla vahvuuksilla - työmoraalilla, kollektiivisella joukkuepelillä ja taistelulla - on usein päästy hyvin pitkälle, mutta maalin tappiosta jää aika pitkä matka maalin voittoon. Kun aina vain puolustetaan, vastahyökätään ja taas puolustetaan, niin voittamisen todennäköisyydet ropisevat maalintekopaikkojen muodossa vastustajan vaakakuppiin.
Sitten sadatellaan, että "jos oltaisiin joka paikasta tehty maali, niin oltaisiin voitettu".
Meidän Peli on mahtavaa vastalääkettä Suomi-kiekon helmasynteihin. Nyt Suomi pyrkii olemaan se, joka ensin kontrolloi kiekkoa, välissä puolustaa ja ottaa taas kiekon haltuunsa. Pelaajat pääsevät pelaamaan, eli pitämään kiekkoa ja hallitsemaan pelin virtausta. Se voi näyttää välillä hitaalta ja tylsältä, mutta se on voittavaa jääkiekkoa. Ironisesti Meidän Peli myös sisältää sellaisia elementtejä, jotka samalla mahdollistavat myös jopa entistä paremmin fyysisen kamppailujääkiekon pelaamisen. Taklaamaan ehditään, kun ollaan joka hetki tapahtumien ytimessä eikä monta metriä myöhässä.
Nyt Suomi on myös jääkiekon kehityksen keihäänkärjessä. Lajia on kansainvälisesti viety viime vuosina hienoon suuntaan 90-luvun pystypainiin ja kahvaamiseen verrattuna. Nykyjääkiekolta vaaditaan yhä fyysistä elementtiä, mutta ennen kaikkea taitoa ynnä luisteluvoimaa. Ne pääsevät oikeuksiinsa silloin, kun joukkue hallitsee kiekkoa ja pelin virtausta. Pelitapa on myös erittäin vaativa, minkä takia monet Suomen pelaajista joutuvat pelaamaan aivan taitojensa ylärajoillaan.
Ei kannata tukehduttaa itseään ylianalysoinnilla. Yksinkertaistettuna Meidän Peli on muutos suomalaisessa pelikulttuurissa. Se on järkevää jääkiekkoa, jossa koko viisikko ja koko kentän ala käytetään hyödyksi parhaalla mahdollisella tavalla kulloiseenkin pelitilanteeseen reagoiden. Hyökätään viidellä, puolustetaan viidellä.
Niillä opeilla Daavid lähtee huomenna itseluottamusta uhkuen sekä kiekkoa lapaansa janoten hallitsemaan Goljatia. Ei vain yrittämään parhaansa ja odottelemaan viimeistä kuoliniskua loppuminuuteilla, vaan ottamaan todennäköisyydet puolelleen.
Sitä on suomalaisen jääkiekon nerous 2010-luvulla. Myös järkevämmin pelaava vajaataitoinen voi voittaa kuusi kertaa kymmenestä.
Melkeinpä toivon, ettei Suomi voittaisi mestaruutta
MM-kisojen alkulohkot on höntsäilty, joten tästä eteenpäin se on sitten tupla tai kuitti. Voitolla mitalipeleihin, tappiolla lauluun. Mutta ansaitsisiko Suomi mestaruutta?
Turnauksessa on tähän asti ollut tasan kaksi puheenaihetta: lippujen hinnat ja Meidän Peli. Ensimmäistä olen käsitellyt jo tarpeeksi, jälkimmäiseen palaan todennäköisesti vielä ennen pudotuspelien alkua. Jostain näiden kahden välistä törmäsin sellaiseen ajatukseen, että ehkä on parempi jos Suomi ei voita maailmanmestaruutta näissä kisoissa.
Jääkiekkojohtajat kun tuppaavat tässä maassa olemaan vähän sellaisia pikkupoikamaisia autokauppamerkonomeja, joilla keulivat kisateltat ja vähän muutkin teltat heti siinä vaiheessa kun jääkiekon siivellä saa vähän statusta joissakin piireissä. Kalervo Jong Ilistä on puhuttu paljon paskaa unohtaen samalla vallanpitäjän positiiviset uroteot Suomi-kiekon hyväksi, mutta tietty kukkopoika hänenkin sisällään asuu. Alemman kastin kravattiviipottajat liigaseuroissa ja muissa elimissä elävät sitten omaa vähän vaatimattomampaa unelmaansa kukin tavallaan.
Kun maailmanmestaruus sitten Bratislavasta veivattiin ja alkoi median löylynheitto kotikisoja varten, niin taisi olla vain ajan kysymys milloin ähkykupla puhkeaa. Pääsylippufarssin myötä se vain tapahtui huomattavasti nopeammin ja terävämmällä neulalla kuin arvata saattoi. Leijonan nahasta oli revitty irti kaikki mahdollinen ja paisuteltu koko jääkiekko lajina - mutta ennen kaikkea busineksena - sellaisiin sfääreihin, että se oli tavallisen 180 cm pitkän kiekkokuluttajan ulottumattomissa.
Ruotsalaiset muuten nauravat partaansa kun pääsevät kevään jälkeen perkaamaan kaikki Suomen kisaorganisaation tekemät virheet ja järjestämään ensi keväänä Estellen valvovien silmien alla jättefinat kisat.
Onneksi meillä lahtelaisilla on Pelicans, joka on niin ikään energinen ja dynaaminen, mutta ihan konkreettisella tasolla säilytti kausikorttien hinnat entisellä tasollaan. Pieni korotuskin olisi ollut perusteltua, mutta terve järki pysyy mukana kovimmankin huuman keskellä. Ehkä senkin takia Pelicans on ainakin toistaiseksi vielä kadunmiehen tasolla, vaikka kolmannen kerroksen vip-aitioita jo Isku Areenaltakin löytyy.
Jukka Jalosen valmennusryhmä on ykkösluokan lätkäjätkiä kiireestä kantapäähän. Joukkueen lisäksi he ovat mestaruuden ansaineet, jos pelillinen taso vielä kolmeen voittoon riittää. Jääkiekkoliitosta, pikkupomojen armeijasta ja Hartwall Areenalla viisi minuuttia myöhässä katsomoon löntystävistä katsojista en olisi niin varma. Ja kyllähän samaan laariin putoaa myös se sama roskamedia, joka nyt puhaltaa uutta kuplaa Suomen pelillisestä kriisistä.
Mutta eihän tässä nyt toki ruveta finaalitappiota toivomaan. Niin ei pidä ikinä tehdä. Pelkään vain, että mitä mahdollinen kuninkaallinen maailmanmestaruus kotikisoissa tekisi meidän pelille, eli suomalaiselle jääkiekolle.
Onko Ranska-ottelussa hyvää tulosta?
Antsa Mertarannan loputtoman ja vähän tasottomankin puujalkavitseilyn välistä osui korvaan yksi lausahdus eilisen Ranska-ottelun lopussa. Nihkeän alun jälkeen Suomi löylytti patonkiveljiä oikein kunnolla, ja jopa pari maalia yli standardimallisen 5-1-tuloksen, johon Antsa ohimennen lausui jotakuinkin näin:
Nyt tässä tietysti herää taas se kysymys MM-kisojen tasoeroista...
Niin, tulosten valossa Ranska on aivan yhtä huono kuin 10 vuotta sitten. Tosin lepuuttivat nyt selkeää ykkösmaalivahtia Cristobal Huetia tärkeämpiin otteluihin, mutta isossa kuvassa fransmannit eivät ole kyenneet esimerkiksi Sveitsin, Tanskan ja Norjan kaltaiseen tasonnostoon. Siispä neljän pelin jälkeen yksi voitto Kazakstanista ja kolme tappiota, maaliero 11-24.
Entäpä jos ottelu olisi päättynyt huomattavasti tasaisempiin lukemiin vaikkapa 2-0 tai 4-2? Silloin todennäköisesti jo Antsan johdollakin olisi nyrpistelty nokkaa Suomen alkuturnauksen takkuisesta viimeistelystä ja tehottomasta ylivoimapelistä. Suomi kuitenkin ryöpytti kuten kuuluu ryöpyttää, joten herää kysymys kisojen tasoerosta.
Näissä Ranska-otteluissa ei siis tunnu olevan sopivaa lopputulosta, kun aina on joku pielessä. Jääkiekon kansainvälisen kehityksen suhteen lienevät 16 joukkueen kisat ja niiden vieminen Valko-Venäjän kaltaisiin kehitysmaihin ihan perusteltu juttu. Poliittisiin asioihin kantaa ottamatta.
Kuvittelenko muuten vain, vai yrittääkö Antsa nyt Canal+:n tajunnanräjäyttävässä lätkäshowssa heittää vähän entistäkin enemmän läppää niistä kuuluisista entisistä neidoista ja korvata vähäisenkin laadun määrällä? Kölli Kortelaisen pelikatkohavaintoihin ja Tami Tammisen epäaidon tuntuiseen paasaukseen yhdistettynä tarjolla on tahatonta komiikkaa koko 39,90 euron edestä. Lätkäjätkä haistaa yliyrittämisen.
Toukokuista paniikkia koko rahalla
Eipä tarvinut kauaa mennyttä kautta sulatella, kun on jo solkenaan huolta ja murhetta ilmassa. Jos ei muuten, niin hätäisimpien näppäimistöillä. Joonas Järvinen ja Ryan Lasch ovat kovaa vauhtia pelaamassa itseään isompiin ympyröihin. Tero Koskirantakin lähti tilipussin perässä Turkuun.
Joku TPS-fani iloitsi peliä tekevän sentterin hankinnasta, mutta enemmänkin kyse on erittäin laadukkaasta yleismiehestä, josta Pelicansin ei kannattanut liikaa maksaa. Mahdollisesti molempien ketjukavereiden lähdettyä Koskirannassa oli vahva väliinputoajan uhka, ja myös hinku pois Pelicansista oli syystä tai toisesta ilmeisen kova.
Sekin on hyvä muistaa, että mahdollisille lähtijöille ei voi 
korvaajia hankkia ennen kuin siirto on tapahtunut. Toimitusjohtaja Kaarna otti keskiviikon Uudessa Lahdessa varsin terveen näkökulman asioihin. Jos rahakkaat ulkomaansiirrot ovat menestyksen hinta, niin olkoon. Hyvässä lykyssä Pelicans kuittaa neljästä lähtevästä tähtipelaajasta yli puoli miljoonaa euroa budjetoimatonta voittoa. Toki siirtokorvaukset tulevat vasta jälkikäteen ja niitä ei kannata välittömästi hassata uusiin pelaajiin, mutta tämä lienee kuitenkin rutkasti onnellisempi tilanne kuin se, että ei menestyttäisi ja pelaajat lähtisivät ilmaiseksi.
Samalla lähtee signaali maailmalle, että näiden 20-26-vuotiaiden puolivalmiiden pelaajien kannattaa hypätä ponnahduslaudalle Pelicansiin.
Puoli miljoonaa löysää budjetissa, puoli miljoonaa siirtokorvauksia - eiköhän näillä eväillä voi melko huoletta lähteä ensi kautta rakentamaan. Pahasti vajaalla sentteriosastollakin Paakkolanvaaralla ja Immosella on potentiaalia viime kauden roolia ylemmäs, jos nyt eivät aivan ykkösketjun tasoa olekaan. Nyt vain tähtäin 80-luvun lopulla syntyneisiin ulkomaalaispelaajiin, joilla putki kulkee ja isoimmat tavoitteet ovat vielä edessä. Radek Smolenakin jatko olisi myös ihan tervetullut uutinen.
Suurin haaste on löytää hyökkääjiä, joilla olisi edeltäjiensä tasoiset yksilötaidot. Perässähiihtäjät eivät nyt riitä, vaan täsmähankintojen on oltava ratkaisijatyyppiä, jotka nostavat ketjukavereidensa tasoa. Kannattaa silti jo varautua siihen, että samanlaisia kahvituksia ja jalkaveivejä ei tulla näkemään, kuin mitä poikkeusyksilöt #16 ja #19 esittivät.
Tosin kun katsoo mestarijoukkueen ykkösketjua Tuppurainen-Perrin-Pesonen, niin senkin troikan peli perustui ennen kaikkea monipuolisuuteen ja perussuoritusten laadukkuuteen. Kärkikynät ovat siihen nähden vai viihdyttävä lisä, ei sen enempää.
- - -
Lahtelaisittain siirtorintamalla kuuluu myös sellaista, että Jani Forsström siirtyy Italian Alleghesta Ruotsin Allsvenskanin Tingsrydiin, jossa Jari Kauppila menneen kauden pelasi. Tingsryd sijoittui sarjassa 3. viimeiseksi ja vältti karsinnat. "Fogusta" odotetaan taitavaa ylivoimapuolustajaa, joten tehopisteet lienevät vähän sokaisseet Tingsrydin scoutingia...
Toinen Kiekkoreippaan kasvatti Niko Tuhkanen puolestaan suorittaa melko lyhyen lauttamatkan vaihtaessaan uumajalaisesta Björklövenistä Vaasan Sportiin. Sport teki odotetusti kovat hankinnat kaapatessaan Tuhkasen lisäksi Toni Jalon TUTOsta, Tomi Pekkalan Tapparasta ja maalivahti Jonathan Iilahden Bluesin organisaatiosta.
Liitto ja kisaorganisaatio saivat ansionsa mukaan
MM-kisat 2012 muistetaan siitä kun katsomolakanoiden vanha slogan "Äiti lähetä rahaa!" muuttui muotoon "Äiti lähetä 155 euroa!". Jääkiekkoliiton tulostavoite näistä kisoista on muuten 8 miljoonaa euroa.
Jos kotikisoista haluttiin keittää kunnon soppa, niin siinä
on ainakin onnistuttu heti ensimmäisten pelipäivien aikana. Suomen joukkue on ottanut kaksi riittävää 1-0-voittoa, mutta oikeastaan kaikin muin tavoin kisojen alku on ollut fiasko. Väljähtänyt tunnelma, tyhjiä halleja, päälle vielä mokailuja tyyliin Breivikin kuva julisteessa ja valtioliput väärässä järjestyksessä.
Jabba The Hutt, korjaan Kalervo Kummola, kommentoi pääsylippufarssia Arto Nybergin haastattelussa seuraavasti:
Tottakai minua harmittaa, haluaisin olla kiva kaveri ja jakaa lippuja kahdella- tai kolmekympillä, mutta se ei onnistu.
Jääkiekon MM-kisojen alkusarjan otteluihin siis ilmeisesti ainoat hintavaihtoehdot ovat 155 euroa tai 20 euroa. Suurin piirtein juuri näin näköalattomia Lukashenkon, korjaan Kummolan, ja kisojen pääsihteerin Mika Sulinin kommentit asian tiimoilta ovatkin olleet. Ensin hinnoitellaan härsiksti yli, sitten vähätellään kansaa (Kummola: "Kritisoijat eivät olisi muutenkaan tulleet kisoihin", Sulin: "On Leijona-kiertuetta ja kaikkien aikojen isointa kisatelttaa"), lopuksi kuitenkin pyydellään anteeksi ja taivutaan isoihin alennuksiin.
Jokseenkin amatöörimäistä viestintää. Jos hinnoittelussa oli linja valittu, niin miksi ei seisty jämäkästi sen takana ja ilmoitettu, että "Tämä on meidän päätös, jota muutetaan mikäli tarvetta ilmenee". Nyt kommenteilla heitettiin vain lisää paskaa tuulettimeen, joka hönki täysillä omaa pärstää päin.
Jääkiekkojohtajien tietynlaista yksinkertaisuutta ja kömpelyyttä on tullut useastikin pohdittua, ja tämä episodi vahvistaa sitä vain entisestään. No, Kale ei ole halpoja lippuja jakava kiva kaveri vaan ennemminkin paksusti elävä jääkiekkodiktaattori, joka on kutonut alamaisistaan läpipääsemättömän hyväveli-verkoston. Rautakanslerin johtamassa jääkiekkoperheessä ei ole sijaa skandinaavis-henkiselle vuorovaikutukselle ja keskustelukulttuurille, jossa ei jäädä ylimalkaisesti huutelemaan poteroista ja valtaistuimilta, vaan tullaan puoliväliin vastaan neuvottelemaan.
Mitalipelit lienevät jo loppuunmyytyjä/varattuja, joten ahneella ei liene näissä kisoissa paskainen loppu, mutta alku oli sentään. Ainakin tämän lätkäjätkän kisakuume hyytyi viimeistään siinä vaiheessa, kun Suomen avausottelussa Hartwall Areenalla vilisi kymmenittäin tyhjiä penkkejä ja Suomi!-huudot loistivat poissaolollaan.
- - -
Jääkiekon suuruudenhulluutta käsitteli tänään kolumnissaan ansiokkaasti Jatkoajan Solmu Salminen.
Ajatus on tärkein – Pelicans hankki voittamisen kulttuuria
Iso osa Pelicansin uudesta joukkueesta julkistettiin tänään. Isoimpana nimenä Timo Pärssinen, ennakkoon kovimpana hankintana Oskari Korpikari. Viimeaikaiseen ilotulitukseen nähden vaisua, mutta mitkä ovat ideat hankintojen takana?
Pudotuspelit, täältä tullaan (kuva: © sm-liiga.fi)
Päivän kovin kiinnitys oli Bluesista saapuva Kärppä-kasvatti Oskari Korpikari. Mahdollinen Joonas Järvisen korvaaja, mutta tämän tason kundi kannattaa muutenkin hankkia aina kun saatavilla on. Pelicans ei lähtenyt tässä B-suunnitelmiin, vaan nappasi markkinoilta 2-vuotisella lapulla halutun ja parhaassa iässä olevan jykevän peruspakin. Kukaties vuoden-kahden päästä Korpikari vuorostaan suuntaa ulkomaille siirtokorvausten kera. Palkintokaapista löytyy tolkuttomat neljä SM-liigakultaa, kolme hopeaa ja yksi pronssi. Kärsinyt urallaan loukaantumisista, mutta pelasi viime sesongilla täydet pelit ja nostaa tasoaan pudotuspeleissä. Jos pelaajahankinnoissa voi puhua linjakkuudesta, niin tämä edustaa nimenomaan sitä. Kaikki pelaajaan liittyvä tukee hankintaa.
Maalivahtiosastolla turvauduttiin ainakin tässä vaiheessa Jere Myllyniemeen. Villeimpien huhujen maajoukkuevahdeista pudottiin ryminällä alas, mutta ajatus löytyy tämänkin sopimuksen takaa. Pasi Nurminen on tehnyt jämäkän ratkaisun ja potkii Joonas Kuuselaa uudeksi huippuvahdiksi, jolle on ensi kaudella tiedossa 20-40 liigaottelua. Siinä projektissa Myllyniemi astuu kuvaan 10 vuotta pääsarjatasoa nähneenä varmaotteisena kirittäjänä, jolla on vielä itsellään kana kynittävänä, sillä menestyksestä tamperelaiskasvatti ei ole päässyt missään vaiheessa nauttimaan.
Päivän tunnetuin nimi oli muinaisen Teletappi-ketjun vasen laita Timo Pärssinen, jonka kanssa osuvasti samana päivänä IFK:hon suuntasi Pelicans-kippari Arttu Luttinen. Joissain kommenteissa TuTo-kasvattia on kaavailtu hövelisti 2-4-ketjuihin, mutta tosiasiassa pahoista selkävaivoista kärsineen Pärssisen on noustava ykkös-kakkosketjun tasolle, muuten tämän kaliiberin hankinnassa ei ole mitään järkeä. 35-vuotiaan väkkärän nykyprofiilissa on jo vahvasti kehäraakin makua ja siksi siirto oli jossain määrin linjasta poikkeava. Tosin jälleen hankittiin paljon kokenut ja voittanut pelaaja, jonka luontaiset ominaisuudet luistelusta, taidosta ja työmoraalista lähtien sopivat Pelicansin systeemiin.
Piskuinen puolustaja Antti Ylönen on hänkin kahminut Kärppien mukana kolme kultaa, kaksi hopeaa ja yhden pronssin, sekä Kajaanin Hokissa Mestis-mestaruuden ja pronssia. Piinkova asenne ja hyvä liikkuvuus istuvat jälleen Pelicansin sapluunaan. Toiminee eräänlaisena kirittäjänä kaksikolle Pietilä-Hurri, ja takaa sen ettei kokoonpanossa roikuta vapaalipuilla.
- - -
Joukkuetta koottaessa on hyvä muistaa, että Pelicansin pelaajabudjetissa on yhä varaa arviolta 400 - 600 tuhatta euroa (ilman Hodgmania ja Järvinen+Lasch mukaanluettuna). Kuluneen kaudeen hintalaatu-suhteeseen on liki mahdotonta päästä, mutta vielä on runsaasti pelivaraa hankkia neljä laadukasta kenttäpelaajaa.
Ensimmäiset pennoset pajatsosta ulos – mitä tilalle?
Espoon Blues julkisti tänään ensi kauden joukkueensa. Pelicansista osoitetta vaihtavat Joonas Jalvanti ja Teemu Rinkinen. Samoin Henri Laurila siirtyy KalPasta Espooseen. Justin Hodgmania taas viedään jo vahvasti Magnitokorskiin.
Pakka leviää käsiin, pajatso tyhjenee, eikä enää ole kuin 9 täyttä kuukautta siirtorajaan! Viimeksi tuon 9 kuukauden aikana onnistuttiin hankkimaan ykköspakkipari ja kaksi parasta hyökkäysketjua. Tai lähinnä hankittiin kymmenkunta laatupelaajaa, joista hyvässä joukkueessa jalostui tähtiä. Paniikkiin ei siis ole syytä, sillä laatupelaajia on tulossa nytkin. Kannattaa kuitenkin varautua siihen, että Juhamatti Aaltosen tai Hodgmanin kaltaista poikkeusyksilöä ei välttämättä haaviin tartu.
Ulkomailta löytyy luonnollisesti tarjontaa, mutta miltä näyttää kotimaan markkinoilla? Tässä pieni katsaus.
Tulee, ei tule, tulee... (kuva: © sm-liiga.fi)
Maalivahtiosastolle on joissain huhuissa jo jonkin aikaa tuotu Karri Rämöä. Unelmasiirto Rämön (pelillisen) urakehityksen, Pelicansin mestaruushaaveiden ja Peliittojen asioidenhoidon kannalta, mutta huhu on viime päivinä vahvasti kumottu. Suunnitelma B sisältää Jere Myllyniemen, joka hurmasi muutamassa lainapelissä, mutta onko tämä 29-vuotias liigajyrä sitten se oikea valinta? Avaisi kuitenkin terveen 50/50-kilpailutilanteen Joonas Kuuselan kanssa ja pienillä kehitysaskelilla molemmat voisivat olla finaalitason vahteja keväällä. Janne Juvoselle lienee parasta urakoida ensi kaudella nelisenkymmentä peliä Peliittojen maalilla.
Puolustuksessa tilanne on sikäli poikkeuksellinen, että kiekolliset liiderit Seikola ja Latvala ovat jo valmiina riveissä. Muista sopimuksellisista Joonas Järvistä viedään jo NHL:ään, kun taas Pietilän ja Hurrin varaan voi tässä vaiheessa laskea vain kolmosparin täydennystä. Vähintään kaksi puolustajaa on siis hankintalistalla.
Haikailemani Suikkasen ex-luottopakki Antti Halonen siirtyi Ruotsista KalPaan, Bluesin Oskari Korpikaria taas viedään pelaajien hautausmaalle Lukkoon. Järvisen kaltaista (kotimaista) nuorta talenttia ei ole tarjolla, mutta mielenkiintoisia nimiä voisivat SM-liigasta olla Tomas Mojzis, Ryan Lannon, Daniel Fernholm, Pavel Skrbek tai vähän pienempään rooliin Mikko Viitanen.
Hyökkäyspäässä painitaan sitten sitäkin isomman vaihtuvuuden kanssa. Toivottavasti edes Ryan Lasch jatkaisi. Tero Koskirannan kohdalla on huhuttu uloshinnoittelusta, ja pitää todella muistaa Laschin olleen käytännössä ketjun keskushyökkääjä ja "aivot". Radek Smolenakin jatko vahvistaisi vasenta laitaa, oikeallehan tarjolla ovat jo Pikkarainen, Sopanen ja Jormakka. Lasch-Hodgman-Immonen-akselilta voi hävitä koko pelinrakentelumoottori, joka asettaa tiettyjä kriteereitä uusille hankinnoille. Voisiko Tommi Paakkolanvaara olla vastaus kakkos-kolmosketjun keskelle?
Pieni katsaus liigan vapaisiin pelaajiin:
Petri Lammassaari - Taitava, mutta aina rikki. Oikealle laidalle muutenkin tunkua.
Roope Talaja - Parissa vuodessa Mestiksestä liigatähdeksi. Menee Lahtea isompiin ympyröihin.
Mika Hannula - Laadukas ongelmapelaaja. Hinta-laatusuhde pielessä? Huippusentterin vierellä voisi toimiakin.
Petteri Wirtanen - Kaarnan seuraava jytky siirtomarkkinoilla? A-luokan liideri ykkös-kakkosketjuun.
Tyler Redenbach - Taitava pistenikkari. Kannattaa silti jättää suosiolla väliin.
Semir Ben-Amor - Nelosketjun voimahyökkääjä, mutta riittäisikö jalkanopeus ja taito Pelicansin pelitapaan?
Antti Kerälä - Yhden kauden ihme jäätyi toisella sesongillaan. Liian kallis kolmoseen, riittääkö taso kakkosketjuun?
Iiro Pakarinen - Potentiaalinen maalitykki hyvässä nosteessa, mutta oikea laita jo täyteen buukattu.
Pekka Saarenheimo - Hinta-laatusuhteeltaan viime kausina liigan huonoimpia. Tarvitsisi huippulaiturit.
Perttu Lindgren - Kallis tähtisentteri, joka ei ole koskaan voittanut mitään. Annetaan mennä johonkin muualle.
Mark Bomersback - OK tehot, silti jäi vähän mysteeriksi. Profiili voisi sopia Pelicansiin, mutta löytyisikö sopivaa roolia.
Kris Beech - Katosi totaalisesti kuvasta kesken kauden. Hidas kuin mikä. Haiskahtaa palkkasoturilta.
Jarno Koskiranta - Nousi jo EHT-tasolle ja on siirtomarkkinoiden kuumia nimiä. Taitaa mennä sivu suun.
Michal Birner - Uusi Luttinen? Pelicansin ja Suikkasen näköinen pelaaja.
Tuomas Suominen - Potentiaalia on, mutta läpimurto jäänyt tekemättä. Maisemanvaihdos voisi tehdä ihmeitä.
Mark Lee - Voisi olla tärkeä palanen menestysjoukkueessa, mutta taitotaso ei riitä kahteen kärkiketjuun.
Jakub Sindel - Menneen talven lumia. Yksi Sopanen löytyy jo.
Pelaaja-arviot 2011-2012
Arviot Pelicans-pelaajista kaudella 2011-2012, asteikolla 1 -5.
5 = täysosumakausi
4 = yli odotusten
3 = odotusten mukaisesti
2 = alle odotusten
1 = floppi
MAALIVAHDIT
Niko Hovinen ****
Ei tuntunut olevan täydessä tikissä syksyllä, mutta torjui voittoja liukuhihnalta ja 4 nollapeliäkin ensimmäisellä kolmanneksella. Maali- ja tappiomäärät kasvoivat keväällä roimasti, kunnes taas pudotuspeleissä huippuotteita. Kova suoritus rampana ja perheenlisäyksen jälkeen. Ehjänä olisi torjunut mestaruuden.
Joonas Kuusela ****
Näytti semifinaaleissa närhen munat epäilijöille, tosin niin oli jo aikakin. Äärimmäisen arvokkaita kokemuksia tulevaisuutta ajatellen. Runkosarjassa 12 täyttä ottelua, joista varsinaisella peliajalla 6 voittoa, 4 tasuria ja 2 tappiota. Maallikon silmin sylkee vielä liikaa irtokiekkoja. Kauden erikoisuutena pimeneminen ja ulosajo maaliskuun Ässät-ottelussa. Nousiko menestys hattuun vai koveneeko työnteko entisestään?
Janne Juvonen ****
Takana kolmen ottelun verran peliminuutteja SM-liigassa, niistä 1,5 finaaleissa. Harvinaisen kypsä raakile, ja kasvaa maan parhaassa maalivahtiakatemiassa. Jos nuppi kestää noin hyvin tiukassa paikassa, niin voi saavuttaa vielä mitä tahansa. Vain n. 180 cm pitkä, kuinka pystyy kompensoimaan puuttuvat sentit?
PUOLUSTAJAT
Kokonaisuutena kovin suoritus (kuva: © sm-liiga.fi)
Jan Latvala *****
Uskomaton teräsmies! Vielä 30 pinnaa rikki. Puhdasverisen pelimiehen tavoin nosti suoritustasoaan runkosarjan loppukirissä ja pudotuspeleissä. Käänsi omakätisesti Kärppä-sarjan kurssin 5. ottelussa ja taisteli finaalit loppuun kipeällä kädellä. Kentän pienimpiä, mutta voittaa väkevästi kaksinkamppailut, antaa paineen alla vapauttavan syötön ja heittää pikkukikkaa hyökkäyssinisellä. Unelmapuolustaja, jonka kohdalla ylisanat loppuvat kesken.
Joonas Järvinen *****
Täyttä timanttia. Nosti tasoaan kauden edetessä, samalla kun pakkipari hyytyi. Kulmapainien kuningas, kroppaa väliin ja kiekko pois. Maalin edustalla voisi olla vielä vähän ilkeämpikin. Tuplasi runkosarjassa ennätyspisteensä. Isoksi roikaleeksi hyvä liike ja kiekollisuus, kuten jo monesti todettu. MM-kisat ja NHL edessä. Jos lähtee, niin äärimmäisen vaikea korvata.
Joonas Jalvanti ****
Ensimmäinen kokonaisvaltainen huippukausi Jalulta. Järvisen jälkeen eniten plussalla koko joukkueesta (+18) ja runkosarjassa ennätyspisteet 2+10=12. Tasapainoinen ja rauhallinen kuten aina, nyt myös ripaus lisää jämäkkyyttä ja hyökkäyspään uskallusta kun valmennukselta tuli selvät sävelet. Harmi, että joudutaan nyt luopumaan, mutta se tekee hyvää urakehitykselle. Miksei näitä omia pakkeja saada kehitettyä EHT-tasolle täällä Pelicansissa?
Markus Seikola ***
Taiteilijatyyppi löi syksyllä alkutahdit joukkueen kiekkokontrollille, mutta pudotuspelit menivät vihkoon. Runkosarjassa kertakaikkiaan tyylikästä kiekottelua ja hyökkäyssiniviivan hallintaa, kun itseluottamus oli tapissaan ja taitotaso kepittää useimmat hyökkääjätkin. Laukoo paljon ja maalia kohti, pudotuspeleissä hyökkääjien maskipelaaminen jäi vähän uupumaan? Tehopisteiden valossa ei ole koskaan kunnolla onnistunut pudotuspeleissä. Tämän kaliiberin tykki pitäisi pystyä hyödyntämään paremmin ylivoimalla, valmennukselta odotetaan uusia kuvioita.
Aaron Brocklehurst ***
Runkosarjassa vanha tuttu hasardi-Aaron, mutta loukkaantumisen jäljiltä nosti kuin ihmeen kaupalla tasoaan pudotuspeleissä, kuten vähän ounastelinkin. Runkosarjassa eniten miinuksella (-7), mutta pudotuspeleissä eniten plussalla (+6). Luistelu, kiekonhallinta ja laukaus OK, mutta pelisilmä sumenee liian usein hätäisiksi ratkaisuiksi.
Jyri Marttinen ***
Porissa kaavailevat ylivoimapakiksi, näinköhän rahkeet riittävät? Tuli Pelicansiin ykkös-kakkospakkipariin, mutta suoritusten perusteella putosi hierarkiassa. Sinänsä laadukas ja hyvin liikkuva työjuhta, joskaan ei hintansa väärti. Kokenut, mutta kiekollisena usein turhan hätäinen, eikä pelinluku riitä hyökkäyspään urotekoihin. Tuppaa ylipelaamaan, joka johti muun muassa Juuso Ikosen jatkoaikamaaliin. Sopivan vittumainen tökkijä ja päänaukoja vastustajille, mutta ei kovin suosittu omienkaan keskuudessa.
Joonas Hurri **
Vaikuttaa jatkumolta omien kasvattien kivikkoiseen tarinaan. Vakiokokoonpanoon murtautuminen todella vaikeaa, vaikka on roikkunut kaksi jo kautta mukana. Pelaajaprofiilikaan ei puolla: kaikessa kohtalaisen hyvä, mutta ei oikein missään erinomainen. Kohokohtina maali Latvalan 1000-ottelussa ja pari mojovaa lonkkataklausta. Kaipaa vielä rutkasti särmää, miehisyyttä ja rohkeutta.
Jan Platil **
Kolme hutia ja sakkokierroksille. Tapparassa joutui Eetu Pöystin jyrän alle ja Pelicansissa keräili taklausten jäljiltä kamppeitaan monesti. Kentän isoimmalla miehellä pahoja puutteita pelinluvussa ja taklausten vastaanottamisessa. Kiekollisena rajoittunut, liikkuminen kankeaa. Ainoa kauneusvirhe kauden ulkomaalaishankinnoissa, mutta pudotuspelejä ajatellen kokeilussa oli oma logiikkansa.
Juha-Pekka Pietilä *
Kesätreenit mitä ilmeisimmin löysästi ja Peliittojen kopissa olisi kuulema tarvittu Pietilän pojan egolle kaksi vierekkäistä loossia. Syksyllä miinusväritteisiä otteita Heinolassa, kevät Pelicansissa treenisparraajana. Kaikki, siis aivan kaikki, ominaisuudet maajoukkuetason puolustajaksi kolmen vuoden sisällä, jos vain työ maittaa. Isoksi kolliksi välillä hävyttömän löysä kaksinkamppailuissa.
HYÖKKÄÄJÄT
Kauden ykköshahmo (kuva: © sm-liiga.fi)
Ryan Lasch ****
Koko kauden ykköstähti. Loistokkuutta ensimmäisestä harjoitusottelusta viimeiseen semifinaaliin - hyytyi finaaleissa. Mahtava pelillinen ja henkinen esimerkki joukkueelleen: huipputaitava, huippuahkera ja hieno persoona. Piti yksilötaidollaan ja nopeudellaan SM-liigan puolustajia pilkkanaan, kaiken huipuksi kyykytti Ilkka Mikkolan tappelussakin. Taisi vähän kyllästyä tuomarilinjaan kauden mittaan.
Justin Hodgman ****
Väärässä sarjassa, tai ehkei sittenkään. Yksilötaidoiltaan kyllä, kokonaisvaltaisesti ei. Mestaruus olisi vaatinut omia ratkaisuja, kurinalaisempaa pelaamista ja hermojen hallintaa. Joka tapauksessa Laschin ohella joukkuen viihdyttävin pelaaja ja hallitsee sellaisia kikkoja joita moni ei tiennyt olevan olemassakaan. Kiekollisena 1vs1 ehkä liigan vaarallisin pelaaja ulottuvuudellaan ja luistelutekniikallaan. Tämä mies muistetaan Lahessa vielä pitkään.
Tero Koskiranta ****
Pääsi huippuketjuun ja lunasti komeasti potentiaalinsa, toisen kerran urallaan yli 40 pinnaa. Tasainen suorittaja, vahvassa roolissa Blues-sarjassa, mutta hyytyi finaaleissa tasatahtiin Laschin kanssa. Erinomaisen monipuolinen kahden suunnan sentteri. Laadukas monilla osa-alueilla, mutta pystyykö olemaan itse ketjunsa liideri?
Arttu Luttinen ****
Kesän hätähankinnasta suoraan kapteeniksi. Toimitti tilatut 30+ pinnaa pomminvarmasti. 10 ylivoimamaalia ja 5 voittomaalia runkosarjassa, pudotuspeleissä 8 häkkiä joista käsittämättömät 5 voittomaaleja. Köyhän miehen Ville Peltonen ei kaukaa hae. Koskirannan tavoin täydellinen lenkki ykkösketjuun omassa roolissaan erityisesti maalin edustalla, irtokiekoissa ja ylivoiman keskusmiehenä. Ikääntyessään jalkanopeus voi vielä nousta riippakiveksi.
Radek Smolenak ****
Meren ranta Porissa ei toiminut, mutta Vesijärven reunalta löytyi harvahampaisen tshekkikolossin henkinen koti. Isojen pelien ratkaisija. Pudotuspeleissä 8 maalia, joista joka ainoa tärkeään paikkaan - voittomaali, tasoitus tai ns. selän katkaisu. Toi sopivaa suoraviivaisuutta ja särmää Hodgmanin laidalle. Laukoo pienistä kulmista ja maaginen kyky haistaa läpiajopaikat. Fiksu ärsyttäjä, ei juuri itse istunut jäähyllä vaikka oli aina kahakoissa mukana.
Kovin tasonnostaja playoffeissa (kuva: © sm-liiga.fi)
Tommi Paakkolanvaara ****
A-luokan playoff-pelaaja. Hyvä runkosarja ja tähtitason pudotuspelit, vaikka tehot jäivätkin jarruketjussa vähiin. Pysyi vihdoin koko kauden kunnossa ja lunasti nyt niitä odotuksia joita Lahteen tullessa oli. Mahtava kaksinkamppailuissa kiekollisena, myös läpiajo/rankkarispesialisti. Menevätkö hyökkäyspelitaidot hukkaan nelosketjussa, nouseeko hierarkiassa ensi kaudella?
Max Wärn ****
Pelasi yli odotusten, siispä neljä tähteä. Loukkaantuminen katkaisi erinomaisesti alkaneen runkosarjan ollessaan 20 maalin ja 30 pinnan tahdissa. Pudotuspeleissä hyvää hämmennystä, viimeinen silaus jäi puuttumaan. Teknisesti kaikin puolin vajavainen, mutta armoton soturi ja voittajatyyppi. Ei jätä yhtään kiveä kääntämättä. Alivoimalla ja blokkauksissa elementissään.
Pekka Jormakka ****
Ensimmäinen kunnon liigakausi ja ryminällä sisään. Kevättä kohden raikkaus vaihtui vähän puristamiseen, joskin runkosarjan loppuun osui tehojakso. Maalinteko tökki, vaikka Hodgmanilta tuli namua koko ajan. Kokeneemmat ajoivat vielä vähän edelle valmennuksen papereissa, mutta 21-vuotiaalla väkkärällä on paljon edessä.
Marko Pöyhönen ****
Takuuvarmaa pörräämistä läpi kauden, jonka kohokohtana maali 6. Kärpät-ottelussa. Ilman joulukuista jalkavammaa olisi nakuttanut ennätyspisteensä. Hurjassa vireessä pudotuspeleissä, taisteli eläimen lailla. Möyrii, ronkkii ja blokkaa laukauksia. Alivoimaspesialisti. Näkee, että älliä on päässä ja yo-papereissa, ei istu jäähyllä ja pelaa kaikki tilanteet fiksusti. Saisi olla vielä rohkeampi ja röyhkeämpi kiekon kanssa.
Vili Sopanen ***
Taas ne "normaalit" 20 maalia ja vajaat 40 pinnaa. Aloitti unessa, sitten syksyn tehojakso, taas horrokseen ja joulun jälkeen 29 ottelussa 14+11. Pudotuspeleissä puhti riitti Kärppä-sarjan verran, jonka 7. ottelussa räväkkä spurtti keskialueelta ja napakka lämäri Backlundin haaroista sisään. Kunpa näyttäisi aina samanlaista kiimaa.
Teemu Rinkinen ***
Junnusarjojen maalitykki ja taituri muuntuu yllättävän moneksi, nyt nelosketjun laitajyränä. Isot raamit ja voimakas luistelu auttavat. Seitsemän maalia runkosarjassa ihan kiva määrä, mutta maalivainu on kyllä liiga-aikana mennyt tukkoon ja kunnon läpilyönti jäänyt tekemättä. Kaipaa isompaa roolia ja saanee sen ensi kaudella jossain toisessa joukkueessa.
Ilkka Pikkarainen ***
Ristiriitainen hahmo, kuten etukäteen tiedettiinkin. Helmikuussa ryminällä sisään ja verkot tötterölle. Pudotuspeleissä jalka alkoi painaa ja tolpat kilisivät kuin kirottuina, kattilakin kiehui yli turhissa paikoissa. Sarjan painavin laukaus ja painavimmat taklaukset. Vihattu, vihattu pelaaja vastustajien leirissä. Kauden 7 maalista 5 ylivoimalla, meni kuitenkin hukkaan viivamiehenä. Hyvä hankinta kesken kauden.
Jarkko Immonen ***
Kiitettävä runkosarja, pudotuspeleissä kolmossentterin ominaisuudessa yksi niistä syistä mistä mestaruus jäi uupumaan - tehot 17 ottelussa 0+2. Liukas, tekninen ja tyylikäs, edustaa klassista sentterikuntaa. Voisi ansaita isommankin roolin, mutta tässä pieni tilastopähkinä (runkosarja+playoffs): tehopisteet voitetuissa otteluissa 8+20 vs. hävityissä 2+4.
Joni Isomäki ***
Ihan kypsää pelaamista sen mitä pääsi pelaamaan. Ensimmäinen liigamaali jäi vielä tekemättä. Nelosketjun nöyrä duunari, suojaa hyvin kiekkoa ja pelaa suoraviivaisesti. Kädetkin käyvät yllättävän näppärästi. Jo 26-vuotias, joten rooli tuosta tuskin paljoa kasvaa, mutta liigapelejä voi hyvinkin olla vielä tiedossa runsaasti.
Janne Tavi **
Kevät jäi mysteeriksi, vain 1 vaivainen pudotuspeliottelu, vaikka pelaavilla kuorma oli valtava. Eikö valmennus kokenut luisteluvoimaa riittäväksi? Muuten pelaajatyyppinä kuin luotu tiukkiin vääntöihin. Maalimäärä koheni viidestä kahdeksaan, mutta runkosarjaltakin odotettiin enemmän. Vasta 22-vee, joten aikaa on kehittyä.
Matias Loppi *
Sen näkee naamasta kun lakkaa saamasta - peliaikaa nimittäin. Kevään mittaan kävi selväksi, että pudotuspeleissä ei roolia irtoa ja motivaatio loppui ymmärrettävästi siihen. Näinä hetkinä jääkiekko on rankka duuni. Juuri kun oli tikissä, tuli uusi loukkaantuminen ja neljäs kausi putkeen suli käsiin. Vieläkö nousee kerran suosta ja nakutta 50 pinnaa jossain heikompitasoisessa sarjassa?
Raha puhuu lätkähuumassakin
Kuten kirjoituksen julkaisuajankohdastakin voi päätellä, en osallistunut Pelicans Wappuun. Muutamaan kertaan nähdyt Apulanta ja Popeda eivät tällä kertaa saaneet liikettä niveliin 30 euron edestä. Onhan siellä se hopeajoukkuekin, jonka takia vasta budjetti tiukilla onkin. Yhtä vaille kaikki Pelicansin pudotuspelit paikan päällä nähneenä vappurahat on jo aikoja sitten käytetty oleelliseen.
Ahneudesta seuraorganisaatiota ei voi syyttää. Ratkaisevaan finaaliotteluun istumapaikka pääkatsomoon 37 euroa ja aikuinen seisomaan 17 euroa, hyvin maltilliset korotukset runkosarjaan nähden. Valittajia ja puoli-ilmaiseksi vaativia löytyy aina, mutta näiden playoffien lippuhinnoilla seura osoitti olevansa jalat maan pinnalla ja arvostavansa kotiyleisöään, se on fakta. Ja sitten oli kuulema niitäkin onnettomia yksilöitä, jotka ilmestyivät kiukuttelemaan ennakkomyyntipisteelle siinä vaiheessa kun liput olivat olleet jo monta päivää myynnissä ja loppuneet aikoja sitten.
Aiheellista rutinaa koituikin sitten sitäkin enemmän hallin saamisesta täyteen ja ennakkomyyntisysteemistä, jota vielä rukattiin kesken hektisen finaalisarjan. Olen antanut itseni ymmärtää, että seuran johdossakaan ei olla kovin rakastuneita Lippupalvelun järjestelmään ja tästä rumbasta saatiin varmasti paljon oppia asioiden kehittämiseksi. Trokareiden kitkeminen ja lippujen jääminen lähiseudun asukeille on hyvä päätavoite, eikä pidä unohtaa nettiyhteyden päässä olevia etäfanejakaan.
Pelicans Wapulle pinnat hyvin promotusta tapahtumasta ja Pelicans-tuoteperheen laajentumisesta tämän kokoluokan showlla, mutta totta puhuen joukkue pitäisi olla kauden päätteeksi nähtävillä myös ilmaiseksi - tai vaikkapa vapaaehtoisella pääsymaksulla - ja ilman ikärajoituksia. Lahti on kiekkokaupunki ja Pelicans on kaikkien lahtelaisten joukkue, ei vain laillisen kaljanjuonti-iän ylittäneiden.
Näin ollen tapahtuma jäi ainakin tällä kertaa itseltäni väliin sekä rahasta että periaatteesta johtuen. Kauden viimeisenä muistona säilyy siis seisaaltaan taputtava kotiyleisö joukkueen pokatessa hopeamitaleitaan. Vaikea siitä on paremmaksikaan pistää.
- - -
Ihan eri luokan röyhkeyttä edustivat sitten kohta alkavien kotikisojen pääsylippuhinnat. 155 euroa alkusarjan ottelusta B-tason joukkueita vastaan on hävytön hinta, ei mitään muuta. Siinäkään lopulta suurimmaksi ärsytykseksi ei noussut hinta, vaan järjestävän tahon härski ylimielisyys Don Kummolan johdolla. Kale-setä höpötteli 450 euron NHL-pääsylipuista ja etteivät hinnoista valittajat muutenkaan tulisi kisoja katsomaan. Jääkiekkoliitto on rehellisesti ahne, eikä edes yritä peitellä sitä mitenkään.
Vastaavasti Ruotsin päässä liiton edustaja alleviivasi, että hinnat halutaan pitää Tukholman otteluissa kohtuullisella tasolla. Ruotsin alkusarjan peleihin kallein lippu maksaa 167 euroa ja halvin 44 euroa. Tuossa on pieni ero.
Tosin en olisi muutenkaan mennyt kisoja seuraamaan paikan päälle. Oikeastaan toivon, ettei Hartwall Areenaa saada myytyä loppuun alkusarjan peleihin. Niin luotaantyöntäviksi markkinavoimat Leijonien ympärillä ovat paisuneet.
Kiitos 2012
Se oli sitten siinä. Kaikkien aikojen lahtelainen kiekkokausi 2011-2012. Onnittelut kaikille, jotka olivat tätä ihmettä todistamassa.
Talvisotahenkinen paatos on viime aikoina mennyt ihan pikkaisen yli lätkäsotureista puhuttaessa, joten ei mennä sen syvemmälle otsikkoon liittyviin mielikuviin.
Siitä on nyt noin 388 päivää kun Pelicansin kelkka kääntyi ylösalaisin. Sen keikauksen nimi oli Kai Suikkanen. Olen kauden mittaan hehkuttanut Suikkasta ja nimenomaan Suikkasta moneen otteeseen, ehkä liikaakin. Pohjoisen mies sytytti ensimmäisen tulitikun, mutta ympärille tarvittiin R-P Lehtosen tasapainottava vaikutus sekä valtava määrä rutikuivaa sytykettä huippuvireisestä joukkueesta ja energisestä toimistosta kaikkiin arkielämän sankareihin. Päälle heitettiin vielä lahtelaisen yleisön verran rakettibensaa ja kiekkokauden suurin pommi oli valmis. Lahti värjäytyi ainakin muutamaksi viikoksi turkoosiin ja sementoi asemansa todellisena hockey townina, kiekkokaupunkina.
Taivaanrannan turkoosiksi maailailun pysäytti kuitenkin punamusta JYP. 4-1, eikä voittajasta jäänyt epäselvyyttä. Joku viisas on sanonut, että paras seitsemästä -sarjasta menee aina parempi joukkue jatkoon, niin nytkin. Eipä olisi syksyllä tätäkään uskonut, kun Jyrki Aho nostettiin sekavissa tunnelmissa päävalmentajaksi.
JYP oli Pelicansia kokeneempi, kurinalaisempi ja tehokkaampi. Niillä attribuuteilla pääsee usein jo aika pitkälle. Voittomaalia en ole vieläkään katsonut videolta, mutta sinne jonnekin ylös painunut ratkaisu meni oikealle miehelle. Eric Perrin on timantinkova liideri tähän liigaan ja varmasti Jyväskylässä jo legendan asemassa pelattuaan nyt yhteensä 3 huippukautta joukkueessa. Perrin myös kepitti finaalisarjassa Ryan Laschin sata-nolla ykköshyökkääjien taistelussa. Siinä näkyi, että toisella NHL on jo takana ja toisella vasta edessä.
Pelicansin osalta voidaan jossitella sillä, että ykkösmaalivahti, paras kiekollinen puolustaja ja paras keskushyökkääjä syystä jos toisestakin sulivat finaalisarjassa. Tosin niin antoi myös vastustaja tasoitusta ykköspakkiparinsa Skrbek-Vatanen verran. Kuusela ja Juvonen stunttasivat ilmiömäisellä tavalla, mutta mestaruuden torjuminen oli vielä liian iso pala. Markus Seikolan pudotuspelit menivät vihkoon ja 23-vuotias Justin Hodgman ei ollut vielä valmis MVP-luokan pelaajaksi tällä tasolla. Tämä litania jääköön kuitenkin vain sivuhuomautuksiksi pelikirjan sivun reunaan, sillä isossa kuvassa kaikki olivat voittajia ja hienon Joukkueen osasia. Nälkää jäi vielä tulevaisuuteen, ehkä ihan hyvä niin.
Paatuneen penkkiurheilijan silmin ehkä parasta kaudessa oli hetkessä eläminen, josta kirjoittelin jo marraskuun lopulla otsikolla "Keskity vain tähän kauteen". Fokus oli ensin pudotuspeleissä, sitten semifinaaleissa ja sitten Kanada-maljassa. Ei seuraavan kauden pelaajasiirroissa ja fantasiamanageroinnissa.
Niin haikeaa kuin se onkin, niin enää on aikaa vain pienelle juhlalle ja sitten katseet on jo käännettävä ensi kauteen. Ehkä vähän myös playoff-kevään mittaan laiminlyötyihin arkielämän velvoitteisiin.
Mutta olihan se kaikki sen arvoista.
- - -
Nöyrät kiitokset myös Kiekkoaktivisti-blogin lukijoille ajankäytöstä ja positiivisesta palautteesta! Pelicans ylitti kaikki odotukset ja blogi ylitti omat odotukseni. Ennen aloittamista pohdin riittääkö sanottavaa ja keräilin jonkinlaista aihelistaa, mutta siihen ei onneksi tarvinnut juuri turvautua. Ensi kausi on vielä vähän auki kuin Selänteen Teukalla konsanaan, mutta eiköhän stooria tule säännöllisen epäsäännöllisesti jatkossakin. Vielähän tässä on ainakin menneen kauden pelaaja-arviot ja uuden kesän huhut ruotimatta.